Kaukana kavala maailma

Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan makasin kylpyammeessa. Tunsin oloni kurjaakin kurjemmaksi ja kokeilin, josko lämmin vesi auttaisi siihen. Auttoi se vähän, mutta olin joka tapauksessa sairastunut tänä syksynä jylläävään inhottavaan flunssaan.

 Seuraavat päivät yritin selviytyä välttämättömistä töistäni ja selvisinkin, vaikka noloja tilanteita ei voinut välttää: istuin haastattelemassa Arvovaltaista Herraa, välissämme kahvit ja korvapuustit ja minulla alkaa räkä valua niin vastaansanomattomalla voimalla, että hyvä kun ehdin pyydystää sen nenäliinaan ennen kuin se oli pöydällä.

- Anteeksi nyt, mutta minun on ihan pakko niistää, ähkin liinani takaa ja Arvovaltainen Herra nyökkää suopeasti ja sanoo, että ilman muuta vaikka ihan varmasti jo näkee itsensä tautivuoteella kaikki tärkeät tapaamiset missattuina.

Kun sitten sain välttämättömät työni tehtyä, pakkasin itseni ja koiran autoon ja ajoin maalle. Raikas maalaisilma parantaisi. Kuin myös se, että jätin kannettavan kotiin ja päätin elää kuin erakko, mistään tietämättä, selvää ottamatta ja ketään tapaamatta.

Ensi töikseni minun piti vähän somistaa. Menomatkalla ajoin Laitilan Agrimarketin kautta ja siellä myytiin pieniä syklaameja eurolla kappale. Ostin niitä kolme, hain metsästä vähän sammalta ja jäkälää lisäksi ja tein salin ikkunalle pienen asetelman.

    
 Vanhan Maatilan keltaisessa makuukamarissa nukkuu hyvin ja sikeästi. Eräänä aamuna heräsin kello 6.15 siihen, että pilkkopimeällä pellolla jyrisi traktori. Naapurin aamuvirkku isäntä siellä jo järjesti rehupaalejaan, jotka edellisenä iltana oli käynyt tekemässä. Toki ymmärrän, että 6.15 on maaseudulla täyttä työaikaa ja ymmärsin olla häpeissäni siitä, ettei meillä vielä valo kajastanut mistään ikkunasta.

Tiistaina kävin sentään ratsastamassa, sen verran tapasin ihmisiä. Tämä kuva on muutaman vuoden takaa, mutta siinä on kuitenkin suosikkipoikani Heimir. Kysyin taannoin Jaakkolan tallin Mariannelta, saisinko ratsastaa Heimirillä joka kerta ja Marianne lupasi. Olen siitä tosi onnellinen, sillä olin jo vähän kyllästynyt vaihtamaan hevosta. Se on vähän niin kuin vaihtaisi alvariinsa miestä, vaikka yhdenkin opettelussa on työtä kylliksi.  

Luumut olivat kypsyneet.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, sen vanhat luumupuut olivat pelkkä villiintynyt pusikko, josta ei tiennyt, mitä se oli saatikka että siellä olisi kasvanut jotain syötävää. Raivasin puskat, jätin muutamia runkoja jäljelle ja pidin ympäristön siistinä. Parin kevään päästä puihin tuli muutama valkea kukka, seuraavana vuonna enemmän ja sitten jo muutama luumu. Nyt puut kantavat runsaasti hedelmää ja luumut ovat todella mehukkaita ja hyviä. 

Korjasin muutakin satoa: pakastin persiljaa ja ruohosipulia koko talven tarpeisiin. Kävin myös sienessä ja löysin enemmän ja nopeammin suppilovahveroita kuin koskaan ennen.

Tein käsitöitä. Virkkaan peittoa isoäidinneliöistä. Peitto valmistuu tai ei valmistu, pääasia, että käsillä on tekemistä ja värit ovat kauniita.

Luin.

 Anna Kortelaisen Naisen tie eli L.Onervan kapina oli hyvin mielenkiintoinen. Kirja kertoo lähinnä L.Onervan nuoruusvuosista ja antoi paljon uutta tietoa tuosta monilahjakkaasta naisesta.

