Unen ja todellisuuden tyhjät huoneet

Yläkerran järjestäminen jatkuu. Työhuoneeni alkaa olla valmis ja seuraavaksi järjestän uusvanhan makuuhuoneemme.

Tämä ullakkokamari valmistui yli 20 vuotta sitten ja toimi meidän makuuhuoneenamme pitkään. Sitten muutimme sänkymme naapurin ullakolle ja tästä tuli tyttären huone. Jos ette taaskaan ymmärtäneet, ei huolta.

Nyt otamme tämän taas käyttöömme. Olen siivonnut tätä tänään monta tuntia ja se on nyt valmis sen puolesta. Huomenna yritämme kuljettaa ison Unikulma-sänkymme tänne ja olemme jo nyt aika vakuuttuneita siitä, että se ei tule onnistumaan. Näihin huoneisiin on hyvin vaikea tuoda huonekaluja muuten kuin palasina, kulkuväylät ovat niin ahtaita.

Nämä tyhjät huoneet saivat minut taas muistamaan unen, jonka näen aina silloin tällöin. Vakiouni, tiedättehän, kaikilla kai on niitä?

Unessani olen talossa, joka on meidän. Se onkin komea talo, aika uusi, kaksikerroksinen. Siellä on paljon huoneita ja kaikkea, mitä tarvitaan. Olen tyytyväinen siihen taloon, mutta eräs asia tekee kiusaa. Talossa on myös erillinen asunto, tosin pieni, mutta oikein nätti ja siinä on jopa terassi. Tiedän, että se on ja tiedän, miten voisin mennä sinne, mutta syystä tai toisesta en vielä kertaakaan ole onnistunut.

Tämän unen kanssa unientulkitsija ei kauan päätään raapisi.

Mutta nyt ei pitempiä jorinoita, sillä tänään on minun televisiopäiväni. Yhdeksältä alkaa Vallan linnake, joka on paras sarja pitkiin aikoihin. Siitä tulisi minulle oma kauniitjarohkeat, jos sitä vain riittäisi yhtä pitkään.

  

Joku saa kauniin uuden kodin

Kävimme taloesittelyssä. Talo ei ole myynnissä: se on Jetta-talovalmistajan toimittama, lähes valmis ja omistajat muuttavat sinne ensi viikolla.

Olemme tänä vuonna käyneet muutamissa Jetta-näyttelyissä. Olen joka kerta ollut kovin tyytyväinen näkemääni ja se vahvistaa sitä tunnetta, että kun joskus (seuraavassa elämässä, luulen), pääsemme rakennuttamaan taloa, siitä tulee Jetta.

Yksikään näkemistämme jetoista ei ole ollut suoraan mallistosta. Tämäkin on sekoitus Mustikkaa ja Puolukkaa ja mitä kaikkea olikaan. Kovin kaunis hän on, päältä ja sisältä.
Jetoissa viehättääkin juuri se, että niitä voi muunnella mielensä mukaan.

Tämä ei muuten ole maksettu mainos. Tiedän senkin, etteivät kaikki ole olleet tyytyväisiä jettoihinsa kuten kaikki eivät ole tyytyväisiä älvsbyihin, kastelleihin, jukkataloihin, designtaloihin, honkararakenteisiin... kun sellaista ei olekaan, mihin kaikki olisivat aina tyytyväisiä.

Välillä minua kaduttaa, että olen kertonut meidän muuttoaikeistamme. Kaduttaa sen takia, kun tästä ei tunnu tulevan mitään. Meillä on nyt rakennuslupa tähän kaupunkiasunnon remonttiin, mutta aloituskokous on vielä pitämättä. Prosessi on kestänyt noin kymmenen kuukautta. Ja taivas tietää, milloin se remontti sitten valmistuu, kun lopulta pääsee aloittamaan.

Toisten kotiin meneminen ja paikkojen tutkiminen on aika herkkää puuhaa. Tuskin talon omistajat ovat innoissaan siitä, että vieraat ihmiset tulevat töllistelemään, aukomaan kaappien ovia ja arvostelemaan tapetteja. Tällaisia näyttelyitä ymmärtääkseni pidetäänkin vain siksi, että talopaketista saa vähän alennusta kun suostuu näyttelyisännäksi.

