Kauan kaivatut kuvat

Olen järjestänyt uutta työhuonettani, sitä, minkä tytär jätti tyhjäksi. Samalla olen järjestänyt koko yläkertaa eli toisin sanoen muuttanut. Sitähän tämä on, vaikka muuttomatka onkin vain asunnosta toiseen. Jos ette ymmärtäneet, niin ei huolta.

Ostin aikoinaan Anttilasta aaltopahvisia säilytyslaatikoita, joihin on ollut kätevää piilottaa milloin mitäkin pois silmistä haluttua tavaraa. Laatikot - joita on aika monta - ovat olleet täällä yläkerrassa ja nyt päätin käydä ne läpi ja heittää tarpeettomat tavarat pois.

Mutta voisinko sittenkään luopua vanhoista videokaseteista, kymmenen vuoden takaisista verotustiedoista tai valokuvasta, joka esittää koivua?

Helposti. Samoin kuin monista muista todella tarpeettomista papereista ja tavaroista.

Tein löytöjä. Löysin pari valokuvaa, joita olen etsinyt kovasti ja vääristä paikoista.

Tässä kuvassa on minun lapsuudenkotini Raisiossa. Kuva on otettu joskus 1950-luvulla, varmaan ennen syntymääni, sillä minä muistan pihapiirin puut paljon isompina.
Mökissä oli vähän yli 30 neliötä: keittiö, kamari ja makuualkovi. Ei mukavuuksia. Niitä ei myöskään tullut koskaan. Muutin täältä pois 18-vuotiaana. Nykyään tällä paikalla on uusi talo, mutta se ei ole meidän.

 Tässä olen minä ja isoveljeni. Kuva on noin vuodelta -62 tai -63. Näytän epäluuloiselta, olen epäluuloinen: kuvaustilanne on hämmentävä kaikin puolin. Äiti oli jossain asioilla ja isä meidän vahtinamme. Jo se oli erikoista, mutta vielä erikoisempaa oli se, että ryhdyttiin niin epätavalliseen puuhaan kuin valokuvaamaan meitä. Se oli ehdottomasti asia, johon olisi tarvittu äitiä. Äidin poissaolo näkyy meidän vaatetuksessamme. Jos valokuva olisi otettu äidin aloitteesta, meidät olisi puettu parhaisiin vaatteisiimme. Minulla olisi ollut rusetti päässä ja lakerikengät jalassa ja veljellä solmuke kaulassa. Köyhän mökin lapsillakin voi näes olla kauniit vaatteet.

Mutta sen takia tämä kuva onkin minulle erityisen rakas. Niistä harvoista kuvista, joita minusta on lapsena otettu, tämä taitaa olla aidoin.

Olipa hauskaa, että löysin nämä kuvat taas! Teetin näistä muutama vuosi sitten veljelleni 50-vuotislahjaksi taulut ja laitoin sen jälkeen alkuperäiset kuvat "varmaan talteen". Se on hyvä keino hukata kaikenlaista.

Missähän varmassa tallessa ovat esimerkiksi kalliit tukipohjalliseni? Minulle tehtiin monien mittausten ja sovitusten jälkeen 180 euroa maksaneet tukipohjalliset, joita ehdin käyttää kerran ennen kuin hukkasin ne. Uskomatonta! Eikun totta. Olen etsinut ihan varmasti kaikki mahdolliset paikat, mutta pohjallisista ei ole jälkeäkään.

En voi mitenkään uskoa, että koira olisi syönyt ne. Toisen ehkä, mutta että molemmat.

Olisiko minusta tehtailijaksi?

Päivän kuva ei ole Himohamstraajat -ohjelmasta, vaan tilanteesta, jossa siivosin vaatehuoneen.

Suurin osa kaikesta tästä lähti pois meiltä. Kaksi säkillistä vietiin SPR:n keräykseen ja yksi suoraan Topinojan kaatopaikalle. Olen nyt toden teolla aloittanut muuttovalmistelut, päättänyt, etten vie uuteen kotiin yhtään turhaa tavaraa.

