Keski-ikäinen niittäjätär hikoilupuuskan kourissa

Ei ollut ihan paras mahdollinen ajatus ryhtyä niittohommiin tänään.

 Päätin aamulla, että pieni niittypahasemme on nyt aika niittää, nyt jos koskaan. Laitoin villasukat ja kumisaappaat jalkaan, hain viikatteeni ja niitin.

Sain työn tehtyä ja vielä yhden ojansyrjänkin niitettyä, mutta sitten riitti. Ajattelin, että jos en nyt kuole niin sitten minuun ovat iskeneet vaihdevuodet, kuumat aallot ja hikoilupuuskat potenssiin sata. Ikinä en muista hikoilleeni niin vuolaasti.

Siirryin sisätöihin. Otin kaksi maalaamaani keittiöntuolia käsittelyyn ja päätin päällystää ne. Ajattelin jotenkin niin, että päällystän ne ja sitten teen pari muuta hommaa, eihän tuossa kauaa mene.

Kuinkas kävikään? Kello on nyt kymmenen illalla ja työ on yhä kesken. Ei paljon, vain yhden istuinosan verran, mutta kesken kuitenkin.

Tällaista täällä nyt on. Toivon, että saan tänne jo huomenna kuvat valmiista tuoleista. Se riippuu siitä, löydänkö Laitilan kaupoista reunanauhaa ja koristenauloja, sellaisia vielä tarvitsen.

Kun teen sisätöitä, kuuntelen aina radiota. Tänään on ollut taas huonojen uutisten päivä, kun Oslossa räjähti. Mietin heti, onko joku tuttu siellä käymässä ja muistin, että blogiystäväni Milli asuu siellä. Onneksi hän on kunnossa, sen olen jo tarkistanut. Terveisiä ja myötätuntoisia ajatuksia sinne kaaoksen keskelle!

Minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa pommista, niitä kommentaattoreita ja spekulaattoreita riittää taas ilman minuakin. Piti muuten puhumani radiosta.

Kun minua on alkanut ihan kauheasti ärsyttää joidenkin toimittajien ääntämys. Kuuntelen yleensä Radio Suomea mikä täällä Laitilassa tarkoittaa usein Satakunnan Radiota. Siellä on erityisesti yksi naistoimittaja/juontaja, jota en jaksaisi kuunnella enää ollenkaan. Hänellä on kaunis ääni ja järkevät jutut, mutta sanojen painottaminen on jotain ihan merkillistä. En osaa kuvailla tässä, mutta kun hän puhuu se kuulostaa siltä, kuin hän suorittaisi puhumista. Tai olisi puhuvinaan, mutta ei oikeasti tarkoittaisi, mitä sanoo.

Hän ei ole ainoa. Muilla kanavilla ko. puhetyyli on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ehkä kyse on vain maailman muuttumisesta ja siitä, että minä en pysy mukana.


Mutta tänäänkin, ajatelkaa: radion puhelinkirpputorilla lahjoitettiin  kissanraapimispuu.

Taivas varjele. Kai tuo on jo eläinrääkkäystä?


 

Niittykukkia

Pihatiemme alkupäässä on pieni kaistale, jota nimitämme niityksi. Se on vain palanen ojanviertä koivun alla, mutta juuri nyt se on mielestäni kaunis.

Niityn nimeä tämä kantaa siksi, että hoidan sitä vähän niityn tapaan. "Vähän" tarkoittaa kutakuinkin vähän sinne päin. Niitän alueen kerran kesässä ja haravoin niittojätteen kompostiin parin päivän päästä. En tee muuta - oikealle niitylle käsittääkseni pitäisi.

Näinkin tästä pikku kaistaleesta on tullut ihan hyvä. Jos en tekisi mitään, tässäkin kasvaisi varmaan nokkosia kuten täällä kasvaa joka paikassa, jolle ei mitään ole tehty. Nokkosia ja pujoja enimmäkseen.

Tänään löysin niityltäni tämän ihananvärisen siankärsämön.

Aikaisemmin olen nähnyt vain kalpean vaaleanpunaisia ja perinteisiä valkoisia, mutta tämä yksilö on todella syvän vaaleanpunainen, mikä ei ehkä kuvassa tule hyvin esiin. Muuten niityllä kasvaa puna-apilaa, sinisiä ja valkoisia kellokukkia, päivänkakkaroita ja muita kukkia, joiden nimiä en tiedä.

Niityltäni riittää kukkia myös sisälle. Tein pari asetelmaa tuvan pöydille.

Saan tänne ystävän kylään huomenna joten voi olla, että blogipäivitystä ei tule pariin päivään. Päivitän suullisesti ja kahden kesken kuulumisiani. Se on mukavaa vaihtelua muutaman päivän hiljaiselon jälkeen vaikka täytyy kyllä tunnustaa, että nautin tavattomasti, kun saan olla yksin ilman, että täytyy mennä minnekään ja voin tehdä pihatöitä kaikessa rauhassa koko päivän. Nautin siitä niin pelottavan paljon että on todella hyvä kun joku tulee välillä ja edellyttää vähän sosiaalisuutta, esimerkiksi sitä, että saa jotain järkevää sanotuksi ääneen.