Kuvan taloa on alettu rakentaa viime syksynä ja omistajat ovat tehneet itse suuren osan. Tämä ei siis ole mikään avaimet käteen  -tapaus. Minusta tuo on hieno saavutus, varsinkin, jos rakennustyöt on tehty iltaisin ja viikonloppuisin, kuten hartiapankkirakentajat yleensä tekevät.

Ei muuta kuin paljon onnea uuden talon omistajille! Se, että omin silmin näkee tällaista, antaa kuitenkin vähän uskoa omaankin tulevaisuuteen.


 

Oma huone

Istuin lattialla ja katselin huonetta, josta kotona taas väliaikaisesti asunut tytär oli juuri kantanut tavaransa pois.

Tunsin pientä haikeutta, mutta samalla jo suunnittelin, mitä teen seuraavaksi. Aion purkaa tuo vaatekaapin, jonka ovet ovat olleet rikki ja pois käytöstä jo pitkään. Laitan siihen kohtaan...

tunsin siis pientä haikeutta, kunnes...

kuopus astui poikaystävänsä kanssa ovesta ja totesi

- Kas vain, huoneeni on siis tyhjä taas. Nythän me voimme muuttaa tänne.

Ja poikaystävä säesti

- Aivan oikein, säästämme huomattavasti rahaa, kun asumme täällä ilmaiseksi ja ruokakin tulee talon puolesta

johon minä

ystävällisesti, mutta tiukasti

- Rakkaat lapset, niin paljon kuin me teistä pidämmekin, niin nyt minä aion tehdä tästä työhuoneeni.

No, tuo oli nuorisolta tietysti huumoria, halusivat säikytellä. Minä sen sijaan olen tosissani. Puran tuon kaapin ja laitan siihen kohtaan - näkyypähän.

Ajattelin siinä istuessani omia muuttojani, joita on todella vähän. Näin nuoren itseni lähdössä uuteen paikkaan, kassissa kirjoituskone ja toisessa vähän vaatteita. Ehkä niitä vaatteitakaan ei ollut, mutta kirjoituskone oli varmasti.

Viimeisin muutto tehtiin tänne Ruusupensaan taakse 26 vuotta sitten. Vähäinen omaisuus mahtui rättisitikkaan.

Vaikka tuntuu, että tavaroita on aina liikaa, en ole ostanut esimerkiksi huonekaluja monta kertaa. Viime aikoina tosin on tullut sellainen olo, että haluaisin päästä kaikista vanhoista tavaroita eroon ja hankkia vain sellaisia, joista oikeasti pidän. Eikä niin, että meille pesiytyy tavaroita vain siksi, että joku haluaa niistä eroon tai ne saadaan halvalla.

Liittyy varmaan jotenkin ikään. Tulee halu freesata edes ympäristö, kun muuten alkaa olla vähän eilisen tyttäriä.

Ihan helpolla en muuta Raisioon

Teitä ulkomailla asuvia lukijoitani ehkä kiinnostaa tietää, että Suomessa on satanut paljon lunta. Sataa muuten edelleen. Joihinkin paikkoihin sitä on satanut tänään jopa 20 senttiä.

Suomalaisten suhde lumeen on aika mutkaton. Kun sitä tulee, se lapioidaan pois tieltä. Autot kaivetaan lumesta ja niillä lähdetään liikenteeseen kuten tavallisesti. Tänään on sattunut vähän vähemmän kolareita kuin yleensä sunnuntaisin mikä johtuu siitä, että huonolla kelillä monet ajavat varovasti. Se on järkevää. Kaikki eivät kuitenkaan ole järkeviä edes huonolla kelillä ja niinpä kolareita kuitenkin sattuu.

Tämä oli säätiedote. Nyt asiaan.

