Kirjaimellisesti näin.
Ykkösen aamuteevessä tänään Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi ja Kuluttajaliiton johtava lakimies Tuula Sario keskustelivat pankkipalvelujen tulevaisuudesta. Lähtökohtana olivat Nordean ilmoittamat suuret henkilöstövähennykset ja niiden vaikutukset palveluihin.
Kuluttajia edustava Sario kertoi, miten liittoon tulee paljon yhteydenottoja huolestuneilta ihmisiltä, joiden asuinpaikkakunnilta viedään viimeinenkin pankkiautomaatti. Pankkien konttorit ovat jo aikaa sitten sulkeneet ovensa. Ihmiset eivät tiedä, miten hoitaisivat pankkiasiansa, koska heillä ei ole nettiyhteyttä eivätkä he halua tai osaa hankkia tai käyttää sitä.
Pankkeja edustanut Kauppi hymyili kansalaisten huolille ja totesi, että verkkoasiointi on niin helppoa, että sen pystyy kuka tahansa oppimaan.
Tällainen tietämättömyys ja ylimielisyys suututtaa. 1975 syntyneellä Kaupilla ei liene kokemusta vapisevista käsistä, olemattomasta muistista, huonosta näöstä ja peloista kaikkea uutta kohtaan? Kaupin vastaus pankkipalvelujen jatkuvaan huononemiseen ja Nordean tuleviin irtisanomisiin oli:
- Globaalit finanssimyllerrykset vaativat pankeilta sopeutumista.
Globaalit finanssimyllerrykset vaativat jo nyt mummoja ja vaareja pitelemään tiskien reunoista kiinni ja seisomaan viimeisillä voimillaan siellä, missä vielä joku pankki-ihminen suostuu heitä palvelemaan. Tuolit on viety pois, jotta vanhukset ja muut vaivaiset eivät kuluttaisi kallista aikaa istumiseen. Pieniä raha-asioitaan hoitavat, nykyaikaa huonosti ymmärtävät houriot halutaan häätää vaatimattomiin vuokrayksiöihinsä opettelemaan verkkopankkiasiointia.
Laskujen maksaminen pankin tiskillä voi maksaa useita kymppejä kuukaudessa. Tuula Sario kysyikin, miksi pankit eivät voisi ojentaa kättään niille ihmisille, jotka haluavat maksaa laskunsa pankissa siten, että vaikkapa viisi laskua kuukaudessa saisi maksaa ilman palvelumaksuja?
Tämän minäkin haluaisin tietää. Miksi eivät voisi? Mitä pahaa voisi tapahtua? Laskujen maksuun ryntäävät ihmisjoukot aiheuttaisivat kaaoksen ja tallautuisivat toistensa jalkoihin?
Syntyisi mellakoita?
Pankeissa toimitaan tavalla, joka antaa täyden syyn olettaa, että asiakkaat halutaan ulos konttoreista. Suurin osa asiakkaista on jo ottanut vihjeistä vaarin ja palvelee itse itseään. Myös minä teen niin ja hoidan kaikki muutkin mahdolliset asiani netissä. Kehitys jatkuu tähän suuntaan ja muutaman vuoden päästä kukaan ei enää halua kävellä pankkiin hoitamaan yhtään mitään.
Mutta. Vielä nyt on ihmisiä, joille pankin konttori ja siellä saatava, maksuton palvelu olisivat todella tärkeitä. Ei heitä saa ohittaa eikä unohtaa eikä vähätellä, heidän kuuluu saada ystävällistä, kiireetöntä ja arvolleen sopivaa palvelua.
Se pankki, joka kertoo ottavansa kaikki laskunmaksajat avosylin vastaan, tarjoavansa tuolin takamuksen alle ja kunnollista vanhanajan palvelua, tekisi arvaamattoman suuren palveluksen omalle imagolleen. Se voisi sanoa itseään ihmisten pankiksi.
Tiskin reunaan tarrautuva mummo ei ehkä tiedä olevansa globaalien finanssimyllerrysten uhri. Mutta me ja kaikki piianoorakaupit tiedämme, että asialla ovat korkeammat voimat, Markkinavoimat, jumalallinen mahti, jolle ihmiset eivät voi mitään.
Vai voivatko?
keskiviikko 31. elokuuta 2011
tiistai 30. elokuuta 2011
Välit selviksi hevosen kanssa
Pitkästä aikaa hevosen selässä. Sain jopa valita, minkä ratsun haluan ja tietysti halusin suosikkipoikani Heimirin.
Jokaiselle Jaakkolan Islanninhevostallin hevoselle riittää varmasti oma ihailijansa, sillä yksi tykkää vauhdikkaasta siinä missä toinen arvostaa rauhallisuutta tai vaikka kaunista ulkonäköä.
Minusta Heimir on ihana, koska sillä on pehmeä askel, se on sopivan reipas ja tarpeeksi iso tuntuakseen hevoselta eikä ponilta. Lisäksi se on itsepäinen eikä anna mitään ilmaiseksi. Sillä on tapana kokeilla, onko ratsastaja tosissaan yrittämässä vai ainoastaan istumassa kyydissä. Jos se toteaa, että mitään vastusta ei ole odotettavissa, se laahustaa koko tunnin puoliunessa. Ravi- tai laukkapyyntöihin se helposti vastaa pukittamalla. Tämä tekee siitä erityisen kiinnostavan, antaa vähän haastetta. Jos joskus onnistun menemään koko tunnin Heimirin kanssa niin, ettei se kertaakaan yritä pukittaa eikä minun tarvitse kertaakaan muistuttaa raipalla, olen tosi onnellinen. Sellaisiakin tunteja on ollut, tosin ei tänään. Tällä kertaa meillä oli useampikin yhteenotto ennen kuin alkoi sujua.
En pelkää Heimirin temppuja, sillä tiedän, milloin niitä on odotettavissa. Pelkään sellaisia hevosia, joilla on tapana täysin arvaamatta lähteä säntäilemään.
Lapsena luin innokkaasti hevos- ja intiaanikirjoja ja haaveilin, miten isona muutan erakoksi jonnekin tuntemattomalle seudulle hevoseni ja uskollisen paimenkoirani kanssa. Näin mielessäni, miten päivän ratsastusretken jälkeen karautan vauhdikkaasti vuoripuron rantaan, sitaisen ratsuni puuhun kiinni, otan vaatteet pois ja hyppään puroon uimaan. Sitten sytytän nuotion, teen siinä ruokaa ja lopuksi nukahdan nuotion lämpöön haulikontukki päänalusena.
Näin lähelle haaveitani olen päässyt. Jaakkolan tallista löytyy uljaita ratsuja ja Nonna saa toimittaa uskollisen paimenkoiran virkaa.
Todellisuudessa tuossa haavekuvassa olisi käynyt niin, että vuoripuron vesi olisi ollut ihan liian kylmää, nuotiota en olisi saanut ikinä syttymään ja huolettomasti sidottu ratsuni olisi karannut ja vienyt eväät mennessään. Surkea pikku lännentyttö olisi paleltunut vuoriston kylmään yöhön ja joutunut nälkäisten karhujen saaliiksi.
Tämä tiistai taisi olla viimeinen pitkään aikaan, kun pääsin ratsastustunnille. Ensi viikolla alkaa opiskelu ja sitten vapaa-aikani täyttyy siitä. Se tuntuu ikävältä, mutta valintoja on pakko tehdä, kun ei kaikkeen ehdi. Toivon ja uskonkin, että joskus minulla vielä on paljon enemmän aikaa hevosharrastukselle.
maanantai 29. elokuuta 2011
Puolukkahyytelöä
Heti aamukahvin juotuani otin ämpärin ja lähdin Nonna kannoillani metsään. Kolme tuntia myöhemmin palasin, juuri ennen kuin alkoi sataa rankasti.
Iltapäivä oli pitkällä, kun puolukat viimein olivat muuttuneet hyytelöksi, tiskit tiskattu, roiskeet pyyhitty keittiöstä ja nimilaput kirjoitettu.
Tulkoon talvi, me emme kuole nälkään.