Paljon muuta tulevan, vielä tiheän hämärän peitossa olevan muuttomme suhteen ei olekaan tapahtunut. No, kävin minä sentään eräässä kiinteistönvälistystoimistossa, jossa tiesin olevan lisätietoa eräästä kiinnostavasta kohteesta. Nyt on nimittäin myynnissä mukavan näköinen, vanha, remontoitu talo maalla, isolla tontilla, uima-altaalla, hienoilla maisemilla ja monilla muilla kivoilla asioilla varustettuna. Sen, ettemme vielä ole sinne lähtemässä, estää kaksi asiaa. Toinen on se pikku juttu, että meillä ei vielä ole rahaa. Toinen se, että talon mukana tulee pieni kalanjalostuslaitos.Olen toki valmis kokeilemaan kaikkea uutta ja avoin erilaisille mahdollisuuksille, mutta pikkuisen epäilen, ettei minusta olisi elintarvikealan yrittäjäksi, kalanjalostajaksi kumminkaan.

Paikka tarjoaisi muitakin mahdollisuuksia. Innostuin ajatuksesta perustaa Bed & Breakfast -yritys, satun nimittäin tietämään, että tuolla alueella olisi vähän kysyntääkin sen alan toiminnasta.
Tuskin tästä kuitenkaan tämän enempää tulee. Jos olisimme oikein järkeviä - toivottavasti pystymme siihen - hankimme uudehkon talon pienehköllä tontilla ja elämme siellä onnellisina ja ikävystyneinä elämämme loppuun saakka. Siis sen sijaan, että huomaamme äkkiä olevamme monen hehtaarin suuruisen puolikkaan kylän omistajia ja kaikki vain siksi, että maisema oli niin vastustamattoman kaunis.

Asiasta toiseen. Lauseopin uusintatentti tuntui jopa vaikeammalta kuin ensimmäinen. Vastasin kaikkiin kysymyksiin, mutta en ole varma yhdestäkään vastauksesta. Jos en nytkään pääse läpi, voin yrittää vielä kerran.

Ennen kuin lopetan kerron vielä tämänkin: olin vähällä katkaista käteni tänään. Ei, en kaatunut. Käteni jäi pahaan paikkaan, kun palasin koiralenkiltä kotiin ja melkein kotipihassa vastaamme tuli yllättäen toinen koira. Nonna tempaisi itsensä tosi rajusti toisen koiran perään, minä en kyennyt hetkeen pitelemään sitä vaan lensin perässä ja käsivarteni tielle sattui jykevä, kivinen portinpylväs. Oikein odotin, etä hihasta kuuluu napsaus ja luu on poikki. Näin pahasti ei sentään käynyt, mutta aika kipeä tuo oikea käsi nyt on ja nahkakin oli vähän ruttaantunut, vaikka välissä oli takki ja pari puseroa. Huomenna kättä taitaa koristaa komea mustelma.

Olkaa varovaisia!

Täysin ehjiä, täysin tarpeettomia

Eilinen toiveeni täyttyi ja sain tänään pestyä muutaman ikkunan. Otin myös verhot alas ja pesin ne. Ja kun vauhtiin pääsin, siivosin vielä pari keittiön kaappia. Tyhjensin muun muassa maustekaapin vanhentuneista purkeista; nyt se onkin aika tyhjä.

Siinä puuhaillessani mietin taas tulevaa muuttoamme ja sitä, että nyt pitäisi päästä ylimääräisistä tavaroista eroon. Tuttua pohdiskelua jokaiselle muuttajalle, luulen.

Miten se sitten käytännössä tapahtuu, onkin toinen juttu.

Esimerkki: kun käännän tässä kohtaa päätäni vähän vasempaan, näen piirongin. Se on nk. mamman piironki, minun isoäitini jäämistöä ja siksi arvokkain huonekalu, jonka omistan. Siitä en tietenkään luovu. Piirongin laatikot ovat täynnä tavaraa, enimmäkseen vanhoja tekstiilejä, joita en koskaan käytä, mutta joista en voi luopua. Piirongin päällä on kaksi Topeliuksen satukirjaa, hyvin vanhoja. Niistä en luovu. Sitten siinä on yksi noin 60 vuotta vanha nukke josta en tietenkään voi luopua. Edelleen siinä on kolme uudempaa keräilynukkea - no, ne voisin vaikka sijoittaa tyttöjen luo. Vielä löytyy tavaraa; kuopuksen ensikengät, sota-ajan sokeripalalaatikko, Brasiliasta ostettu kaulakoru, muita koruja, olkihattu ja paperinen enkelikoriste. Aika paljon tavaraa, joilla on paljon tunnearvoa. Voisin luopua olkihatusta ja ehkä paperisesta enkelikoristeesta.