 
Kävimme katsomassa kahta taloa Raisiossa. Valitsin talot sijainnin perusteella kun jo eilen tiesin, että tänään on huono ajokeli. Ajattelin, että käydään jossain lähellä. Taloja oli tosiaan kaksi, mutta huomasin ottaa kuvan vain toisesta.
 Kuvan talo ei miellyttänyt meitä yhtään. On hyvä nähdä myös sellaisia taloja, joista ei löydä mitään hyvää sanottavaa. Joku muu varmasti löytää ja tästäkin talosta tulee vielä jonkun rakas koti.

Toinen talo oli 70-luvun matala talo lähellä STX:n telakkaa Pansiossa. Siinä oli paljonkin hyviä puolia. Kaikki oli yhdessä tasossa ja pohjaratkaisu vaikutti erittäin toimivalta. Taloon kuului mukava, lasitettu terassi ja piha oli suojainen, aidattu ja epäilemättä hyvin hoidettukin, koska se oli saanut kunniamaininnan jossain pihakilpailussa. Kaiken lisäksi talo oli hauskan värinen, vaaleanpunertava.

Vaikka kävimmekin Raisiossa, en ihan helpolla muuta sinne asumaan. Olen nimittäin kotoisin Raisiosta, eikä minulla ole kovin lämpimiä muistoja kotikaupungistani. Raisio on ikävä paikka. Kaiken lisäksi siellä näkyy kuljeksivan vain puolikaljuja, vatsakkaita, elämän merkitsemiä ukkoja. Tällaisen havainnon tein kerran, kun ajoin Raision keskustassa työasioissa. Sitten tajusin, että kumman tutun näköiset ukot taitavat kaikki olla vanhoja luokkakavereitani.

Ilmankos kiinteistönvälittäjä siellä paremmassa talossa arvasi heti, mistä meillä kenkä puristaa. Hän kysyi, missä nyt asumme ja kun kerroin, että Portsassa ja että olemme asuneet täällä kaksikymmentäviisi vuotta ja päättäneet, että  nyt olisi aika meidänkin hankkia omakotitalo, hän katsoi minua tietäväisenä ja sanoi:
- Niin, niin ja kun sitä portaitten kulkemista siellä puutaloissa riittää!

Niinpä. Mutta naamastako sekin näkyy, jos polvissa alkaa olla kremppaa?

Olisiko minusta tehtailijaksi?

Päivän kuva ei ole Himohamstraajat -ohjelmasta, vaan tilanteesta, jossa siivosin vaatehuoneen.

Suurin osa kaikesta tästä lähti pois meiltä. Kaksi säkillistä vietiin SPR:n keräykseen ja yksi suoraan Topinojan kaatopaikalle. Olen nyt toden teolla aloittanut muuttovalmistelut, päättänyt, etten vie uuteen kotiin yhtään turhaa tavaraa.

Paljon muuta tulevan, vielä tiheän hämärän peitossa olevan muuttomme suhteen ei olekaan tapahtunut. No, kävin minä sentään eräässä kiinteistönvälistystoimistossa, jossa tiesin olevan lisätietoa eräästä kiinnostavasta kohteesta. Nyt on nimittäin myynnissä mukavan näköinen, vanha, remontoitu talo maalla, isolla tontilla, uima-altaalla, hienoilla maisemilla ja monilla muilla kivoilla asioilla varustettuna. Sen, ettemme vielä ole sinne lähtemässä, estää kaksi asiaa. Toinen on se pikku juttu, että meillä ei vielä ole rahaa. Toinen se, että talon mukana tulee pieni kalanjalostuslaitos.Olen toki valmis kokeilemaan kaikkea uutta ja avoin erilaisille mahdollisuuksille, mutta pikkuisen epäilen, ettei minusta olisi elintarvikealan yrittäjäksi, kalanjalostajaksi kumminkaan.