Olen taipuvainen ihastumaan kirjailijoihin ja muutamat heistä, kuten Aino Kallas ja Kalle Päätalo ovat kulkeneet pitkäänkin mukanani. L.Onerva ei kuitenkaan koskaan ole sytyttänyt, ei muuten kuin historiallisen sijaintinsa kautta, sen elämänpiirin jossa hän vaikutti ja joka minua muuten kiinnostaa. Ihailla häntä kuitenkin täytyy, niin sinnikäs ja rohkea hän oli.

Kuinka paradoksaalista oli sitten se, että tuo rohkea uuden ajan airut, vapaa sielu, suljettiin vuosiksi lukkojen taakse mielisairaalaan.

Keski-ikäisen lapsuusmuistoihin Onerva kuuluu: radiosta, jossa siihen aikaan oli tai tuntui olevan vain yksi kanava, tuli usein joku:"Leevi Madetojan sävellys L.Onervan tekstiin".


Yksi minua erityisesti koskettava kohta kirjasta löytyy. Onerva kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 1918 otsikolla Taiteilijain puolesta mm. seuraavaa:
"Kuinka moni alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu on aineellisten olosuhteiden painostuksesta joutunut esim. sanomalehtityöhön, joka on jokaisen kirjailijan lähin ammatillinen siwukäsityö! Hän aikoo tehdä sitä ensin wain muun ohella lisätulokseen, mutta se wiekin koko ihmisen ja, mikä pahempi, se murentaa rikki mielikuwituksen, runoilijan ainoan pääoman. Mikä tragiikka!"

Voi Onerva, miten oikeassa olet! Sanoo tämä alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu...

Toinen maaseutuviikolla lukemani kirja kertoi rahan maailmasta. 1993 ilmestyneessä kirjassa esitetään yksi näkökulma siitä, miten Skop 1980-luvulla keinotteli rahamarkkinoilla, onnistui ja epäonnistui ja veti mukanaan suuren joukon syyttömiä ja harhaanjohdettuja ihmisiä.

 Kylmäävää luettavaa. Erikoisesti kirjan lopusta löytyvät Björn Wahlroosin sanat: "Tätä maata on johdettu huonolla informaatiolla, ohuella ammattitaidolla, amatöörimäisesti. On aivan uskomatonta, miten vähän keskimääräinen keskuspankin johtokunnan tai valtioneuvoston jäsen näyttää tajuavan taloudesta. On ihmeellistä, että joku voi asettaa kysymyksiä sellaisella olettamuksella, että meillä istuisi päättävillä paikoilla "hyvin informoituja", ammattitaitoisia, kansainvälisessä tietovirrassa istuvia ja siitä ymmärtäviä henkilöitä! Kuva Suomen Pankin erinomaisen ammattitaitoisista johtajista on käsittämätön."

Tämän Wahlroos sanoi 20 vuotta sitten. Nythän kaikki on toisin, onhan?


 

Täällä meidän olisi hyvä

Viime sunnuntaina aloitettu pihan siivous maalla jatkui tänään. Työryhmäkin oli sama: minä ja koira.Sain pihan jotakuinkin siihen kuntoon, että voin seuraavalla kerralla aloittaa talon siivoamisen. Enemmän saisi aikaan, jos koirakin osaisi haravoida.



Vaikka koira ei osaa haravoida, se hoitaa muuten tehtäväänsä kiitettävästi, se vahtii. Luulen, - ja niin eläinlääkärikin arveli - että Nonnassa on aika paljon saksanpaimenkoiraa ja ainakin luonteen ja ulkonäön puolesta sen voi uskoa. Koira rakastaa vahtimista, se makaa jossain, josta se näkee mahdollisimman laajalle ja seuraa korvat tarkkana, ettei tunkeilijoita näy.

Nonna rakastaa paitsi vahtimista, myös maalla oloa. Vaikka se muuten haluaa olla minun kanssani koko ajan ja joka paikassa, se ei halua lähteä kaupunkiin. Se seuraa huolestuneena, kun alan tehdä lähtövalmisteluja ja sitten, kun painan Vanhan Maatilan ulko-oven lukkoon, otan kassit käteeni ja sanon, että nyt mennään, se ei tulekaan. Se alkaa luimistella ja luikkia jonnekin poispäin.