Vähän liioittelua, ehkä. Mutta vähästäkin säilömisestä tulee hyvä mieli, kun sitä harvoin tekee.
Teen puolukkahyytelöä joka syksy, vaikka muuten en säilö juuri mitään. Hyytelö on valtavan hyvää ja sopii minun mielestäni melkein minkä tahansa ruoan kanssa.
Käytän pelkän mehun, sillä haluan hyytelöstä kirkasta. Nyt minulla ei ollut mitään reseptiä, mutta tuohon vajaaseen ämpärilliseen marjoja käytin vajaa kolme litraa vettä ja 2,5 kiloa sokeria. Keitin ensin marjat kolmessa osassa kun ne eivät muuten olisi mahtuneet. Sitten siivilöin mehun ja keitin sen vielä sokerin kanssa. Tosi helppoa, vaikkakin aika sotkuista.
Mehu hyytyy, kun marjat ovat osittain raakoja. Juuri nyt ne olivat oikein hyviä tähän tarkoitukseen.
Suosittelen.
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Luontoretkellä koiran kanssa
Tein pitkän lenkin Nonnan kanssa, nyt vähän uutta reittiä pitkin. Kuulimme kurkien huutoa ja näimme muutamia, ne olivat matkalla yöpaikkaansa. Luulen, että se on jossakin tällä suolla.
Toivottavasti huomenna ei sada tai ukkosta kovasti, sillä minun pitäisi päästä puolukkaan. Teen syksyisin puolukkahyytelöä, johon tarvitaan osittain raakoja marjoja ja nämä näyttävät jo huolestuttavan punaisilta. Tosin joukossa on yksi kukkakin.
Tuleeko ensimmäisenä mieleen, että tässä - alla olevassa kuvassa - on oja? Sanonta ojan pohjalla makaamisesta saa ihan uuden merkityksen, kun kuvittelee itsensä tähän. Ei ehkä niinkään kurjaa.
Kyllä luonto on kaunis.
Koiran kanssa lenkkeily on aina ollut yksi parhaista asioista, jotka tiedän. Jo pikkutyttönä tein pitkiä retkiä pienen koirani kanssa. Koira oli mustavalkoinen, sekarotuinen narttu, jonka hankin ihan itse varsin erikoisella tavalla. Tarina on oikeasti aika pitkä, mutta lyhenneltynä se kuuluu näin: ystävystyin kuljeksivan koiran kanssa, otin selvää, missä sen koti on, menin sinne ja kysyin, saanko ostaa heidän koiransa.
Miettikää nyt: mitä jos teidän ovensuuhunne ilmestyisi noin kymmenvuotias, tuntematon tyttö ja haluaisi viedä teidän koiranne mukanaan? Miten mahtaisi käydä?
Mutta minulle ei käynyt niin. Ne ihmiset miettivät hetken ja sanoivat, että kyllä sinä sen saat. Ja niin minä sain koiran ja meistä tuli kutakuinkin erottamattomat siihen saakka, kunnes tuo viisas pieni olento kuoli korkeassa iässä. Eikä se koskaan enää lähtenyt kuljeksimaan, ja jos lähtikin, se tuli yöksi kotiin.
Siitä koirasta olisi monta juttua kerrottavana. Sillä oli esimerkiksi tapana käydä aamuisin pienellä kierroksella kylällä. Siihen aikaan oli täysin luonnollista päästää koira yksin ovesta ulos ja niin mekin teimme. Sitten koira hölkytteli matkoihinsa ja poikkesi aina kylän kauppiaan kotona. Kauppias ei ollut vielä niin aikaisin aamulla kaupassaan ja kun koira tuli raapimaan ovea, sille annettiin lakritsipötkö, joita kauppias oli varannut varta vasten meidän koirallemme. Koira ei syönyt saalistaan koskaan, se kantoi sen kotiin ja hautasi saunan taakse entisten joukkoon.
Nonnakin on viisas koira, sillä tavalla viisas kuin kulkukoiraksi syntynyt on. Mutta se ei malttaisi ikinä jättää mitään hyvää syömättä, siitä olen varma.
Ja nyt alkoi tehdä mieli lakritsaa. Tiedän, että jossain täällä on vajaa pussillinen täytelakritsaa.
Löydän sen ihan kohta.
lauantai 27. elokuuta 2011
Remontti edistyy
Talomme sai tänään taas yhden uuden ikkunan, tällä kertaa makuukamariimme.
Ensin vanha ikkuna otettiin pois.
Ja sitten tuotiin uusi tilalle.
Oikeanpuolimmainen on salin ikkuna ja se tuli valmiiksi jo keväällä. Vasemmalla on tänään työn alla ollut ikkuna ja siitä puuttuu vielä yhtä ja toista.
Tietenkään työ ei ole ollut niin yksinkertainen kuin annoin ymmärtää. Onhan ikkunat pitänyt ensin tehdäkin: Raine on tehnyt ne itse alusta loppuun. Ja ikkunoiden laittaminen paikoilleen kävi kyllä hienosti, mutta sisäpuolelta ne istuvat täydellisesti vasta joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun teemme sisäpuolen remontin. Nyt ikkunat ovat suorassa ja sopivat vain ulkoa katsottuina. Tämä seinä on nimittäin ollut niin vino, että ikkuna-aukotkin olivat kallellaan sinne ja tänne. Seinä on nyt oikaistu ja laudoitettu uudestaan.
Minä olen valtavan tyytyväinen uusiin ikkunoihin. Tietysti olisi ollut hyvä, jos vanhoista olisi kohtuullisella vaivalla saanut kelvollisia, mutta se osoittautui lähes mahdottomaksi.
Vanhojen talojen kunnostajissa on erilaisia koulukuntia. Joillekin kelpaa vain aito, vanha tavara. Jotkut, kuten me, hyväksymme kaiken, mikä sopii tyyliin eikä vahingoita taloa. Sitten on vielä niitä, jotka eivät piittaa mistään mutta ehkä heitä ei lasketa kunnostajien joukkoon? En esimerkiksi muista, että olisin koskaan nähnyt vanhaa taloa, johon kylpyhuone olisi rakennettu siten, ettei se näyttäisi pahanlaatuiselta kasvaimelta.
Meidän talomme edustaa perinteistä, hyväksyttyä mummonmökkityyliä. Tämä miellyttää silmää vielä sadan vuoden päästäkin, jos talo on pystyssä. Kaikilla taloilla ei ole yhtä taattua tulevaisuutta. Olen monta kertaa miettinyt, mitkä nyt rakennettavista uusista taloista ovat niitä, joita jo kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä pidämme toivottoman rumina, arkkitehtuurin harha-askeleina samaan tapaan kuin 60-70-luvun matalia, suuri-ikkunaisia laatikkotaloja nyt?
Veikkaan, että ne ovat näitä laatikkomaisia, suuri-ikkunaisia, joskaan ei matalia taloja joissa on seitsemän metriä korkea olohuone ja joita nyt tehdään ja myydään kovaan hintaan. Joukkoon voi sopia muutama muukin, jokin erilaisin erkkerein ja pylväin ja etu-, taka- ja sivuterassein sekä vielä parvekkeella koristettu ylenpalttinen rakennelma.
Voin olla väärässä. Eikä sillä mitään väliä ole.
Lopuksi vielä vinkki niille, jotka pitävät maalaisromanttisesta tyylistä. Kehuin joku aika sitten Akateemisesta löytämääni ihanaa sisustuslehteä, mutta en kertonut, että samalla nimellä löytyy ihana nettikauppa. Jos sieltä ei halua mitään ostaa, niin aina voi katsella kuvia. Osoite on http://www.jeannedarcliving.dk/
Huomiseen!
perjantai 26. elokuuta 2011
Käärmeitä tiellä
Pakkasin kimpsuni ja Nonnan aamulla Xantiaan ja tulin maalle. Aion viipyä täällä viikon.
Illalla ennen hämärän laskeutumista lähdin koira kanssa lenkille. Saahan se täällä juosta pihallakin tarpeekseen, mutta itse kaipaan pitkiä, reippaita kävelylenkkejä ja Nonna lähtee aina mielellään seurakseni. Olen viime aikoina pitänyt sen kytkettynä, vieläpä kuonopannassa, sillä pieni muistutus siitä, kuka retkiämme johtaa, ei mielestäni ole pahasta.