Paikka tarjoaisi muitakin mahdollisuuksia. Innostuin ajatuksesta perustaa Bed & Breakfast -yritys, satun nimittäin tietämään, että tuolla alueella olisi vähän kysyntääkin sen alan toiminnasta.
Tuskin tästä kuitenkaan tämän enempää tulee. Jos olisimme oikein järkeviä - toivottavasti pystymme siihen - hankimme uudehkon talon pienehköllä tontilla ja elämme siellä onnellisina ja ikävystyneinä elämämme loppuun saakka. Siis sen sijaan, että huomaamme äkkiä olevamme monen hehtaarin suuruisen puolikkaan kylän omistajia ja kaikki vain siksi, että maisema oli niin vastustamattoman kaunis.

Asiasta toiseen. Lauseopin uusintatentti tuntui jopa vaikeammalta kuin ensimmäinen. Vastasin kaikkiin kysymyksiin, mutta en ole varma yhdestäkään vastauksesta. Jos en nytkään pääse läpi, voin yrittää vielä kerran.

Ennen kuin lopetan kerron vielä tämänkin: olin vähällä katkaista käteni tänään. Ei, en kaatunut. Käteni jäi pahaan paikkaan, kun palasin koiralenkiltä kotiin ja melkein kotipihassa vastaamme tuli yllättäen toinen koira. Nonna tempaisi itsensä tosi rajusti toisen koiran perään, minä en kyennyt hetkeen pitelemään sitä vaan lensin perässä ja käsivarteni tielle sattui jykevä, kivinen portinpylväs. Oikein odotin, etä hihasta kuuluu napsaus ja luu on poikki. Näin pahasti ei sentään käynyt, mutta aika kipeä tuo oikea käsi nyt on ja nahkakin oli vähän ruttaantunut, vaikka välissä oli takki ja pari puseroa. Huomenna kättä taitaa koristaa komea mustelma.

Olkaa varovaisia!

Ensimmäinen todella kaunis talo

 Olimme taas katsomassa taloja. Sunnuntait alkavat täällä blogissa toistaa itseään, joten jos talonäyttelyt eivät kiinnosta, niin valitettavasti teidän täytyy etsiä joku toinen kanava. 

 Tämä Nousiaisissa oleva kaunokainen on paras tähän asti katsomamme talo. Se on kaunis päältä ja vielä kauniimpi sisältä. Vaikka talo on melko uusi, siellä oli hyvin kodikasta ja viihtyisää. Huonejärjestys oli erittäin hyvä, keittiöstä pääsi kodinhoitohuoneeseen ja ulos isolle terassille, samoin päämakuuhuoneesta saunan ja pesuhuoneen kautta. Huoneita oli tarpeeksi ja kaikki oli niin nätisti laitettu, ettei olisi tarvinnut muuta kuin kantaa tavarat sisälle ja asettua nauttimaan.
Se mutta on sitten tuo tontti. Se on aika jyrkkä rinnetontti, ei siis mikään huonojalkaisten vanhojen ihmisten ideaalipaikka.
Niin siis mehän emme ole huonojalkaisia vanhoja ihmisiä, mutta pelkäänpä, että meistäkin on tulossa sellaisia.

Talo maksaa 265 000 (ainakin suunnilleen, olen liian laiska tarkistamaan hintaa).  Voin suositella lämpimästi.

Päivän toinen talo on Ruskolla. Tänne meidät houkutteli viidentuhannen neliön aidattu tontti, ihanteellinen koiranomistajalle. Tässäkin talossa oli kodikasta ja nättiä, mutta ei tämä niin hieno ollut kuin tuo toinen. Hintaa tällä on noin 235 000.

Tänään me kävimme myös sen keskustelun, jonka tiesin jonain päivänä tulevan ja joka alkaa sanoilla: "Entäs sitten, jos kuitenkin..." Siinä käydään läpi sitä vaihtoehtoa, että me rakentaisimme Laitilan tontille uuden talon. Vanhan Maatilan korjaaminen vakituiseen asumiseen sopivaksi on sen verran suuri työ, ettei se mielestämme tule kysymykseen. Tontti on kuitenkin puolentoista hehtaarin suuruinen ja siellä on tilaa toisellekin talolle.