 

Tänään seisoin auton luona, pidin ovea auki ja kutsuin koiraa, mutta se ei ollut kuulevinaan. Se vain makasi pihalla. Lopulta luovutin, istuin autoon ja lähdin ajamaan. Se sentään pisti vauhtia koiraan, se syöksähti perääni ja oli kohta auton edessä estämässä minua lähtemästä. Mutta sitten, kun pysähdyin, tulin autosta ja avasin oven koiralle, se jo paineli takaisin pihalle. Siellä se seisoi oven takana, katsoi välillä ovea ja välillä kaihoisasti minua joka olin kävellyt sen perään ja sanoi ihan selvästi (tai siis niin tulkitsin) että katso nyt, mamma, täällä meidän olisi hyvä olla, täällä näin.

Otin koiraa kaulapannasta kiinni ja talutin autoon. Selitin sille, etten minäkään kaupungissa erityisemmin viihdy, mutta toistaiseksi asumme siellä, ei auta.

Haravoinnin jälkeen tein kevään ensimmäisen kylvön. Kylvin persiljaa tuollaisessa kylvönauhassa. Laatikossa kasvaa jo persiljaa, mutta kun en ole varma, jaksaako se enää tänä vuonna kasvaa kunnolla, laitoin varmuuden vuoksi lisää. Syksyllä laitan persiljaa pakastimeen, käytän sitä paljon. 

 Olisin kovasti halunnut kirjoittaa tähän loppuun jotain hauskaa. Ihana puuhastelu loma-asunnolla on kuitenkin saanut minut niin uupuneeksi, että hädin tuskin pystyn tähänkään. Kuinka mieltä ylentävää onkaan ajatella, että tämä on vasta alkua kesän vapaa-ajanvietolle.
Puuh.

Näinkin voi pätevöityä

Muuttaminen on prosessi, ehdottomasti. Monivaiheinen.

Ensimmäinen vaihe on päätös muuttaa.
Tai ei. Ensimmäinen vaihe on idea muuttamisesta, toinen vaihe jahkailu puolesta ja vastaan ja vasta kolmas on päätös muuttaa.

Nyt olen edennyt neljänteen vaiheeseen: minne muuttaisimme?

Ensin ajattelin, että ilman muuta vanhaan taloon. Ei puhettakaan muusta. 50 vuotta vanha vähintään, mieluummin sata.

Nyt olen alkanut ajatella (puhun vain omasta puolestani, toisen puoliskon ajatuksista en juuri nyt tiedä) myös uusia taloja, niiden hyviä puolia. Hyvin rakennettu uusi talo, jossa mikään nurkka ei vielä ole painunut, mikään lauta lahonnut eikä yksikään ikkuna vaadi uusimista. Olisi kuraeteinen ja apukeittiö. Apukeittiö! En ikinä ole asunut missään, missä olisi apukeittiö. Aina, ihan aina olen saanut sulloa silityslautani ja pölynimurini ja pyykkikasat sinne, minne ei vielä ole sullottu mitään muuta kuten polttopuita, polkupyöriä, vieraspatjaa tai pientä kotitoimistoa.

Uusien talojen rasitteena on niiden hengettömyys. Voisiko ihminen, joka on ikänsä asunut vanhoissa taloissa, koskaan olla kotona valeristikkoikkunoiden takana?

Joskus ajatus maallemuutosta oli yksinomaan innostava, positiivinen. Se oli ennen Vanhan Maatilan ostamista, ennen kuin olimme asuneet maalla edes osa-aikaisesti. Sillä maaseudulle muuttava muuttaa - jos ei muuta kauas korpeen - aina johonkin melko vakiintuneeseen yhteisöön. Kuten esimerkiksi meidän kylämme Laitilassa; siellä on taloja, joita samat suvut ovat hallinneet satoja vuosia. Meillä oli onnea, kun saimme hyvät naapurit mutta silti tiedän, että me olemme muukalaisia, muualta tulleita ja vähän outoja. Ei ole ihan helppoa asettua osaksi perinteitään kunnioittavaa yhteisöä ja tulla hyväksytyksi.

Kaikki eivät onnistu. Yksikin perhe muutti kaupungista pieneen maalaiskylään, keskelle kylää. Lähes ensi töikseen he alkoivat puhua kyläkoulun lakkauttamisen puolesta. Nykyään he asuvat taas kaupungissa.