Onneksi koira oli kiinni tänään, sillä käärmeet olivat liikkeellä. Tiellemme osui kaksikin kyytä.
Ei niitä näissä kuvissa näy, mutta ihan näillä main olimme kävellä niiden päältä. Ensin toisen ja sitten vähän matkan päässä toisen.
Sanotaan, että kyyt pelkäävät ihmistä ja luikertavat pakoon minkä ehtivät, mutta ei tämä ensimmäinen ainakaan. Se oli ylittämässä tietä, mutta jäi sitten odottelemaan siihen keskelle. Minäkin jäin odottamaan, josko käärme ystävällisesti päättäisi, meneekö eteen vai taakse mutta kun mitään ei tapahtunut, otin koiran hihnasta tiukasti kiinni ja kiiruhdin ohi.
Seuraava luikero oli ihan vauva vielä, korkeintaan viisitoista senttiä pitkä. Se meni reippaasti tien yli ja Nonna kiinnostui kovasti. Ja onneksi se siinä kohtaa oli kiinni.
Aikaisemmin minulla oli aivan kauhea käärmekammo. Siis vielä niihin aikoihin, kun ostimme Vanhan Maatilan. Mutta nyt huomaan, että se on heikentynyt. En missään tapauksessa tykkää käärmeistä enkä halua olla niiden kanssa tekemisissä, mutta en myöskään säntää pakoon, jos näen käärmeen jossain. Enkä halua tappaa niitä, mutta teen sen, jos ne tulevat pihalle. Metsissä ja teillä kyyt saavat kulkea minun puolestani rauhassa.
Osa ihmisten aika yleisesti tuntemasta käärmekammosta johtunee niitä, että meillä on tapana mystifioida kohtaamisemme käärmeiden kanssa. Miettikääpä vain, miten me kuvailemme näitä tapauksia: " Ja juuri kun olin työntämässä kättäni kohti mustikoita..." tai " Vain hetkeä aikaisemmin olin..." ikään kuin käärmeiden näkemiseen liittyisi jotain yliluonnollista.
Noissa kuvissa Nonnalla ei enää ole kuonopantaa kuonon ympärillä, sillä jossain vaiheessa se onnistuu aina ottamaan sen pois. Yleensä laitan sen takaisin mutta en tänään, sillä koira käveli tosi nätisti.
Jospa koira vain ymmärtäisi miten paljon helpommalla me molemmat pääsisimme, jos se aina kävelisi kauniisti ja käyttäytyisi muutenkin hyvin kun olemme ulkona. Olen yrittänyt selittää asiaa mutta se ei mene perille. Enkä oikeasti uskokaan, että koira ymmärtäisi puhetta.
Tapasin muutama päivä sitten naisen, joka kivikovaan väitti, että koirat ymmärtävät puheen. En tiedä mihin hän perusti väitteensä, sillä hänellä ei ole koiraa ja hän jopa sanoi, ettei ole koiraihmisiä.
Koirat eivät ymmärrä puhetta ikinä. Ne oppivat tulkitsemaan ihmisen aikomuksia ja äänenpainoja ja yhdistämään joitain sanoja tiettyyyn tekemiseen, mutta keskustelukumppania niistä ei koskaan saa. Myötätuntoisen kuuntelijan kylläkin.
Mutta se, että joku sanoo, ettei ole koiraihminen. Se tuntuu vähän surulliselta. Sellainen ihminen sulkee elämästään valtavan paljon kumppanuutta, rakkautta ja iloa.
torstai 25. elokuuta 2011
Ei niin kovin tärkeää
Tänään oli deadline-päivä. Tarkoittaa sitä, että joku työ pitää ehdottomasti saada tänään valmiiksi. Ja sainkin.
Deadline-päivillä on huono kaiku, mutta oikeastaan ne ovat ihan mukavia. Ainakin silloin, kun paineesta ja paljosta työstä huolimatta tietää, että työ valmistuu, että kaikki on hallinnassa ja jos ei heti aamusta ole niin jo iltapäivällä kuitenkin.
Tänään minulla tosin ei ollut syytä tyytyväisyyteen. Olen taas ottanut käsittämättömän huonoja valokuvia. Ihan hirveitä.
En ole valokuvaaja, en osaa kuvata, en näe kunnolla enkä ymmärrä sen vertaa. Mutta kaikkeen tässä joutuu ja hyvin harvoin on mahdollisuuksia sellaiseen ylellisyyteen kuin juttukeikkaan oikean valokuvaajan kanssa. Se onkin aina juhlaa, nautin tavattomasti kun tiedän, että voin keskittyä siihen, minkä parhaiten osaan ja ammattilainen vieressäni tekee omalta osaltaan parhaansa. Turussa on tosi hyviä freekuvaajia, terveisiä vain heille.
Kuvaamisen suhteen oli muutenkin epäonnea. Sain työni ihmeellisen aikaisin valmiiksi, hain Nonnan naapurista ja lähdin sen kanssa ulos. Otin taskuuni pienen kamerani ja napsin matkan varrelta kuvia. Nyt, kun yritin laittaa niitä koneelle, kaikki laitteet ilmoittivat, että kortti on tyhjä. Ja siellä sentään oli vielä kuvia Etelä-Amerikan kierrokseltakin vaikka toivon, että olen älynnyt siirtää ne myös koneelle.
Niinpä tämän päivän kuvat tulevat koirapolun sijasta meidän kylpyhuoneestamme. Siivosin sen viime töikseni ja kokeilin kameraa vielä kerran. Nyt se toimi, mutta näitä kahta lukuunottamatta muistikortilla ei ole mitään.
Onhan se puhdas vessakin nätti.Ja siivoaminen on tosi rentouttavaa sen jälkeen, kun on istunut päivän kirjoituspöydän vieressä.
Kuvissa vilahtaa yksi suurista toteutuneista unelmistani, kylpyamme. Haaveilin lapsena kylpyammeesta ja kuvittelin, miten ylellistä olisi lojua vaahtokylvyssä. Meillä kotona ei ollut edes sisävessaa, eikä kylpyammetta tainnut olla kenelläkään koko kylässä. Tädilläni oli sellainen ja kun kävimme siellä kerran vuodessa, hän laski ammeen puolilleen vettä. Sitten minä pääsin kylpemään, mutta kun vettä piti säästää, samaan ammeeseen laitettiin koko serkusparvi ja meitä oli siellä viisi lasta. En ikinä päässyt yksin.
Mutta turha luulla, että ottaisin nyt vahingon takaisin. Olen liian kärsimätön kylpijäksi. Tämä amme on ollut meillä toistakymmentä vuotta ja olen kylpenyt ehkä kolme kertaa.
Tämmöisiä haja-ajatuksia tänään. Muuta ei nyt jaksa.
Vielä yksi juttu.
Oletteko huomanneet, että mitä kauemmin elää, sitä vähemmän on asioita, jotka tuntuvat oikeasti tärkeiltä? Joista jaksaa kiihtyä tai ottaa kantaa tai haluta omakseen. Ajattelin tätäkin ohimennen, kun kirjoitin aamupäivällä jotain jutunpätkää, joka tuntui rehellisesti sanoen turhaakin turhemmalta.
Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Minun mielestäni.
Se, että nukkuu hyvin ja hengittää kevyesti.
Ja elää niin, että se on mahdollista.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Aion liittyä osuuskuntaan
Yksi juttu on painanut minua koko kesän. Olen miettinyt sitä joka päivä ja etsinyt parasta ratkaisua.
Kyse on siitä, että minun pitäisi perustaa yritys. Tarkemmin: minun pitäisi olla yritys.
Sellaiseksi maailma on mennyt. Kolmekymmentä vuotta olen kirjoittanut juttujani, lähettänyt tilaajille freeverokortin ja saanut aikanaan palkkion tililleni. Yksinkertaista. Nyt se ei enää käy. Toimeksiantajat haluavat päästä helpolla ja teettää paperityöt freelancerilla.