Innostuin aiheesta sen verran, että googlettelin valmistaloja ja nettikeskusteluja niiden ostamisesta ja laskin, että pääsisimme mainiosti talonrakentamisen alkuun kunhan ensin saamme myytyä täältä Ruusupensaan takaa edes toisen asunnoista.

Onneksi innostus ei kestänyt kauan. Vaikka saisimme kuinka mukavan uuden talon, se ei poista sitä seikkaa, että tontille jää useita vanhoja, huonokuntoisia rakennuksia ja erittäin suuri, hoidettava pihamaa. Sekään ei ole vanhojen, huonojalkaisten ihmisten ideaaliympäristö. Vaikka mitä toisaalta on? Vanhustentaloonko tässä pitäisi ryhtyä pyrkimään, varmuuden vuoksi?

Tänään törmäsimme ensimmäistä kertaa todella aktiivisiin välittäjiin. Kaikissa aikaisemmissa näytöissä välittäjät ovat antaneet meidän olla ihan rauhassa, jopa niin, että olen ihmetellyt. Tänään välittäjät - heitä oli tosiaan kaksi samassa kohteessa - kyselivät ja pyysivät yhteystietoja ja mainitsivat jopa, että eräs meitä mahdollisesti kiinnostava kohde on tulossa nyt keväällä myyntiin. Luulen, että näistä välittäjistä kuuluu vielä jotain.

Jossain se nytkin on, se Meidän Talomme. Täytyy vain löytää se.

Muuttoapuna

Esikoisella oli muuttopäivä tänään ja minäkin pääsin auttamaan. Ihan vain ruoanlaitossa ja jossain muussa pienessä, mutta kuitenkin. Tänä vuonna kaikki kolme tyttöäni ovat muuttaneet. Tämä on hyvää harjoitusta sitä omaa tulevaa muuttoa varten; kun näkee ne tavararöykkiöt muistaa taas vähän aikaa, miten tärkeää olisi päästä eroon turhista tavaroista.

Sain luvan laittaa kuvan tyttären perheen uudesta kodista. Täällä minä vietin tänään päiväni ja keitin hernesoppaa.

Talo on tosi paljon samanoloinen kuin alemmassa kuvassa näkyvä Vanha Maatilamme, mutta paljon paremmassa kunnossa.

Muuttamiseen, kuten mihin tahansa muutokseen, liittyy paljon haikeutta ja myös pelkoa: mitä jos en olekaan tyytyväinen ratkaisuuni, mitä jos epäonnistun?
Menneeseen on kuitenkin turha jäädä roikkumaan. Parasta vain pistää ovi kiinni ja keskittyä siihen, mitä on nyt ja tästä eteenpäin. Yrittää tehdä siitä parasta mahdollista.

Sanotaan, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tai että pitää tehdä tilit selviksi menneisyytensa kanssa, ennen kuin voi olla onnellinen tässä elämässä. En ihan allekirjoita tuota. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa.

Ajattelen niin, että kaikesta taakse jääneestä - asunnoista, työpaikoista, ihmissuhteista, virheistä - pitää ottaa opikseen se mikä on otettavissa. Sitten voi mennä taas vähän viisaampana kohti seuraavia kokemuksia.

Muuttopäivä tekee näemmä filosofiseksi. Ties mikä ajattelija minusta kuoriutuukaan, kun pääsen itse muuttamaan.

Myrskyn jälkeen

Kävin tänään maalla katsomassa, mitä myrsky on saanut aikaan. Naapuri näki, kun käännyin kylätieltä ja pysäytti minut.

- Uskallatko mennä, hän kysyi. Ajattelin oitis, että Vanha Maatila on nyt murskana ikihonkien alla.

Niin huonosti asiat eivät sentään olleet.

Kaatuneita puita oli siellä täällä, mutta yksikään ei ollut kaatunut talon päälle. Peltikatot olivat paikoillaan, ikkunat ehjinä ja sähköä tuli. Kylästä oli ollut sähkö pois koko tapaninpäivän, kertoi naapuri.