Asunnon ostaminen oli nuorena helpompaa. Otettiin mitä saatiin ja oltiin tyytyväisiä, että saatiin edes se. Nyt, kun pääsee jo valitsemaan, työ tuntuu tosi vaikealta. Mitä se sitten onkaan, kun muuttoprosessimme etenee vaiheeseen Käymme Katsomassa Taloja.

Tässä hommassa minusta pätevöityy vielä ammattitaitoinen prosessinhoitaja. 

Käärmeitä tiellä

Pakkasin kimpsuni ja Nonnan aamulla Xantiaan ja tulin maalle. Aion viipyä täällä viikon.

Illalla ennen hämärän laskeutumista lähdin koira kanssa lenkille. Saahan se täällä juosta pihallakin tarpeekseen, mutta itse kaipaan pitkiä, reippaita kävelylenkkejä ja Nonna lähtee aina mielellään seurakseni. Olen viime aikoina pitänyt sen kytkettynä, vieläpä kuonopannassa, sillä pieni muistutus siitä, kuka retkiämme johtaa, ei mielestäni ole pahasta.

Onneksi koira oli kiinni tänään, sillä käärmeet olivat liikkeellä. Tiellemme osui kaksikin kyytä.

Ei niitä näissä kuvissa näy, mutta ihan näillä main olimme kävellä niiden päältä. Ensin toisen ja sitten vähän matkan päässä toisen.

Sanotaan, että kyyt pelkäävät ihmistä ja luikertavat pakoon minkä ehtivät, mutta ei tämä ensimmäinen ainakaan. Se oli ylittämässä tietä, mutta jäi sitten odottelemaan siihen keskelle. Minäkin jäin odottamaan, josko käärme ystävällisesti päättäisi, meneekö eteen vai taakse mutta kun mitään ei tapahtunut, otin koiran hihnasta tiukasti kiinni ja kiiruhdin ohi.

Seuraava luikero oli ihan vauva vielä, korkeintaan viisitoista senttiä pitkä. Se meni reippaasti tien yli ja Nonna kiinnostui kovasti. Ja onneksi se siinä kohtaa oli kiinni.

Aikaisemmin minulla oli aivan kauhea käärmekammo. Siis vielä niihin aikoihin, kun ostimme Vanhan Maatilan. Mutta nyt huomaan, että se on heikentynyt. En missään tapauksessa tykkää käärmeistä enkä halua olla niiden kanssa tekemisissä, mutta en myöskään säntää pakoon, jos näen käärmeen jossain. Enkä halua tappaa niitä, mutta teen sen, jos ne tulevat pihalle. Metsissä ja teillä kyyt saavat kulkea minun puolestani rauhassa.

Osa ihmisten aika yleisesti tuntemasta käärmekammosta johtunee niitä, että meillä on tapana mystifioida kohtaamisemme käärmeiden kanssa. Miettikääpä vain, miten me kuvailemme näitä tapauksia: " Ja juuri kun olin työntämässä kättäni kohti mustikoita..." tai " Vain hetkeä aikaisemmin olin..." ikään kuin käärmeiden näkemiseen liittyisi jotain yliluonnollista.

Noissa kuvissa Nonnalla ei enää ole kuonopantaa kuonon ympärillä, sillä jossain vaiheessa se onnistuu aina ottamaan sen pois. Yleensä laitan sen takaisin mutta en tänään, sillä koira käveli tosi nätisti.

Jospa koira vain ymmärtäisi miten paljon helpommalla me molemmat pääsisimme, jos se aina kävelisi kauniisti ja käyttäytyisi muutenkin hyvin kun olemme ulkona. Olen yrittänyt selittää asiaa mutta se ei mene perille. Enkä oikeasti uskokaan, että koira ymmärtäisi puhetta.

Tapasin muutama päivä sitten naisen, joka kivikovaan väitti, että koirat ymmärtävät puheen. En tiedä mihin hän perusti väitteensä, sillä hänellä ei ole koiraa ja hän jopa sanoi, ettei ole koiraihmisiä.

