Ihanaa elämää

Ilma on viilentynyt. On ollut hyvä päivä rakentaa kiviaitaa.

Nonna piti minulle taas seuraa koko ajan, kun keräsin kiviä kottikärryyn ja kärräsin niitä aidalle. Nonna on sekarotuinen, mutta se on silti puhdasverinen seurakoira. Ehdottomasti. Se haluaa pitää seuraa koko ajan eikä käsitä ollenkaan, ettei se aina käy päinsä.

Mutta nyt se sopi minullekin. Huokaisin välillä, oikaisin selkääni ja katselin metsänrajaa. Halasin viereeni istunutta koiraa, nuuhkin sen turkkia (ei haissut hyvältä) ja painoin pääni sen silkkiseen poskeen.

- Ihana päivä. Ihana koira. Ollaan me onnen tyttöjä, kun saadaan olla täällä. Ihana elämä, minä puhelin koiralle.
Se oli samaa mieltä.

En ole poistunut tontilta tänään. Aloitin aamun siivoamalla komeroa, sillä juuri, kun olin aikeissa mennä pihatöihin, alkoi sataa rankasti. Päätin, että nyt on hyvä hetki siivota eteisen iso komero ja sen tein. Se vaati vähän pyykkäämistäkin.

Komero on niin iso, että siinä on ikkuna. Pesin ikkunaverhon ja verhot, jotka olen virittänyt komeron alahyllyjen eteen. Nyt ne ovat taas paikoillaan, sade loppui ja pyykit kuivuivat nopeasti.

Komeroiden siivoamisella on muukin merkitys kuin vain se, että tulee siistiä. Se tekee hyvää päälle, rauhoittaa ja selvittää ajatuksia. Uskon vahvasti siihen, että komeroihin tai mihin tahansa kertyvä selvittämätön roina sitoo ihmisen energiaa. Kun paikat ovat järjestyksessä, henki on vapaampi kulkemaan.

Loppupäivän olin pihalla. Yritin jakaa aikani siten, että useampi asia edistyisi vähän. Leikkasin vähän ruohoa, siivosin yhden kukkapenkin, tein pari tuntia kiviaitaa. Jos keskityn koko päiväksi yhteen asiaan, jonnekin muualle alkaa jo syntyä ruuhka.

Moni sanoisi tätä työleiriksi. Sanookin. Viis siitä, sillä minä rakastan tätä paikkaa ja tätä työtä.
Niinhän sen täytyykin olla: jos kesäpaikka ei tuota iloa, kannattaa ottaa nopeasti yhteys kiinteistönvälittäjään.

Hyvän päivän iltana

Kasvimaani taitaa olla pahasti jäljessä kasvimaista yleensä, sillä täällä kaikki on vielä pientä. Laitoin herneille tänään tukikepit.

Tuossa vieressä kasvaa papuja ja perunaa. Oman maan perunoita pääsen nostamaan vasta heinäkuun loppupuolella, mutta en pitänyt tahallani niiden kanssa kiirettä: halusin, että perunat ovat uusia vielä sittenkin, kun Raine taas elokuussa tulee. Nyt, kun tiedän, miten huonoja perunoita laivalla saa, ymmärrän, millaista herkkua omasta pellosta vastanostetut Siiklit ovat.

Hernekeppien jälkeen innostuin puhdistamaan luumupuiden runkoja jäkälästä. Ne olivatkin paksulti sen peitossa, mutta tulivat aika puhtaiksi, kun harjasin juuriharjalla. Samalla leikkasin kuivuneita oksia pois. Luumupuista päädyin vielä siistimään omenapuun runkoa ja aiheutin tahtomattani kauhean perhetragedian. En muistanut, että omenapuussa on räkättirastaan pesä ja kun sitten aloitin pontevan harjaamisen, isohko linnunpoikanen pelästyi ja lähti pesästä.

Räkättiemo aloitti kauhean räksätyksen, hyvä, kun ei päälle käynyt. Nonna, joka oli pitänyt minulle seuraa puutarhatöissä, innostui valtavasti, kun näki linnunpoikasen maassa. Onneksi sain sen kiinni - koiran siis - ennen, kuin se ehti saada poikasen suuhunsa. Vein koiran sisälle ja toivoin, että linnunpoika olisi riittävän iso palaamaan pesään. Muuta en voinut tehdä. Vaikka olisin saanut poikasen kiinni, en olisi kyennyt palauttamaan sitä pesään ja olisiko se ollut viisastakaan, en tiedä.

Päivä oli sen verran viileä, että tein puuhellaan tulet ja laitoin siinä ruokaa. Syödessäni luin Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa heidän avioliittonsa alkuvuosilta. Hurjaa rakkautta ja rahahuolia. Aino on vähän väliä raskaana, vekselit lankeavat ja Jean matkustelee pitkin Eurooppaa saamassa vaikutteita ja säveltämässä. Kärsivällinen Aino ihailee ja tukee miestään ja kysyy vain harvoin ja sivulauseessa, että osaatko yhtään sanoa, milloin mahdat tulla kotiin? Eipä Aino kuitenkaan tiennyt, miten suuren uhrauksen hän teki koko Suomelle. Mitä, jos Sibelius olisi ottanut vaimokseen jonkun, joka olisi vaatinut miestä olemaan kotona, jakamaan kotityöt ja osallistumaan lastenhoitoon? Olisiko meillä Finlandiaa?

Söin tänään kesän ensimmäiset mustikat. Suuria, tummansinisiä marjoja. Ja metsämansikoita on vielä paljon.

Kiviaita edistyy. Ehkä sitä ei tule kovin hienoa, mutta sitä on valtavan hauska tehdä.

Tämä on ollut hyvä päivä. Näitä päiviä kaipaan aina talvella.