Suurin osa kaatuneista puista oli nuoria mäntyjä. Eniten kirpaisi ikivanhan kuusen, pitämyspuun, kaatuminen. Kuusen ikä on varmaan lähempänä kahtasataa kuin sataa vuotta. Sen sijaan muutamat vanhat, isot, lahot puut, jotka mielihyvin olisivat saaneet kellahtaa kumoon, seisoivat yhä pystyssä. Komeasta pihakuusesta oli katkennut puolet.

Nonna oli mukanani ja kävimme kävelyllä metsässä. Siellä komeat männynrungot makasivat vieri vieressä kuin kaatuneet sotatantereella.

Ja tuttu metsäpolku oli vaarallinen kulkea. En tietenkään mennyt alta, niin hölmö en sentään ole. Puu kaatuu nopeammin kuin voisi kuvitella ja niihin on syytä suhtautua suurella kunnioituksella.

Ennen lähtöäni kävin vielä kastelemassa tuvan ikkunoilla talvehtivat pelargoniat. Hiiret ovat mellastaneet joka puolella ja keväällä edessäni on taas valtava siivousurakka. Loukut ovat aika turhia; niillä saa muutaman hiiren pois päiviltä, mutta hiirten suku on laaja. Myrkkyä en viitsi käyttää. Kissa olisi paras, mutta ei sitä voi yksin jättää.

Katselin rakasta taloamme ja mietin, miten me raaskimme luopua siitä. Keväällä, kun siellä on kauneinta, käymme varmasti keskusteluja eri vaihtoehdoista, joilla voisimme pitää talon ja asua siellä.

- Mutta jos laajennetaan keittiötä ja tehdään kylpyhuone eteisen komeroon...
- Jätetään tämä tähän ja rakennetaan uusi talo tuohon kallion päälle...
- Laitetaan tuo ovi tukkoon ja tehdään tuolta uusi ovi ja...

Ei ei ja ei. Siitä ei tule mitään. Joku toinen saa yrittää.

Ja vaikka meillä on ihanat naapurit enkä missään ole tuntenut olevani enempää kotona kuin tuossa vanhassa punaisessa talossa, niin eniten minua kuitenkin surettaa nyt se, näenkö siellä uudessa paikassa enää korppeja?

Täysin ehjiä, täysin tarpeettomia

Eilinen toiveeni täyttyi ja sain tänään pestyä muutaman ikkunan. Otin myös verhot alas ja pesin ne. Ja kun vauhtiin pääsin, siivosin vielä pari keittiön kaappia. Tyhjensin muun muassa maustekaapin vanhentuneista purkeista; nyt se onkin aika tyhjä.

Siinä puuhaillessani mietin taas tulevaa muuttoamme ja sitä, että nyt pitäisi päästä ylimääräisistä tavaroista eroon. Tuttua pohdiskelua jokaiselle muuttajalle, luulen.

Miten se sitten käytännössä tapahtuu, onkin toinen juttu.

Esimerkki: kun käännän tässä kohtaa päätäni vähän vasempaan, näen piirongin. Se on nk. mamman piironki, minun isoäitini jäämistöä ja siksi arvokkain huonekalu, jonka omistan. Siitä en tietenkään luovu. Piirongin laatikot ovat täynnä tavaraa, enimmäkseen vanhoja tekstiilejä, joita en koskaan käytä, mutta joista en voi luopua. Piirongin päällä on kaksi Topeliuksen satukirjaa, hyvin vanhoja. Niistä en luovu. Sitten siinä on yksi noin 60 vuotta vanha nukke josta en tietenkään voi luopua. Edelleen siinä on kolme uudempaa keräilynukkea - no, ne voisin vaikka sijoittaa tyttöjen luo. Vielä löytyy tavaraa; kuopuksen ensikengät, sota-ajan sokeripalalaatikko, Brasiliasta ostettu kaulakoru, muita koruja, olkihattu ja paperinen enkelikoriste. Aika paljon tavaraa, joilla on paljon tunnearvoa. Voisin luopua olkihatusta ja ehkä paperisesta enkelikoristeesta.