Koirat eivät ymmärrä puhetta ikinä. Ne oppivat tulkitsemaan ihmisen aikomuksia ja äänenpainoja ja yhdistämään joitain sanoja tiettyyyn tekemiseen, mutta keskustelukumppania niistä ei koskaan saa. Myötätuntoisen kuuntelijan kylläkin.

Mutta se, että joku sanoo, ettei ole koiraihminen. Se tuntuu vähän surulliselta. Sellainen ihminen sulkee elämästään valtavan paljon kumppanuutta, rakkautta ja iloa.

 

Saimme kutsun juhliin

Eilinen päivitys jäi väliin, sillä me olimme Rainen kanssa juhlimassa. Taas!

Juhlapaikka oli Laitilassa ja juhlan kohde naapurin isäntä, joka täytti tasavuosia. Kerrankin meiltä oli juhliin kävelymatka.

On suuri kunnia tulla kesäasukkaana kutsutuksi kyläläisten juhliin. Se ei ole mitenkään itsestään selvää ja osaamme arvostaa asiaa. Ihmiset maalla tuntevat arvonsa, heidän esi-isänsä ovat viljelleet samoja peltoja satoja vuosia ja perinteitä kunnioitetaan. Olen aika varma siitä, että jotkut kaupungista tulleet, kummallisia töitä tekevät muukalaiset ovat aluksi herättäneet epäluuloja. Ehkä me olemme nyt osoittaneet, että olemme kunnon väkeä joka ei ehkä osaa tehdä kaikkea oikein, mutta ainakin yrittää kovasti.

Ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan, minulla ei ollut kokemuksia kesäasumisesta. Siksi en tiennyt, että kesäasukkaiden ja vakinaisten asukkaiden välillä voi olla ristiriitoja. En todellakaan tullut ajatelleeksi moista mahdollisuutta. Olin hämmästynyt ja jopa nolo, kun sitten luin Laitilan Sanomien yleisönosastosta jonkun kesäasukkaan kirjoittaman kiukkuisen (ja tietysti nimettömän) viestin, jossa hän haukkui isännän, joka oli levittänyt lantaa pellolleen kesäasukkaalle sopimattomaan aikaan.

En ymmärrä tuommoista ollenkaan. Me kesäasukkaat olemme huvittelemassa ihan riippumatta siitä, mitä teemme mökeillämme. Ei meillä ole mitään oikeutta valittaa hajuhaitoista, kun toiset tekevät työtään.

Vaikka on meilläkin lannanlevityksestä ollut haittaa. Oikein pahaa hajuhaittaa onkin. Se oli silloin, kun olimme vasta ostaneet kesäpaikkamme ja meillä oli vielä vanha koiramme Muru. Oli kylmä ja kurainen vuodenaika ja talomme edessä olevalle pellolle oli levitetty sianlantaa. Emme osanneet pitää varaamme emmekä tajunneet, että kaupunkilaiskoira voisi niin perin juurin ihastua tuohon muhevaan hajuun. Kenenkään estämättä Muru kävi pyörimässä, siis oikein piehtaroimassa siellä kuraisessa lantapellossa ja haisi todella kamalalta. Ynnä oli tietysti sanoinkuvaamattoman likainen. Meillä ei ollut mitään keinoa puhdistaa koiraa. Kaivosta sai jääkylmää vettä, mutta ei siitä ollut paljon apua.

Kotimatka olikin sitten ikimuistoinen. Me vanhemmat auton etupenkillä, takana tytöt välissään kuvottava, lannalla kuorrutettu, haiseva koira.

Nyt sille voi jo nauraa, mutta ei se koskaan unohdu. Eikä tullut mieleen kirjoittaa yleisönosastoon, että lanta oli väärässä paikassa. Koirahan se väärässä paikassa oli.

Mihin koiran ymmärrys riittää?

Nonna on seurakoira täydestä sydämestä, sen olen jo kertonut. Koira haluaa pitää seuraa ihan koko ajan ja seurata mieluiten minua joka paikkaan. Se huolestuu heti, kun huomaa, että teen toimia, jotka edeltävät kauppaan tai tallille lähtöä ja sitten se yrittää kaikkensa päästäkseen mukaan.

Yksi poikkeus kuitenkin on. Nonna ei halua lähteä maalta kaupunkiin.

