Niittykukkia

Pihatiemme alkupäässä on pieni kaistale, jota nimitämme niityksi. Se on vain palanen ojanviertä koivun alla, mutta juuri nyt se on mielestäni kaunis.

Niityn nimeä tämä kantaa siksi, että hoidan sitä vähän niityn tapaan. "Vähän" tarkoittaa kutakuinkin vähän sinne päin. Niitän alueen kerran kesässä ja haravoin niittojätteen kompostiin parin päivän päästä. En tee muuta - oikealle niitylle käsittääkseni pitäisi.

Näinkin tästä pikku kaistaleesta on tullut ihan hyvä. Jos en tekisi mitään, tässäkin kasvaisi varmaan nokkosia kuten täällä kasvaa joka paikassa, jolle ei mitään ole tehty. Nokkosia ja pujoja enimmäkseen.

Tänään löysin niityltäni tämän ihananvärisen siankärsämön.

Aikaisemmin olen nähnyt vain kalpean vaaleanpunaisia ja perinteisiä valkoisia, mutta tämä yksilö on todella syvän vaaleanpunainen, mikä ei ehkä kuvassa tule hyvin esiin. Muuten niityllä kasvaa puna-apilaa, sinisiä ja valkoisia kellokukkia, päivänkakkaroita ja muita kukkia, joiden nimiä en tiedä.

Niityltäni riittää kukkia myös sisälle. Tein pari asetelmaa tuvan pöydille.

Saan tänne ystävän kylään huomenna joten voi olla, että blogipäivitystä ei tule pariin päivään. Päivitän suullisesti ja kahden kesken kuulumisiani. Se on mukavaa vaihtelua muutaman päivän hiljaiselon jälkeen vaikka täytyy kyllä tunnustaa, että nautin tavattomasti, kun saan olla yksin ilman, että täytyy mennä minnekään ja voin tehdä pihatöitä kaikessa rauhassa koko päivän. Nautin siitä niin pelottavan paljon että on todella hyvä kun joku tulee välillä ja edellyttää vähän sosiaalisuutta, esimerkiksi sitä, että saa jotain järkevää sanotuksi ääneen.

Sain Sibeliusten kirjeenvaihdon tänään loppuun. Siis sen kirjan, johon oli koottu heidän kirjeenvaihtoaan avioliiton alkuvuosilta, ennen Ainolaan asettumista. Elämä suurmiehen kanssa ei ollut helppoa, vaikka kirjeissä vakuuteltiin rakkautta kyllästymiseen asti. Tosin elämä ei ole helppoa suuren eikä pienen miehen kanssa silloin, kun mies juo. Ei paljon auta, vaikka toinen kuinka hehkuttaisi suurta rakkauttaan jos samalla jättää puolisonsa yksin ja häviää juomaretkilleen. Ällistyttävän kärsivällinen ja anteeksiantava Ainokin saa välillä tarpeekseen. "Luuletko sinä, että minä sinut kapakasta haettaisin", Aino kysyy mieheltään, kun hän odottaa viimeisillään pariskunnan neljättä lasta ja Jean on ilmeisesti ilmoittanut, että hetken tullen saa laittaa sanaa jonnekin Kämpiin. Aino sanoo paljon muutakin ja ihan aiheesta.

Tekisipä mieli nyt käydä Ainolassa katsomassa sen puutarhaa. Olen käynyt siellä joskus 80-luvun alkupuolella, mutta puutarha on kai entistetty sen jälkeen?

Sen teen!
Jonain toisena päivänä.

Hyvän päivän iltana

Kasvimaani taitaa olla pahasti jäljessä kasvimaista yleensä, sillä täällä kaikki on vielä pientä. Laitoin herneille tänään tukikepit.

Tuossa vieressä kasvaa papuja ja perunaa. Oman maan perunoita pääsen nostamaan vasta heinäkuun loppupuolella, mutta en pitänyt tahallani niiden kanssa kiirettä: halusin, että perunat ovat uusia vielä sittenkin, kun Raine taas elokuussa tulee. Nyt, kun tiedän, miten huonoja perunoita laivalla saa, ymmärrän, millaista herkkua omasta pellosta vastanostetut Siiklit ovat.

Hernekeppien jälkeen innostuin puhdistamaan luumupuiden runkoja jäkälästä. Ne olivatkin paksulti sen peitossa, mutta tulivat aika puhtaiksi, kun harjasin juuriharjalla. Samalla leikkasin kuivuneita oksia pois. Luumupuista päädyin vielä siistimään omenapuun runkoa ja aiheutin tahtomattani kauhean perhetragedian. En muistanut, että omenapuussa on räkättirastaan pesä ja kun sitten aloitin pontevan harjaamisen, isohko linnunpoikanen pelästyi ja lähti pesästä.

Räkättiemo aloitti kauhean räksätyksen, hyvä, kun ei päälle käynyt. Nonna, joka oli pitänyt minulle seuraa puutarhatöissä, innostui valtavasti, kun näki linnunpoikasen maassa. Onneksi sain sen kiinni - koiran siis - ennen, kuin se ehti saada poikasen suuhunsa. Vein koiran sisälle ja toivoin, että linnunpoika olisi riittävän iso palaamaan pesään. Muuta en voinut tehdä. Vaikka olisin saanut poikasen kiinni, en olisi kyennyt palauttamaan sitä pesään ja olisiko se ollut viisastakaan, en tiedä.

Päivä oli sen verran viileä, että tein puuhellaan tulet ja laitoin siinä ruokaa. Syödessäni luin Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa heidän avioliittonsa alkuvuosilta. Hurjaa rakkautta ja rahahuolia. Aino on vähän väliä raskaana, vekselit lankeavat ja Jean matkustelee pitkin Eurooppaa saamassa vaikutteita ja säveltämässä. Kärsivällinen Aino ihailee ja tukee miestään ja kysyy vain harvoin ja sivulauseessa, että osaatko yhtään sanoa, milloin mahdat tulla kotiin? Eipä Aino kuitenkaan tiennyt, miten suuren uhrauksen hän teki koko Suomelle. Mitä, jos Sibelius olisi ottanut vaimokseen jonkun, joka olisi vaatinut miestä olemaan kotona, jakamaan kotityöt ja osallistumaan lastenhoitoon? Olisiko meillä Finlandiaa?

Söin tänään kesän ensimmäiset mustikat. Suuria, tummansinisiä marjoja. Ja metsämansikoita on vielä paljon.

Kiviaita edistyy. Ehkä sitä ei tule kovin hienoa, mutta sitä on valtavan hauska tehdä.

Tämä on ollut hyvä päivä. Näitä päiviä kaipaan aina talvella.