Ei hyvältä näytä. Alan ymmärtää niitä ihmisiä, jotka tositeeveeohjelmissa roikkuvat itkien kaameilta rojuilta näyttävissä tavaroissaan kun heitä auttamaan tullut ammattiraivaaja yrittää heittää niitä pois.

Sisustusesikuvani löytyvät kuitenkin tästä kirjasta, Jane Cumberbatchin Puhtaasta tyylistä. Minulla on tuo ylempi painos, uudemmassa on alempana näkyvä kansi.

Puhdas tyyli esittelee nimensä mukaan yksinkertaista, turhasta riisuttua, puhdasta sisustamista. Yksinkertaisuutta. Kodikkuutta. Esitteli niitä jo ennen kuin niistä tuli suurta muotia.

Cumberbatchin ohjenuorana on itse tekeminen ja yksinkertaisten luonnonmateriaalien käyttäminen. Hän hyväksyisi varmasti mamman piirongin, mutta riisuisi sen päältä kaikki tavarat pois.

Tiedän, että käyttökelpoisia vaatteita ja kodintekstiilejä voi viedä vaikka Pelastusarmeijan keräyslaatikoihin. Olen vienytkin monta kertaa. Mutta minne voi viedä ehjiä tavaroita, joita kukaan ei tarvitse? Esimerkiksi koriste-esineitä tai harrastajamaalareiden maalaamia tauluja? Ei niitä roskiin voi viedä.

Meille on kertynyt paljon tavaraa senkin takia, että olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana joutuneet selvittämään kolme kuolinpesää ja keksimään tavaroille säilytyspaikkoja. Kun kyseessä ovat olleet lähiomaiset, ei tavaroitakaan ole voinut kohdella täysin tunteettomasti. Tulevaan uuteen kotiimme en aio kuitenkaan enää kuljettaa yhtäkään vanhaa kahvikuppia ellen aio myös juoda siitä joskus.

Näinkin voi pätevöityä

Muuttaminen on prosessi, ehdottomasti. Monivaiheinen.

Ensimmäinen vaihe on päätös muuttaa.
Tai ei. Ensimmäinen vaihe on idea muuttamisesta, toinen vaihe jahkailu puolesta ja vastaan ja vasta kolmas on päätös muuttaa.

Nyt olen edennyt neljänteen vaiheeseen: minne muuttaisimme?

Ensin ajattelin, että ilman muuta vanhaan taloon. Ei puhettakaan muusta. 50 vuotta vanha vähintään, mieluummin sata.

Nyt olen alkanut ajatella (puhun vain omasta puolestani, toisen puoliskon ajatuksista en juuri nyt tiedä) myös uusia taloja, niiden hyviä puolia. Hyvin rakennettu uusi talo, jossa mikään nurkka ei vielä ole painunut, mikään lauta lahonnut eikä yksikään ikkuna vaadi uusimista. Olisi kuraeteinen ja apukeittiö. Apukeittiö! En ikinä ole asunut missään, missä olisi apukeittiö. Aina, ihan aina olen saanut sulloa silityslautani ja pölynimurini ja pyykkikasat sinne, minne ei vielä ole sullottu mitään muuta kuten polttopuita, polkupyöriä, vieraspatjaa tai pientä kotitoimistoa.

Uusien talojen rasitteena on niiden hengettömyys. Voisiko ihminen, joka on ikänsä asunut vanhoissa taloissa, koskaan olla kotona valeristikkoikkunoiden takana?

Joskus ajatus maallemuutosta oli yksinomaan innostava, positiivinen. Se oli ennen Vanhan Maatilan ostamista, ennen kuin olimme asuneet maalla edes osa-aikaisesti. Sillä maaseudulle muuttava muuttaa - jos ei muuta kauas korpeen - aina johonkin melko vakiintuneeseen yhteisöön. Kuten esimerkiksi meidän kylämme Laitilassa; siellä on taloja, joita samat suvut ovat hallinneet satoja vuosia. Meillä oli onnea, kun saimme hyvät naapurit mutta silti tiedän, että me olemme muukalaisia, muualta tulleita ja vähän outoja. Ei ole ihan helppoa asettua osaksi perinteitään kunnioittavaa yhteisöä ja tulla hyväksytyksi.