Tulimme tänään Turkuun, sillä vien auton huomenna huoltoon ja toimittelen vähän muitakin kaupunkiasioita. Vietimme mukavan aamupäivän maalla. Kävimme mustikassa ja Nonna poimi antaumuksella mehevimipiä marjoja suureen kitaansa ja tietysti sieltä, mistä ihmisetkin niitä juuri olivat ottamassa. Minä olin mustikassa vain assistentti, varsinainen mustikkaretkeläinen oli Maria, joka tuli maalle jo eilen. Saimme oikein mukavan saaliin, monta litraa mustikoita, vähän metsämansikoita ja muutaman kanttarellin.

 Sitten tuli aika lähteä. Pakkasimme auton ja vaihdoimme vaatteet. Nonnan yleensä iloinen ja innokas olemus muuttui aina vain vaisummaksi.

Vihdoin kaikki oli valmista. Vain koira puuttui auton takapenkiltä. Kutsuin sitä. Se vetäytyi kuurosokean elkein poispäin. Kutsuin uudestaan. Maria kutsui. Nonna seisoi ulko-oven edessä ja tuijotti pyytävästi ovenkahvaa.

Saimme kutsua moneen kertaan ja esittää vaikka mitä houkutteluja, ennen kuin koira oli autossa. Se ei olisi halunnut lähteä.

Matkalla pohdimme Marian kanssa, johtuuko koiran käytös vastenmielisyydestä autossa olemista kohtaan vai ymmärtääkö se todella, että matkan päässä odottaa tukala ja rajoituksia täynnä oleva kaupunki. Tulimme siihen tulokseen, että koiran järki ei riitä kaupunkiin asti, kyse on siis autosta.

Nyt tulin kuitenkin ajatelleeksi, että Nonna  on valtavan innoissaan änkeämässä itseään autoon aina, kun olemme lähdössä Turusta Laitilaan. Etteikö se siis muka osaisi ajatella niin pitkälle?

Koiraparka. Tiedän, miltä siitä tuntuu. En itsekään tulisi millään pois maalta.Menen takaisin heti, kun saan asiani hoidettua.

Ja huomenna on vihdoin se päivä, jolloin pääsykokeiden tulokset on viimeistään luvattu.

Maalle

Pakkasin aamulla itseni ja Nonnan sekä monta kassia tavaraa autoon ja ajoin maalle. Aikomukseni on olla täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi syksyyn asti.

Varustin itselleni toimituksen tuvan pöydälle: kannettava, puhelin, lehtiöt, kalenteri, laturit, kortinlukija, muistitikku, kamera. Yritin saada tämän näyttämään mahdollisimman asialliselta jotta pystyisin tekemään täällä töitä enkä ainoastaan kuopimaan pihaa. Vaikka työtähän sekin on.

Nonna riemuitsee vapaudestaan. Se ajoi ensi töikseen fasaanikukon ylös männyn oksalle. En tiennyt, että fasaanit pystyvät lentämään niin korkealle. Närkästynyt kukko rääkyi vastalauseitaan ja minä olin sille armollinen, vaikka se käykin syömässä vihannesmaalle pistettyjä siemeniä. Vein koiran sisälle siksi aikaa, että fasaani ehti luikkia pakoon.

Koiran turkki kiiltää ja tuoksuu hyvältä. Pesin sen eilen perusteellisesti, sehän asuu nyt samoissa tiloissa allergisen miehen kanssa. Täällä maalla yhteiselo onnistuu vähän paremmin kuin kaupungissa, täällä on enemmän tilaa ja kaikki ovat enemmän ulkona.

Meillä ei ole täällä mitään muita mukavuuksia kuin sähkö. Veden kantaminen sisään ja ulos kyllästyttää välillä, mutta muuten vaatimattomuus ei haittaa. Huusi on kompostoivaa mallia ja sen tyhjentäminen onnistuu minultakin helposti.

Asuin lapsena vielä vaatimattomammissa oloissa, paljon pienemmässä talossa kuin tämä. Haaveilin usein sisävessasta ja kylpyammeesta. Olin varma, että ihmiset, joilla on lämmin sisävessa, eivät koskaan voi olla onnettomia. Ja nyt, kun minulla on kolme sisävessaa ja kylpyamme, tulen vapaaehtoisesti tänne, missä taas on juostava pihan poikki kylmään huusiin. Onni ei sittenkään riipu vessasta.