Ei hyvältä näytä. Alan ymmärtää niitä ihmisiä, jotka tositeeveeohjelmissa roikkuvat itkien kaameilta rojuilta näyttävissä tavaroissaan kun heitä auttamaan tullut ammattiraivaaja yrittää heittää niitä pois.

Sisustusesikuvani löytyvät kuitenkin tästä kirjasta, Jane Cumberbatchin Puhtaasta tyylistä. Minulla on tuo ylempi painos, uudemmassa on alempana näkyvä kansi.

Puhdas tyyli esittelee nimensä mukaan yksinkertaista, turhasta riisuttua, puhdasta sisustamista. Yksinkertaisuutta. Kodikkuutta. Esitteli niitä jo ennen kuin niistä tuli suurta muotia.

Cumberbatchin ohjenuorana on itse tekeminen ja yksinkertaisten luonnonmateriaalien käyttäminen. Hän hyväksyisi varmasti mamman piirongin, mutta riisuisi sen päältä kaikki tavarat pois.

Tiedän, että käyttökelpoisia vaatteita ja kodintekstiilejä voi viedä vaikka Pelastusarmeijan keräyslaatikoihin. Olen vienytkin monta kertaa. Mutta minne voi viedä ehjiä tavaroita, joita kukaan ei tarvitse? Esimerkiksi koriste-esineitä tai harrastajamaalareiden maalaamia tauluja? Ei niitä roskiin voi viedä.

Meille on kertynyt paljon tavaraa senkin takia, että olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana joutuneet selvittämään kolme kuolinpesää ja keksimään tavaroille säilytyspaikkoja. Kun kyseessä ovat olleet lähiomaiset, ei tavaroitakaan ole voinut kohdella täysin tunteettomasti. Tulevaan uuteen kotiimme en aio kuitenkaan enää kuljettaa yhtäkään vanhaa kahvikuppia ellen aio myös juoda siitä joskus.

Ihanaa elämää

Ilma on viilentynyt. On ollut hyvä päivä rakentaa kiviaitaa.

Nonna piti minulle taas seuraa koko ajan, kun keräsin kiviä kottikärryyn ja kärräsin niitä aidalle. Nonna on sekarotuinen, mutta se on silti puhdasverinen seurakoira. Ehdottomasti. Se haluaa pitää seuraa koko ajan eikä käsitä ollenkaan, ettei se aina käy päinsä.

Mutta nyt se sopi minullekin. Huokaisin välillä, oikaisin selkääni ja katselin metsänrajaa. Halasin viereeni istunutta koiraa, nuuhkin sen turkkia (ei haissut hyvältä) ja painoin pääni sen silkkiseen poskeen.

- Ihana päivä. Ihana koira. Ollaan me onnen tyttöjä, kun saadaan olla täällä. Ihana elämä, minä puhelin koiralle.
Se oli samaa mieltä.

En ole poistunut tontilta tänään. Aloitin aamun siivoamalla komeroa, sillä juuri, kun olin aikeissa mennä pihatöihin, alkoi sataa rankasti. Päätin, että nyt on hyvä hetki siivota eteisen iso komero ja sen tein. Se vaati vähän pyykkäämistäkin.

Komero on niin iso, että siinä on ikkuna. Pesin ikkunaverhon ja verhot, jotka olen virittänyt komeron alahyllyjen eteen. Nyt ne ovat taas paikoillaan, sade loppui ja pyykit kuivuivat nopeasti.

Komeroiden siivoamisella on muukin merkitys kuin vain se, että tulee siistiä. Se tekee hyvää päälle, rauhoittaa ja selvittää ajatuksia. Uskon vahvasti siihen, että komeroihin tai mihin tahansa kertyvä selvittämätön roina sitoo ihmisen energiaa. Kun paikat ovat järjestyksessä, henki on vapaampi kulkemaan.

Loppupäivän olin pihalla. Yritin jakaa aikani siten, että useampi asia edistyisi vähän. Leikkasin vähän ruohoa, siivosin yhden kukkapenkin, tein pari tuntia kiviaitaa. Jos keskityn koko päiväksi yhteen asiaan, jonnekin muualle alkaa jo syntyä ruuhka.

Moni sanoisi tätä työleiriksi. Sanookin. Viis siitä, sillä minä rakastan tätä paikkaa ja tätä työtä.
Niinhän sen täytyykin olla: jos kesäpaikka ei tuota iloa, kannattaa ottaa nopeasti yhteys kiinteistönvälittäjään.