Päivän käsityöt

Tänään on ollut mainio päivä pihatöihin. Rakensin kiviaitaa monta tuntia, mutta valmista ei juurikaan tullut. Se ei ole helppoa.

Ongelmana ovat muutamat suuret kivet, jotka pitää saada sovitettua pienempien kanssa. Vielä en saanut aikaiseksi kuin jotain, joka näyttää suurilta kiviltä, joiden päällä on pieniä. Sellaisia pieniä, jotka putoavat ohikulkijoiden varpaille.

Niinpä luovutin iltapäivällä ja siirryin toisenlaisen käsityön pariin.

Tästä tulee liivi. Aloitin tämän jo talvella, ennen kuin lähdin pitkälle matkalleni. En viitsinyt ottaa työtä mukaan kun arvelin, ettei siitä riitä iloa kovin moneksi päiväksi kuitenkaan.

Liivi on jo kertaalleen ollut melkein valmis, mutta edellispäivänä purin koko takakappaleen ja aloitin alusta. En ollut tyytyväinen tuohon keskimmäiseen kuvioon. Siinä on 12 silmukkaa, joista en osannut muodostaa mitään järkevää. Nyt tein siitä jonkunmoisen hunajakenno-kuvion, mutta sekin näyttää hiukan muotopuolelta. Saa nyt kuitenkin kelvata. Olen kauan kauan sitten opetellut nuo irlantilaiskuviot ja olen liian laiska opetellakseni uusia.

Olen taas tapellut puhelimeni kanssa. En siis ole vielä hankkiutunut siitä eroon, vaikka taannoin uhkasin. Mutta ero on väistämätön, sillä kapine käyttäytyy todella huonosti, sammuu yhtä mittaa ja herää henkiin vasta pitkien maanittelujen jälkeen. Ei siis pidä ihmetellä, jos en vastaa puhelimeen.

Nyt tuosta pöydän alta tunkee pitkä, kullanruskea kuono ja kaksi syvänruskeaa silmää tuijottaa minua toiveikkaasti. Siirryn seurustelemaan koirani kanssa.

Kivien kantaminen tekee hyvää luille

Se, että ukonilma tekee tuloaan koko päivän eikä sitten tulekaan on raskaampaa kuin se, että se tulee.

Tässä on symboliikkaa.
Kuten myös kiviaidan rakentamisessa.

Puutarhaohjelmissa kiviaita tehdään kymmenessä minuutissa. Tosielämässä, esimerkiksi täällä meillä, se voi kestää vaikka vuoden tai kaksi. Oma tavoitteeni on saada pieni aidanpätkä valmiiksi nyt heinäkuussa. Työ on siinä vaiheessa, että voin seuraavaksi ryhtyä asettelemaan kiviä. Ylimääräinen maa on kaivettu ja viety pois.

Puuhastelin aitani kanssa aikaisin aamulla kun ei vielä ollut sietämättömän kuuma.  Kokosin viimeiset kuormat multaa ja ruohotupsuja ja siirtelin kiviä pois seuraavien työvaiheiden ja edessä olleen ruohonleikkuun tieltä.

Kivityöt kuten kaikki muutkin raskaanpuoleiset hommat tekevät hyvää luille. Se on tärkeää. Aloitan sunnuntaiaamuni ottamalla osteoporoosilääkkeen, mikä on vastenmielistä, mutta välttämätöntä. Vastenmielistä siksi, että lääke (joka otetaan vain kerran viikossa) pitää ottaa tyhjään vatsaan, sen jälkeen pitää pysytellä jalkeilla ja kahvia saa juoda vasta puolen tunnin päästä. Välttämätöntä sen takia, että luut pysyisivät kasassa ja voisin jatkaa rakasta ratsastusharrastustani paremmalla omallatunnolla.

Olen onnekas kun minulla ei viisikymppisenä ole muita vaivoja eikä lääkityksiä kuin tämä yksi. Suosittelen lämpimästi, että kaikki naiset, minua nuoremmatkin, kävisivät mittauttamassa luuntiheytensä. Osteoporoosi hiipii salakavalasti ja sitten kun napsahtaa, on liian myöhäistä.

Juu ja kyllä minäkin mielelläni viettäisin sunnuntaiaamuni ihan toisenlaisissa merkeissä. Olisi aika makeaa nauttia herkullista aamiaista hyvässä seurassa sen sijaan, että nieleskelee osteoporoosilääkkeitä ypöyksin ja kärvistelee kahvinhimossa. Mutta aina ei voi saada sitä mitä tahtoo.

Mistä päästäänkin sujuvasti kiviaitasymboliikkaan. Jos olisin pappi, saisin aiheesta monta puhuttelevaa saarnaa.

Kuinka me kasaamme kiviä kuormaamme. Kuinka kasaamme kiviä toistemme kuormiin. Kuinka kannamme tarpeettomia kiviä. Kuinka kivi pysyy, kun henki lähtee. Kuinka (tämä on paras) voisimme kantaa toinen toistemme kiviä.

Viimeinen kelpaisi mainiosti juuri nyt. Ihan konkreettisesti. Tällaisen vanhan pihapiirin - olkoonkin vain kesäpaikka - hoitaminen on työlästä. Pelkästään perusasioiden hoitaminen, se, että ympäristö näyttää siistiltä, vie aikaa ja voimia. Yhden kesän aikana ei ehdi rakentamaan kovin paljon mitään uutta.

Tämä on kuitenkin mitä suurimmassa määrin vapaaehtoista, oma valintani. Ja jostain syystä kaikista maailman asioista joita voisin tehdä, aidan rakentaminen tuntuu juuri nyt tärkeimmältä. Jatkan sitä taas huomenna.

Jos ukkonen ei tule.