Tänäänkin on ollut kylmä. Tein tulet uuneihin ja laitoin ruoan puuhellalla. Ulkona on satanut vuoronperään räntää ja rakeita.

Raine oli nähnyt pari päivää sitten karhun. Pitäisiköhän hankkia kulkusia koiralenkkejä varten ettei tule yllätyskohtaamisia?

Käsitöitä

Olin suunnitellut, että tänään olisin vähän ommellut. Näköjään siitä ei tule mitään, kun tämäkin päivä alkaa jo kallistua loppuaan kohti enkä vielä ole saanut aikaiseksi juuri muuta kuin ison kasan tyhjiä karkkipapereita ja käytettyjä nenäliinoja. Jotta hyvä aikomus ei menisi ihan kiville niin kokoan tähän muutamia vuoden mittaan tekemiäni käsitöitä.

Alkuvuodesta innostuin Tilda-askartelusta. Tasan vuosi sitten, tapaninpäivänä, tein ensimmäisen Tilda-jutun, vanhasta pyyheliinasta ommellun lampaan. Siitä otettu kuva on näköjään jo roskiksessa enkä uutta viitsi tähän hätään ottaa. Ainoa jäljelle jäänyt Tilda-kuva on Elinan luokse keväällä muuttaneesta enkelistä.

Tämän lisäksi tein toisen enkelin, joka istui koko vuoden keittiön vanhalla radiohyllyllä, mutta sai väistyä joulutonttujen tieltä.

Tildat edustavat semmoista ihanaa koti-idylliä, jossa pukeudutaan rimssuhelmoihin, lojutaan riippumatossa ja vietetään aina mehukestejä hauskojen ystävien seurassa. Ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, siis.

Vuoden käsityösaldo sisältää kuitenkin eniten mattoja. Tänä vuonna tein vain tasaraitamattoja: kun kerran keksin, että joku on nättiä, en pääse siitä hevillä irti.

Pieni mattotehtaani on tässä.

Paikka on meidän kesäkotimme tupa. Tupaa ei juuri käytetä muuten kuin silloin, kun tulee vieraita ja tarvitaan paljon ruokapöytätilaa, joten minulla on täysi rauha istua kangaspuiden ääressä. Opettelin kudonnan alkeet työväenopiston kudontakurssilla muutama vuosi sitten ja ostin sen jälkeen nämä puut. Ne ovat hyvin vanhat ns. pyöräspuut, mutta toimivat hyvin. Viime keväänä ostin luomapuutkin, joten nyt voin luoda loimetkin itse. Puihin ne laitetaan tyttärien avustuksella, viime keväänä Maria oli minun kanssani ensin luomassa 20 metrin lointa ja sitten laittamassa sitä puihin. Siitä loimesta sitten syntyi kesän mittaan seuraavaa:

Tämä on nyt täällä ruusupensaan takana, sängyn vieressä.

Nämä menivät Marian makuuhuoneeseen.

Ja nämä taas päätyivät Elinan uuteen makuuhuoneeseen, josta saan hänen luvallaan julkaista kuvankin:

Loppuloimesta syntyi muutamia pieniä mattoja, joista osa on nyt eteisen ja keittiön lattioilla.

Nämä eivät ole niin keltaisia miltä näyttävät, tässä kohtaa vain syysaurinko jo paistoi pyykkinarulle. Matto, joka riippuu toisena oikealta, on Lauran kutoma.

Tämmöisiä. Loimi tuli tarkkaan käytettyä. Näiden lisäksi olen neulonut muutaman parin sukkia ja nyt viimeksi ompelin lakanat ja tyynyliinat uuteen sänkyymme.

Aikaisemmin ompelin melkein kaikki omani ja lasten vaatteet. Nyt teen vaatteita enää harvoin, sillä uusia saa halvalla. Myös muutama vuosi sitten kiusakseni tullut ikänäkö vaikuttaa - on ärsyttävää, kun ei näe kunnolla ja saa koko ajan hamuilla silmälaseja.

Nyt työn alla on yksin irlantilaisneule. Jos siitä tulee hyvä (tai edes valmis), laitan joskus kuvan.