Kyllä minä sen ymmärrän, mutta en pidä siitä.
Minulla on ollut kaksi vaihtoehtoa, perustaa toiminimi tai liittyä osuuskuntaan.
On tietysti kolmaskin vaihtoehto.
Tiedän, ettei toiminimellä työskentely olisi kovinkaan monimutkaista ja että selviäisin arvonlisäveroerittelyistä siinä missä muutkin. Ei se siitä kiikasta. Vaan siitä, että yrittäjän paperityöt, joita byrokratiaksi kutsutaan, ahdistavat minua. Vievät yöunet. Lykkäisin niitä lykkäämistäni ja ahdistuisin aina enemmän. Kyse on siis siitä, että elämääni on tunkemassa jotain, jota en halua ja joka merkitsee ikävyyksiä.
Niinpä kallistuin osuuskuntaan. Polkaisin pyöräni vauhtiin ja poljin Vanhalle Suurtorille tapaamaan Osuuskunta Kulttuuriteon ihmisiä ja jättämään jäsenhakemukseni.
Osuuskunta on helpompi, vaikkakin kallis tapa laskuttaa. Palkkioista jää entistä vähemmän käteen. Mutta se hinta on maksettava ahdistuksen minimoimisesta.
Tiedän, etten ole ainoa, joka inhoaa laskujen kirjoittamista ja selvitysten tekoa sydämensä pohjasta eikä tahdo saada niitä millään tehtyä. Tapasin juuri äskettäin kaksi kirjanpitäjää jotka kertoivat, että osa heidän asiakkaistaan vihaa niin paljon papereita, ettei edes avaa itselleen tulevia kirjeitä vaan tuo ne suoraan tilitoimistoon. Sitten kun saa toimeksi.
Ymmärrän noita ihmisiä todella hyvin.
Sitä en ymmärrä, että joku jaksaa olla kirjanpitäjä vuosikymmeniä. En voisi kuvitella puuduttavampaa työtä. Onneksi en ikinä saanut päähäni pyrkiä toimistotöihin.
Tai no. Olin minä kerran, kauan sitten, nuorena tyttönä. Olin toimistolähettinä erään suuren tavaratalon konttorissa. Tehtäviini kuului kaikenlaista arkistointia ja paperien setvimistä. Arkistoin paperit ja avaamattomat kirjeet työpöytäni laatikoihin kunnes ne alkoivat pursuta takareunasta ulos.
- Mikä ihmeen sotkuläjä tämä on, toimistopäällikkö kysyi, kun viimein löysi kätköni.
- Se on mun arkisto, minä vastasin muina tyttöinä.
Toimistotyöntekijän urani jäi hyvin lyhyeksi. Se oli totisesti kaikkien osapuolten onni.
Niin että tehdä nyt tämmöisestäkin ihmisestä oikeaa yrittäjää. Naurettavaa, sanon minä.
Kyse on siitä, että minun pitäisi perustaa yritys. Tarkemmin: minun pitäisi olla yritys.
Sellaiseksi maailma on mennyt. Kolmekymmentä vuotta olen kirjoittanut juttujani, lähettänyt tilaajille freeverokortin ja saanut aikanaan palkkion tililleni. Yksinkertaista. Nyt se ei enää käy. Toimeksiantajat haluavat päästä helpolla ja teettää paperityöt freelancerilla.
Kyllä minä sen ymmärrän, mutta en pidä siitä.
Minulla on ollut kaksi vaihtoehtoa, perustaa toiminimi tai liittyä osuuskuntaan.
On tietysti kolmaskin vaihtoehto.
Tiedän, ettei toiminimellä työskentely olisi kovinkaan monimutkaista ja että selviäisin arvonlisäveroerittelyistä siinä missä muutkin. Ei se siitä kiikasta. Vaan siitä, että yrittäjän paperityöt, joita byrokratiaksi kutsutaan, ahdistavat minua. Vievät yöunet. Lykkäisin niitä lykkäämistäni ja ahdistuisin aina enemmän. Kyse on siis siitä, että elämääni on tunkemassa jotain, jota en halua ja joka merkitsee ikävyyksiä.
Niinpä kallistuin osuuskuntaan. Polkaisin pyöräni vauhtiin ja poljin Vanhalle Suurtorille tapaamaan Osuuskunta Kulttuuriteon ihmisiä ja jättämään jäsenhakemukseni.
Osuuskunta on helpompi, vaikkakin kallis tapa laskuttaa. Palkkioista jää entistä vähemmän käteen. Mutta se hinta on maksettava ahdistuksen minimoimisesta.
Tiedän, etten ole ainoa, joka inhoaa laskujen kirjoittamista ja selvitysten tekoa sydämensä pohjasta eikä tahdo saada niitä millään tehtyä. Tapasin juuri äskettäin kaksi kirjanpitäjää jotka kertoivat, että osa heidän asiakkaistaan vihaa niin paljon papereita, ettei edes avaa itselleen tulevia kirjeitä vaan tuo ne suoraan tilitoimistoon. Sitten kun saa toimeksi.
Ymmärrän noita ihmisiä todella hyvin.
Sitä en ymmärrä, että joku jaksaa olla kirjanpitäjä vuosikymmeniä. En voisi kuvitella puuduttavampaa työtä. Onneksi en ikinä saanut päähäni pyrkiä toimistotöihin.
Tai no. Olin minä kerran, kauan sitten, nuorena tyttönä. Olin toimistolähettinä erään suuren tavaratalon konttorissa. Tehtäviini kuului kaikenlaista arkistointia ja paperien setvimistä. Arkistoin paperit ja avaamattomat kirjeet työpöytäni laatikoihin kunnes ne alkoivat pursuta takareunasta ulos.
- Mikä ihmeen sotkuläjä tämä on, toimistopäällikkö kysyi, kun viimein löysi kätköni.
- Se on mun arkisto, minä vastasin muina tyttöinä.
Toimistotyöntekijän urani jäi hyvin lyhyeksi. Se oli totisesti kaikkien osapuolten onni.
Niin että tehdä nyt tämmöisestäkin ihmisestä oikeaa yrittäjää. Naurettavaa, sanon minä.
tiistai 23. elokuuta 2011
Paras lääke kaikkeen
Kaikki päivät eivät ole hyviä. Läheskään kaikki. Ei tapahdu mitään kummallista mutta silti koko päivän joku harmittaa. Luita kolottaa. Ajatukset harhailevat. Kyllästyttää. Ennen muuta kyllästyttää olla.
Tänään on ollut sellainen päivä ja tiedän, mistä kiikastaa. Olin varannut tämän päivän kirjoittamiselle ja puhelinhaastatteluille. Olen istunut työpöytäni ääressä asiallisen työpäivän verran, mutta aikaansaannokset ovat olleet vaatimattomia. Eksyin vähän väliä surffailemaan sinne tänne. Kävin lukemassa blogeja, facebookissa, hevostallinetissä, tutkin vähän vanhoja kirkonkirjoja Hiski-ohjelmalla, tarkistin sähköpostin joka vartin päästä. Kertakaikkisen tehotonta.
Kiikasti siitä, etten ollut käynyt ulkona. Aamulenkki oli tekemättä. En ollut saanut yhtään raitista ilmaa.
Yksinkertaista.
Jos joku nyt ihmettelee, että miksi en mennyt aamulla koiran kanssa ulos niin kertauksena, että Nonna asuu täällä kaupungissa naapuriasunnossa - joka sekin on meidän - Rainen allergian takia. Nonnan kämppäkaveri ja seuraneiti Niina hoiti koiran tänään. Siksi siis.
Illalla otinkin pyöräni esiin ja polkaisin Ruissaloon. Ennen pyöräretkeä vaihdoin vaatteita ja laitoin jalkaani caprihousut, joita olen käyttänyt viimeksi viime vuonna. Katsoin itseäni peilistä ja näin, että vyötärönauhan yläpuolella pursuilee jotain, jota siinä ei viime kesänä ollut.