Kaikki eivät onnistu. Yksikin perhe muutti kaupungista pieneen maalaiskylään, keskelle kylää. Lähes ensi töikseen he alkoivat puhua kyläkoulun lakkauttamisen puolesta. Nykyään he asuvat taas kaupungissa.

Asunnon ostaminen oli nuorena helpompaa. Otettiin mitä saatiin ja oltiin tyytyväisiä, että saatiin edes se. Nyt, kun pääsee jo valitsemaan, työ tuntuu tosi vaikealta. Mitä se sitten onkaan, kun muuttoprosessimme etenee vaiheeseen Käymme Katsomassa Taloja.

Tässä hommassa minusta pätevöityy vielä ammattitaitoinen prosessinhoitaja. 

Me aiomme muuttaa

Näin on. Neljännesvuosisata ruusupensaan takana on ollut ihan hyvää aikaa, mutta nyt meillä on uusia suunnitelmia.

Olemme monta kertaa miettineet tulevaisuutta ja hahmotelleet erilaisia asumisen malleja. Myymme molemmat kaupunkiasunnot, remontoimme Vanhan Maatilan täysin ja muutamme sinne. Myymme vain toisen kaupunkiasunnon ja pidämme Vanhan Maatilan ja tämän toisen. Myymme Vanha Maatilan ja - no kaikkea tämmöistä.

Nyt olemme päättäneet, että myymme kaikki kolme ja ostamme talon jostain päin Varsinais-Suomea.

Ihan heti ei tapahdu mitään. Ensimmäisenä menee myyntiin tämä päätyasunto, jossa nyt on muun muassa minun työhuoneeni. Tarkoituksena olisi ensi kesänä remontoida tämä myyntikuntoon ja sitten kun tämä on myyty, alkaa etsiä sitä uutta. Ja kun se on löytynyt, myydään loput.

Haaveissamme on vanha, mutta ehjä ja terve talo isolla tontilla ja mielellään jonkunlaisen kumpareen päällä tai loivassa rinteessä. Vähintään neljä huonetta ja keittiö. Hyväkuntoinen, isohko ulkorakennus. Avarat näkymät. Paljon valoa. Maaseudulla, ei naapureita ihan vieressä. 

Nämä ovat tärkeimpiä valintaperusteita. Kaiken muun voi tehdä, mutta pahasti rikkinäistä kivijalkaa tai talon sijaintia on vaikea korjata. Mikä on tullut todistettua.

Sisäremonttia emme pelkää, päinvastoin oikeastaan. Toivon, että esimerkiksi tuleva keittiöni on sen verran vanha, että sen voi surutta laittaa sellaiseksi kuin haluaa. Ja kyllähän minä haluan, haaveksin jo täyttä päätä ihanasta maalaiskeittiöstäni, josta ei pidä tunnelmaa puuttuman.

Ajatus muutosta on innostava, mutta toisaalta se pelottaa. Onhan se meille valtavan iso muutos. Olemme olleet yli 30 vuotta yhdessä ja asuneet sinä aikana kahdessa asunnossa ellei kesäasuntoa lasketa. Siksi onkin tärkeää tehdä tietoinen päätös muuttamisesta, päättää pysyä päätöksessään silloinkin, kun jääminen tuttuun ja turvalliseen houkuttaa.

Olemme molemmat jo nähneet painajaisia aiheesta. Minä ostin eräänä yönä 70-luvun tasakattotalon vilkkaasti liikennöidyn valtatien varresta Hong Kong -tavaratalon naapurista. Raine oli uneksinut uuden talomme ehjästä ja suorasta kivijalasta, josta pienen töytäisyn jälkeen rappaukset olivat pudonneet ja paljastaneet toivottoman rikkinäiset perustukset. 


Suunnitelmiemme edistymistä voi seurata täältä. Ja jos puutaloasuminen kiinnostaa, niin tässä saa kaupanpäälle Portsan upeimman ruusupensaan.