Sain Sibeliusten kirjeenvaihdon tänään loppuun. Siis sen kirjan, johon oli koottu heidän kirjeenvaihtoaan avioliiton alkuvuosilta, ennen Ainolaan asettumista. Elämä suurmiehen kanssa ei ollut helppoa, vaikka kirjeissä vakuuteltiin rakkautta kyllästymiseen asti. Tosin elämä ei ole helppoa suuren eikä pienen miehen kanssa silloin, kun mies juo. Ei paljon auta, vaikka toinen kuinka hehkuttaisi suurta rakkauttaan jos samalla jättää puolisonsa yksin ja häviää juomaretkilleen. Ällistyttävän kärsivällinen ja anteeksiantava Ainokin saa välillä tarpeekseen. "Luuletko sinä, että minä sinut kapakasta haettaisin", Aino kysyy mieheltään, kun hän odottaa viimeisillään pariskunnan neljättä lasta ja Jean on ilmeisesti ilmoittanut, että hetken tullen saa laittaa sanaa jonnekin Kämpiin. Aino sanoo paljon muutakin ja ihan aiheesta.

Tekisipä mieli nyt käydä Ainolassa katsomassa sen puutarhaa. Olen käynyt siellä joskus 80-luvun alkupuolella, mutta puutarha on kai entistetty sen jälkeen?

Sen teen!
Jonain toisena päivänä.

Oi ihana toukokuu

On satanut koko päivän. Tuulee ja on kylmä. Tämä ei ole mikään uutinen niille, jotka lukevat tätä Suomessa, mutta tiedoksi vain teille muille. Suomeen ei kannata haikailla juuri nyt, ellei erityisesti pidä ns. vaativista olosuhteista.

Olen vähän huolissani ruohonleikkuusta. Se pitää välttämättä tehdä ennen kuin menen kaupunkiin, mutta huomiseksikin ennustettiin sadetta. Jos en tällä reissulla pääsee leikkaamaan, seuraavalla kerralla odottaa toivoton urakka.

Mutta eilen illalla oli mukavaa. Olimme kyläilemässä naapurissa ja viivyimme siellä melkein puoleen yöhön asti. Söimme ja joimme hyvin ja selvitimme kaikki kylän asiat joita talven mittaan on tapahtunut. Kaikenlaista on ollutkin, on tarvittu poliisia ja palokuntaa ja oikeuslaitosta. Laitila on välillä melkoinen Villi-Länsi.

Puhuimme myös puutarhanhoidosta. Emäntämme, joka on asunut täällä vuosikymmeniä muisteli, ettei ennen suinkaan pihoja hoidettu sellaisella huolella kuin nyt. Isojenkin talojen pihanurmet niitettiin ehkä vain juhannukseksi. Nyt on menty melkein toiseen äärimmäisyyteen.

Pihanurmikoiden hoito lempeästi niittämällä ja luonnollisen kulumisen kautta on ihan varmasti luonnon kannalta hyvä. Mutta en silti pystyisi asumaan täällä, jos joka kerta ulos mennessäni joutuisin kahlaamaan polviin ulottuvassa märässä heinässä. Se ei olisi turvallistakaan: punkit ja käärmeet viihtyvät heinikossa. Tärkein syy on kuitenkin estetiikka, haluan, että ympäristö on siisti.

Tänään en ole ollut ulkona muuta kuin pakolliset vessa- ja vedenhakureissut. Koirakin on maannut  tyytyväisenä omalla sohvallaan. Olen lukenut ja katsonut televisiota. Aamulla sieltä tuli ohjelma niityn elämästä. BBC:n luonto-ohjelmia, hienosti kuvattu ja todella mielenkiintoinen, kuten ne tuppaavat olemaan.

Ohjelmassa kuvattiin niityn elämää eri vuosisadoilla. Ennen kaikki oli tietysti paremmin ja ohjelmassa luonnollisesti päädyttiin siihen, että vaikka voikukkaketo on kaunis, se ei ole sitä, mitä luonto itse saisi aikaan jos saisi tehdä, mitä tahtoo.

Meilläkin on täällä niitty. Oikeastaan niitä on kaksi. Toinen on tuossa pihapolun varressa, pieni maapala, jota olen niittänyt vähintään kerran kesässä ja jossa nyt kasvaa mesimarjaa, apilaa, kissankelloja, päivänkakkaroita ja muita niittykasveja. Vuosi vuodelta siitä tulee kauniimpi, vaikka en olekaan hoitanut sitä kaikkien niitynhoitotaiteen sääntöjen mukaan.

Toinen niitty on isompi. Se sijaitsee tonttimme takaosassa ja se on joskus ollut peltoa. Me emme ole tehneet sille muuta kuin katkoneet sieltä puiden taimia, joita aina ilmestyy. Minulla on silloin tällöin tapana käydä seisomassa niityn laidalla haaveilemassa: tuohon mahtuisi ratsastuskenttä, tuonne saisi tallin, tai sitten laitumeksi lampaille tai hevosille...

Eihän se nyt oikeasti ole niitty, mutta en tiedä parempaakaan nimeä maapalalle. Tämänaamuisen tv-ohjelman jälkeen minuun iski kova halua hakea viikate ja lähteä sinne niittotöihin. Olisipa hauskaa niittää heinät ja iskeä ne seipäälle! Sitten kun ne ensin ovat kasvaneet, tietysti.

 Ja mitä sitten? En tiedä ja ehkäpä tämä halukin tästä menee ohi ennen kuin sade lakkaa.