Olin keväällä yhdellä työkeikalla kehonkoostumusmittauksessa ja sain ohjeeksi, että kolmisen kiloa lisää rasvaa voisi hommata. Luulen, että olen jopa ylittänyt tavoitteen.
Vaihdoin housut toisiin, löysempiin ja lähdin polkemaan.
Mukanani oli kamera ja tarkoituksenani ottaa monta kaunista kuvaa. Kameran akku hyytyi tämän ensimmäisen jälkeen.
Johdonmukaisena jatkona tälle kaikelle pyöränkumin olisi pitänyt puhjeta, takapuoleni hiertyä vereslihalle, sormien ja varpaiden jäädä pinnojen väliin, minun kaatua pyörän kanssa ja päätyä ojaan. Mutta eipä vainkaan, loppu sujui ihan hyvin ja pääsin kotiin paremmalla mielellä kuin sieltä lähtiessäni.
Mistä opimme taas kerran, että liikunta on paras lääke kaikkeen. Oikeasti.
Asiasta toiseen. Kaiken epämääräisen puuhasteluni lomassa keksin tänään hommata itselleni puhelintarjonnan rajoituspalvelun. Tarkoittaa siis sitä, että puhelinmyyjät eivät enää soita minulle, jos tämä toimii.
Tein ihan pienen googlehaun ja selvitin, että ihmisille tarjotaan maksullisia puhelintarjonnan rajoituspalveluja vaikka sellaisen saa ilmaiseksi. Älkää maksako turhasta! Itse soitin Asiakkuusmarkkinointiliiton numeroon 0600 13404, vastasin automaatille "kyllä" ja asia oli sillä selvä. Nyt katsotaan, auttaako tämä.
Se automaatti kysyy, haluaako soittaja puhelintarjonnan rajoituspalvelun, vastatkaa kyllä tai ei. Ihmettelen vain, kuka sinne soittaa, jos ei halua?
Tänään on ollut sellainen päivä ja tiedän, mistä kiikastaa. Olin varannut tämän päivän kirjoittamiselle ja puhelinhaastatteluille. Olen istunut työpöytäni ääressä asiallisen työpäivän verran, mutta aikaansaannokset ovat olleet vaatimattomia. Eksyin vähän väliä surffailemaan sinne tänne. Kävin lukemassa blogeja, facebookissa, hevostallinetissä, tutkin vähän vanhoja kirkonkirjoja Hiski-ohjelmalla, tarkistin sähköpostin joka vartin päästä. Kertakaikkisen tehotonta.
Kiikasti siitä, etten ollut käynyt ulkona. Aamulenkki oli tekemättä. En ollut saanut yhtään raitista ilmaa.
Yksinkertaista.
Jos joku nyt ihmettelee, että miksi en mennyt aamulla koiran kanssa ulos niin kertauksena, että Nonna asuu täällä kaupungissa naapuriasunnossa - joka sekin on meidän - Rainen allergian takia. Nonnan kämppäkaveri ja seuraneiti Niina hoiti koiran tänään. Siksi siis.
Illalla otinkin pyöräni esiin ja polkaisin Ruissaloon. Ennen pyöräretkeä vaihdoin vaatteita ja laitoin jalkaani caprihousut, joita olen käyttänyt viimeksi viime vuonna. Katsoin itseäni peilistä ja näin, että vyötärönauhan yläpuolella pursuilee jotain, jota siinä ei viime kesänä ollut.
Olin keväällä yhdellä työkeikalla kehonkoostumusmittauksessa ja sain ohjeeksi, että kolmisen kiloa lisää rasvaa voisi hommata. Luulen, että olen jopa ylittänyt tavoitteen.
Vaihdoin housut toisiin, löysempiin ja lähdin polkemaan.
Mukanani oli kamera ja tarkoituksenani ottaa monta kaunista kuvaa. Kameran akku hyytyi tämän ensimmäisen jälkeen.
Johdonmukaisena jatkona tälle kaikelle pyöränkumin olisi pitänyt puhjeta, takapuoleni hiertyä vereslihalle, sormien ja varpaiden jäädä pinnojen väliin, minun kaatua pyörän kanssa ja päätyä ojaan. Mutta eipä vainkaan, loppu sujui ihan hyvin ja pääsin kotiin paremmalla mielellä kuin sieltä lähtiessäni.
Mistä opimme taas kerran, että liikunta on paras lääke kaikkeen. Oikeasti.
Asiasta toiseen. Kaiken epämääräisen puuhasteluni lomassa keksin tänään hommata itselleni puhelintarjonnan rajoituspalvelun. Tarkoittaa siis sitä, että puhelinmyyjät eivät enää soita minulle, jos tämä toimii.
Tein ihan pienen googlehaun ja selvitin, että ihmisille tarjotaan maksullisia puhelintarjonnan rajoituspalveluja vaikka sellaisen saa ilmaiseksi. Älkää maksako turhasta! Itse soitin Asiakkuusmarkkinointiliiton numeroon 0600 13404, vastasin automaatille "kyllä" ja asia oli sillä selvä. Nyt katsotaan, auttaako tämä.
Se automaatti kysyy, haluaako soittaja puhelintarjonnan rajoituspalvelun, vastatkaa kyllä tai ei. Ihmettelen vain, kuka sinne soittaa, jos ei halua?
maanantai 22. elokuuta 2011
Kaunis koti
Blogistit esittelevät usein kauniita kotejaan enkä minä tahdo ollaa pekkaa pahempi.
Kas tässä.
Tämä harmoninen kokonaisuus on syntynyt tulevista kirpputorilöydöistä, joita kuopus tässä setvii. Hän on muuttamassa pois kotoa, siinä selitys kaaokselle. Eihän meillä muuten tietenkään...
Sain luvan laittaa kuvan julkisesti näytille. Se voisi olla kuin lempiohjelmani Sillä siistin mainoskuva, vai kuinka?
Vakavasti otettava blogipersoona ei tietenkään kertoisi katsovansa mitään silläsiistejä vaan uutisia, ajankohtaisohjelmia ja BBC:n dokumentteja. Totuus on kumminkin se, että koko kesänä en ole tiennyt yhdenkään muun tv-ohjelman esityspäivää ja -aikaa kuin tuon tositeeveeohjelman, joka saa tavallisen ihmisen tuntemaan itsensä niiiin hyväksi. Viikon kauhistelutuokio ylevöittää.
Parasta on se, kun isäntäväki palaa puhtoiseen kotiinsa ja on aina ihan ällikällä lyöty: "Ou mai gaad! Onks tää meidän koti! Ei voi olla!". Eikä kuitenkaan ole tehty muuta kuin siivottu.
Ohjelman brittiversio on siitäkin hyvä, että homsantuuterit saavat kuulla kunniansa, mainiot siivousleidit Kim ja Aggie haukkuvat heidät aina alussa. Niin sitä pitää. Suomen ohjelmassa vain hymistellään ja sanotaan, ettei sen niin väliä ole ja jos vähän viitsit ja ei niin tarkasti tarvitse. Höpö höpö sanon minä. Jos siivotaan, siivotaan hyvin, mitä koko homma muuten kannattaa?
Enkä minä muuten ihmisten haukkumista hyväksy, mutta kun julkisesti lähtee sotkujaan esittelemään, pitää sekin kestää.
Niin että antaa tulla vaan.
Kas tässä.
Tämä harmoninen kokonaisuus on syntynyt tulevista kirpputorilöydöistä, joita kuopus tässä setvii. Hän on muuttamassa pois kotoa, siinä selitys kaaokselle. Eihän meillä muuten tietenkään...
Sain luvan laittaa kuvan julkisesti näytille. Se voisi olla kuin lempiohjelmani Sillä siistin mainoskuva, vai kuinka?
Vakavasti otettava blogipersoona ei tietenkään kertoisi katsovansa mitään silläsiistejä vaan uutisia, ajankohtaisohjelmia ja BBC:n dokumentteja. Totuus on kumminkin se, että koko kesänä en ole tiennyt yhdenkään muun tv-ohjelman esityspäivää ja -aikaa kuin tuon tositeeveeohjelman, joka saa tavallisen ihmisen tuntemaan itsensä niiiin hyväksi. Viikon kauhistelutuokio ylevöittää.
Parasta on se, kun isäntäväki palaa puhtoiseen kotiinsa ja on aina ihan ällikällä lyöty: "Ou mai gaad! Onks tää meidän koti! Ei voi olla!". Eikä kuitenkaan ole tehty muuta kuin siivottu.
Ohjelman brittiversio on siitäkin hyvä, että homsantuuterit saavat kuulla kunniansa, mainiot siivousleidit Kim ja Aggie haukkuvat heidät aina alussa. Niin sitä pitää. Suomen ohjelmassa vain hymistellään ja sanotaan, ettei sen niin väliä ole ja jos vähän viitsit ja ei niin tarkasti tarvitse. Höpö höpö sanon minä. Jos siivotaan, siivotaan hyvin, mitä koko homma muuten kannattaa?
Enkä minä muuten ihmisten haukkumista hyväksy, mutta kun julkisesti lähtee sotkujaan esittelemään, pitää sekin kestää.
Niin että antaa tulla vaan.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Saimme kutsun juhliin
Eilinen päivitys jäi väliin, sillä me olimme Rainen kanssa juhlimassa. Taas!
Juhlapaikka oli Laitilassa ja juhlan kohde naapurin isäntä, joka täytti tasavuosia. Kerrankin meiltä oli juhliin kävelymatka.
On suuri kunnia tulla kesäasukkaana kutsutuksi kyläläisten juhliin. Se ei ole mitenkään itsestään selvää ja osaamme arvostaa asiaa. Ihmiset maalla tuntevat arvonsa, heidän esi-isänsä ovat viljelleet samoja peltoja satoja vuosia ja perinteitä kunnioitetaan. Olen aika varma siitä, että jotkut kaupungista tulleet, kummallisia töitä tekevät muukalaiset ovat aluksi herättäneet epäluuloja. Ehkä me olemme nyt osoittaneet, että olemme kunnon väkeä joka ei ehkä osaa tehdä kaikkea oikein, mutta ainakin yrittää kovasti.
Ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan, minulla ei ollut kokemuksia kesäasumisesta. Siksi en tiennyt, että kesäasukkaiden ja vakinaisten asukkaiden välillä voi olla ristiriitoja. En todellakaan tullut ajatelleeksi moista mahdollisuutta. Olin hämmästynyt ja jopa nolo, kun sitten luin Laitilan Sanomien yleisönosastosta jonkun kesäasukkaan kirjoittaman kiukkuisen (ja tietysti nimettömän) viestin, jossa hän haukkui isännän, joka oli levittänyt lantaa pellolleen kesäasukkaalle sopimattomaan aikaan.
En ymmärrä tuommoista ollenkaan. Me kesäasukkaat olemme huvittelemassa ihan riippumatta siitä, mitä teemme mökeillämme. Ei meillä ole mitään oikeutta valittaa hajuhaitoista, kun toiset tekevät työtään.
Vaikka on meilläkin lannanlevityksestä ollut haittaa. Oikein pahaa hajuhaittaa onkin. Se oli silloin, kun olimme vasta ostaneet kesäpaikkamme ja meillä oli vielä vanha koiramme Muru. Oli kylmä ja kurainen vuodenaika ja talomme edessä olevalle pellolle oli levitetty sianlantaa. Emme osanneet pitää varaamme emmekä tajunneet, että kaupunkilaiskoira voisi niin perin juurin ihastua tuohon muhevaan hajuun. Kenenkään estämättä Muru kävi pyörimässä, siis oikein piehtaroimassa siellä kuraisessa lantapellossa ja haisi todella kamalalta. Ynnä oli tietysti sanoinkuvaamattoman likainen. Meillä ei ollut mitään keinoa puhdistaa koiraa. Kaivosta sai jääkylmää vettä, mutta ei siitä ollut paljon apua.
Kotimatka olikin sitten ikimuistoinen. Me vanhemmat auton etupenkillä, takana tytöt välissään kuvottava, lannalla kuorrutettu, haiseva koira.
Nyt sille voi jo nauraa, mutta ei se koskaan unohdu. Eikä tullut mieleen kirjoittaa yleisönosastoon, että lanta oli väärässä paikassa. Koirahan se väärässä paikassa oli.
perjantai 19. elokuuta 2011
Hankalat haastateltavat ja vähän muuta
Perehdyin tänään niihin runsaisiin taustamateriaaleihin ja kirjoitin jutun valmiiksi. Lähetin sen tarkastettavaksi hartaiden huokausten kera ettei se tulisi takaisin kovin punakynällä käsiteltynä. Vaikka, kuten eilen otsikoin, ei niistä jutuista koskaan tiedä.
Sain nimittäin eilen viestin kahdelta haastateltavalta, että heistä tekemäni juttu on ok, heillä ei ole mitään korjattavaa. Ja juuri heiltä sitä odotin, sillä haastattelu alkoi ehdottomalla vaatimuksella saada juttu nähtäväksi ennen kuin se julkaistaan. Ko. ihmisillä oli ollut niin huonoja kokemuksia aiemmista lehtijutuista. Kokemukseni mukaan "huonot" kokemukset voivat olla ihan oikeasti huonoja kokemuksia tai sitten kokemuksia, joissa haastateltavien erinomaisia ominaisuuksia ja suurenmoisia saavutuksia ei ole kuvailtu riittävällä intensiteetillä.
Joskus taas aavistukset osuvat oikeaan. Itse haastattelutilanne voi mennä mitä ystävällisimmissä merkeissä, kaikinpuolisen positiivisuuden ja näennäisen yhteisymmärryksen lämmössä ja silti siitä tietää heti ensi sekunneista, että tästä ei tule mitään. Näin on käynyt ja sellaista juttua ei julkaista koskaan. Jos haastateltava on korjannut muutakin kuin asiavirheet, esimerkiksi kappalejaon, otsikon ja jutun sisällön, en mitenkään voi ottaa sellaista nimiini.
Heti aamulla kävin ensin hammaslääkärillä. Yritän muuten olla vaivaamatta lääkäreitä, mutta hammaslääkärillä käyn säännöllisesti. Olen sopinut, että minut kutsutaan sinne automaattisesti kerran vuodessa ja jos alkaa tuntua, ettei kutsua tule, soitan perään.
Hampaissani ei ollut yhtään reikää. Neuvottelin hammaslääkärini kanssa myös valkaisun mahdollisuudesta, sillä olen harkinnut hampaiden valkaisua jo monta vuotta. Olen saanut synnyinlahjaksi keltaisen hammasluun ja kun ikää tulee lisää, hampaat kellastuvat aina vain enemmän, kaikista valkaisevista tahnoista huolimatta. Lääkäri sanoi, ettei valkaisusta olisi mitään haittaa ja että se todennäköisesti auttaisikin vähän. Ei paljoa, paljoon tarvittaisiin järeämpiä toimia. Katsotaan nyt.
Kävelin kotiin kauppatorin kautta.
Torilla oli kaunista, mutta entisensä se ei ole. Kun olin lapsi, kauppatorilla oli paljon myyjiä ja varsinkin lauantaisin se oli täynnä asiakkaita. Nyt myyjien kojuja olisi mahtunut paljon lisää eikä vähillä tiskeillä ollut tungosta. Kauppatoria on rasittanut vuosien jahkaaminen sen alle mahdollisesti rakennettavasta parkkiluolasta ja tietenkin myös se, että ihmiset ostavat ruokansa kauempana olevista supermarketeista.
Minun mielipiteeni toriparkkiin on se, että sitä ei tarvita. Tarkoituksenahan on elävöittää Turun keskustaa ja saada ihmiset käymään ostoksilla keskustan kaupoissa. Kuitenkin meillä on jo nyt iso parkkiluola Louhi, josta pääsee astumaan melkein suoraan torille. Ei sekään ole ihmeemmin elävöittänyt keskustan elämää.
Ainoa ratkaisu minun mielestäni olisi tehdä keskustan pysäköinnistä ilmaista. Parkkikiekot käyttöön.
Voisihan sitä edes kokeilla joskus? Yksi maksuton päivä viikossa.
Haloo, kaupungin isät, tämä oli ehdotus.
Sain nimittäin eilen viestin kahdelta haastateltavalta, että heistä tekemäni juttu on ok, heillä ei ole mitään korjattavaa. Ja juuri heiltä sitä odotin, sillä haastattelu alkoi ehdottomalla vaatimuksella saada juttu nähtäväksi ennen kuin se julkaistaan. Ko. ihmisillä oli ollut niin huonoja kokemuksia aiemmista lehtijutuista. Kokemukseni mukaan "huonot" kokemukset voivat olla ihan oikeasti huonoja kokemuksia tai sitten kokemuksia, joissa haastateltavien erinomaisia ominaisuuksia ja suurenmoisia saavutuksia ei ole kuvailtu riittävällä intensiteetillä.
Joskus taas aavistukset osuvat oikeaan. Itse haastattelutilanne voi mennä mitä ystävällisimmissä merkeissä, kaikinpuolisen positiivisuuden ja näennäisen yhteisymmärryksen lämmössä ja silti siitä tietää heti ensi sekunneista, että tästä ei tule mitään. Näin on käynyt ja sellaista juttua ei julkaista koskaan. Jos haastateltava on korjannut muutakin kuin asiavirheet, esimerkiksi kappalejaon, otsikon ja jutun sisällön, en mitenkään voi ottaa sellaista nimiini.
Heti aamulla kävin ensin hammaslääkärillä. Yritän muuten olla vaivaamatta lääkäreitä, mutta hammaslääkärillä käyn säännöllisesti. Olen sopinut, että minut kutsutaan sinne automaattisesti kerran vuodessa ja jos alkaa tuntua, ettei kutsua tule, soitan perään.
Hampaissani ei ollut yhtään reikää. Neuvottelin hammaslääkärini kanssa myös valkaisun mahdollisuudesta, sillä olen harkinnut hampaiden valkaisua jo monta vuotta. Olen saanut synnyinlahjaksi keltaisen hammasluun ja kun ikää tulee lisää, hampaat kellastuvat aina vain enemmän, kaikista valkaisevista tahnoista huolimatta. Lääkäri sanoi, ettei valkaisusta olisi mitään haittaa ja että se todennäköisesti auttaisikin vähän. Ei paljoa, paljoon tarvittaisiin järeämpiä toimia. Katsotaan nyt.
Kävelin kotiin kauppatorin kautta.
Torilla oli kaunista, mutta entisensä se ei ole. Kun olin lapsi, kauppatorilla oli paljon myyjiä ja varsinkin lauantaisin se oli täynnä asiakkaita. Nyt myyjien kojuja olisi mahtunut paljon lisää eikä vähillä tiskeillä ollut tungosta. Kauppatoria on rasittanut vuosien jahkaaminen sen alle mahdollisesti rakennettavasta parkkiluolasta ja tietenkin myös se, että ihmiset ostavat ruokansa kauempana olevista supermarketeista.
Minun mielipiteeni toriparkkiin on se, että sitä ei tarvita. Tarkoituksenahan on elävöittää Turun keskustaa ja saada ihmiset käymään ostoksilla keskustan kaupoissa. Kuitenkin meillä on jo nyt iso parkkiluola Louhi, josta pääsee astumaan melkein suoraan torille. Ei sekään ole ihmeemmin elävöittänyt keskustan elämää.
Ainoa ratkaisu minun mielestäni olisi tehdä keskustan pysäköinnistä ilmaista. Parkkikiekot käyttöön.
Voisihan sitä edes kokeilla joskus? Yksi maksuton päivä viikossa.
Haloo, kaupungin isät, tämä oli ehdotus.
torstai 18. elokuuta 2011
Ei niistä jutuista koskaan tiedä
Lähdin aamulla tekemään yhtä pikku juttua. Otin auton ja jätin sen tunnin parkkipaikalle. Kuvittelin, että se riittää hyvin, juttu kun tosiaan oli vain pieni ja asia hyvin yksinkertainen.
Runsaan kahden tunnin kuluttua horjuin ulos haastattelupaikasta pää pyörällä, pelkäsin saaneeni pysäköintisakot (taas) ja ilman, että olin esittänyt yhtäkään kunnon kysymystä. Olin vain kuunnellut todellista tykitystä, joka tuli paitsi nopeasti ja täsmällisesti myös siten, että joka lause sisälsi asiaa, josta minun oli syytä olla nyt viimeistään selvillä.
Eikä siinä kaikki. Lopuksi haastateltavani lupasi (lupasi!), että hän lähettää sähköpostiini tuota pikaa runsaasti taustatietoja. Kuten tekikin.
Tällaisen aamupäivän jälkeen oli helpotus, kun pääsin iltapäivään ja sain siirtyä kokonaan toiseen maailmaan. Yliopistolla oli avoimen yliopiston info ja menin sinne. Kiipesin nyt ensimmäistä kertaa yliopiston portaita opiskelijana ja sekös tuntui mukavalta. Kaksin verroin mukavammaksi asian teki se, että mukanani oli Maria, joka niin ikään on ilmoittautunut opiskelemaan. Meidän äiti-tytär ryhmämme opiskelee syyskuusta alkaen kotimaista kirjallisuutta (minä) ja psykologiaa (Maria). Totesimme, että on hyvä, kun opiskelemme eri aineita niin meidän ei tarvitse verissä päin kilpailla tenttituloksista. Taidamme molemmat olla aika kunnianhimoisia siinä suhteessa.
Yliopistolta tullessamme kävimme ottamassa vähän tuntumaa opiskelijaelämään ja pistäydyimme Vanhalla Suurtorilla olevaan ravintolaan. Söimme vähän wokkia ja otimme lasit valkoviiniä.
Kaupungilla oli tänään aivan erityistä kuhinaa, sillä parhaillaan vietetään Taiteiden yötä. Pinellan puistikkoon oli ilmestynyt Taideslummi.
Sokerit pohjalla. Kävelin kotiin Akateemisen Kirjakaupan kautta ja löysin tämän ihanan lehden. Se on kuin taideteos, harvinaisen kaunis.
Tämän illan voin siis uppoutua maalaiskeittiöunelmiini. Huomenna tutustun niihin runsaisiin taustatietoihin, jotka odottavat sähköpostissani.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Johtava toilettiasiantuntija
Pitkissä työpäivissä maakunnassa on yksi erinomaisen hankala puoli: ennemmin tai myöhemmin on päästävä vessaan. Minun tapauksessani se on ennemmin ja siksi voinkin nimittää itseäni Varsinais-Suomen johtavaksi toilettiasiantuntijaksi.
No jaa. Ehkä muillakin työkseen paljon kiertävillä on samoja ongelmia. Varmaan on. Niistä ei vain niin puhuta.
Tämä kuva on Salosta tänään iltapäivällä. Lähdin reissuun aamulla ja tässä kohtaa olen jo ehtinyt käydä kahdessa mukavuuslaitoksessa.
Ihmiset ovat kovin ystävällisiä ja haluavat tarjota toimittajalle kahvia mutta eivät ehdota pistäytymistä vessaan. Ainoastaan yhden kerran kaikkien näitten vuosien aikana muuan haastateltava kysyi, olisiko minulla asiaa naistenhuoneeseen. Olin todella kiitollinen. Jostain syystä en pidä sopivana tunkea itseäni ihmisten vessoihin. Sillä on ehkä jotain tekemistä uskottavuuden kanssa, jollain kierolla tavalla.
Kunnat ja kaupungit tarjoavat hyvin vaihtelevasti helpotusta kulkevaisille. Isot huoltoasemat ovat hyviä. Pikkukunnat pitkien matkojen takana puolestaan mahdottomia, niissä kun ei ole yhden yhtäkään paikkaa, jonne voisi poiketa. Jos joku pienen pieni huoltamo onkin, sieltä on taas ostettava kahvia ennen kuin voi käydä itse asiaan.
Tätä ongelmaa ei olisi, jos olisin mies. Miehet pysäyttävät auton tien laitaan, hoitavat asiansa eivätkä yhtään piittaa, kuka näkee. Ei sekään kaunista ole.
En odota ilmaispalveluja. Olen valmis maksamaan käyttämästäni vedestä, saippuasta ja pyyhkeestä. Mutta en haluaisi joutua syömään ja juomaan lisää sen takia, että pääsen vessaan. Enkä keräillä autoon suklaapatukoita, iltapäivälehtiä tai tulitikkuaskeja.
M.A.Numminen teki aikoinaan kirjan Baarien Suomi tai jotain sinne päin. Minulla olisi aineisto koossa Käymälöiden Varsinais-Suomesta.
Kuka kustantaisi?
tiistai 16. elokuuta 2011
Jännittävä tulevaisuuteni
Ilmoittauduin tänään Turun avoimeen yliopistoon, kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin. Opiskelu alkaa 6.9.
En viitsi kauheasti ajatella, mihin olen päätäni pistämässä, sillä se saattaisi johtaa epämiellyttäviin johtopäätöksiin. Esimerkiksi siitä, mitä kaikkea muuta kivaa voisin tehdä sillä ajalla, jonka nyt tulen käyttämään opiskeluun.
Sen verran olen kuitenkin valmistautunut tulevaan, että päätin lopettaa melkein kaikki lehtitilaukseni, aamun sanomalehteä lukuunottamatta. En kuitenkaan ehdi lukemaan lehtiä, joten turha maksaa niistä.
Tulin iltapäivällä kaupunkiin. Teen loppuviikon pitkiä työpäiviä maksaakseni alkuviikon leppoisan oleilun Rainen kanssa maalla.
Tänään satoi. Raskaiden pilvien pudottamat suuret, painavat pisarat pakottivat ruusun painamaan päänsä muuria vasten.
Sade taisi jäädä ruusun viimeiseksi, mutta olipa ainakin kaunis loppu.
Nyt ryhdyn selvittämään huomista reittiäni, haastattelumatkat suuntautuvat kauas Turun ulkopuolelle. Käytän selvittämiseen Googlen karttapalvelua, mutta se ei aina pelasta minua eksymiseltä. Joskus olen eksynyt jopa niin pahasti, että löysin oikean osoitteen, mutta kunta oli väärä. Ilmankos haastateltavaa ei löytynyt.
Eipä sillä, olen kuullut sellaisenkin tarinan, jossa muuan kollega meni oikeaksi luulemaansa osoitteeseen, soitti ovikelloa, pääsi sisään ja aloitti haastattelun. Haastateltava vaikutti hieman varautuneelta, mutta kun ammattilainen ei anna sellaisten seikkojen häiritä itseään, kysymykset jatkoivat sinkoiluaan.
En muista, pääsikö haastattelu loppukevennykseen asti ennen kuin toimittajalle selvisi, että hän oli soittanut väärää ovikelloa.
maanantai 15. elokuuta 2011
Sukankutojan murheet
Taitaa olla ihan hullua haaveilla mistään yliopisto-opinnoista, kun en opi edes kutomaan sukkaa.
Harjoituksen puutteesta ei kiikasta. Tänä kesänäkin olen jo kutonut monta paria sukkia. Kaukaa katsottuna ne ovat asiallisen näköisiä, mutta läheltä eivät.
Katsokaa tarkkaan.
Tuo kohta, johon tyhjän puikon kärki osoittaa, se on se, mistä ei koskaan tule kunnollista. Siihen jää aina reikiä.
Olen yrittänyt vaikka mitä: kutoa silmukoita kiertäen, poimia ne alun alkaen kiertäen, poimia niitä eri paikoista, kiristää paremmin.
Olen kysynyt neuvoja viisaammilta ja saanutkin niitä. Viimeksi ystäväni Marjut, oikea sukkatehdas, näytti minulle kädestä pitäen, kuinka työ tehdään oikein. Ei auttanut. En vain osaa.
Reikiä ei tule molemmille puolille, vain vasemmalle. Oikea puoli on siisti.
Vielä jotain, jota en ole kokeillut?
Eihän tuo oikeasti ole kuin kosmeettinen haitta. Sukat pysyvät hyvin jalassa ja lämmittävät kuten pitääkin. Mihinkään myyjäisiin en kuitenkaan kehtaisi niitä viedä.
Tätini - ei se hauska täti, vaan yksi toinen - on yhtä huono ellei jopa huonompi sukankutoja kuin minä. Suurpiirteisempi hän ainakin on, sillä kun kantapäään teko kävi ylivoimaiseksi, hän jätti sen muitta mutkitta tekemättä.
Sitä minä en olekaan vielä kokeillut.
Harjoituksen puutteesta ei kiikasta. Tänä kesänäkin olen jo kutonut monta paria sukkia. Kaukaa katsottuna ne ovat asiallisen näköisiä, mutta läheltä eivät.
Katsokaa tarkkaan.
Tuo kohta, johon tyhjän puikon kärki osoittaa, se on se, mistä ei koskaan tule kunnollista. Siihen jää aina reikiä.
Olen yrittänyt vaikka mitä: kutoa silmukoita kiertäen, poimia ne alun alkaen kiertäen, poimia niitä eri paikoista, kiristää paremmin.
Olen kysynyt neuvoja viisaammilta ja saanutkin niitä. Viimeksi ystäväni Marjut, oikea sukkatehdas, näytti minulle kädestä pitäen, kuinka työ tehdään oikein. Ei auttanut. En vain osaa.
Reikiä ei tule molemmille puolille, vain vasemmalle. Oikea puoli on siisti.
Vielä jotain, jota en ole kokeillut?
Eihän tuo oikeasti ole kuin kosmeettinen haitta. Sukat pysyvät hyvin jalassa ja lämmittävät kuten pitääkin. Mihinkään myyjäisiin en kuitenkaan kehtaisi niitä viedä.
Tätini - ei se hauska täti, vaan yksi toinen - on yhtä huono ellei jopa huonompi sukankutoja kuin minä. Suurpiirteisempi hän ainakin on, sillä kun kantapäään teko kävi ylivoimaiseksi, hän jätti sen muitta mutkitta tekemättä.
Sitä minä en olekaan vielä kokeillut.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Häätunnelmista keittiöhaaveisiin
Häät olivat niin iloiset ja liikuttavat kuin arvata saattoikin. Morsian oli häikäisevän kaunis, sulhanen miehekäs ja pari kovasti rakastunut. Me tädit nyyhkimme asiaankuuluvasti ja täydestä sydämestä.
Nuoripari oli valinnut vähän erikoisemman tavan mennä naimisiin: yhteisvihkimisen. Se tapahtui Henrikin kirkon Tähkäpuistossa, ihanassa ruusutarhassa, johon oli pystytetty kaksi telttakatosta vihkipaikoiksi. Jokainen pari vihittiin erikseen, mutta pareja oli kymmenittäin. Meidän parimme järjestysnumero oli 35, joten leirialttarille päästiin vasta lähempänä puoltayötä. Tunnelma oli taattu, sillä ruusupuiston halki telttakatoksille oli järjestetty lyhtypolut ja taivaalla loisti täysikuu.
Vihkimisen jälkeen seurakunta tarjosi kakkua ja kuohuviiniä seurakuntasalissa. Me olimme aloittaneet juhlat jo iltapäivällä joten olimme syöneet ja leikanneet hääkakkuakin jo ennen kuin pari oli virallisesti naimisissa.
Olimme kotona yhden maissa yöllä. Väsymys painoi aika lailla, sillä edellisenäkin iltana oli mennyt myöhään. Raine tuli kotiin perjantaina viimeisellä Kööpenhaminan lennolla ja minä olin tietysti vastassa kentällä. Tällä kertaa miehen kotimatka oli aika helppo, Mariner on seilannut kesän Välimerellä ja Raine lähti kotia kohti Italiasta eikä Amerikan mantereelta, kuten yleensä.
Tänään tulimme maalle. Minun täytyy mennä takaisin kaupunkiin tiistai-iltana, mutta Raine viettänee koko lomansa täällä, lokakuuhun asti.
En ole tehnyt muuta mainittavaa kuin laittanut ruokaa. Tein sen puuhellalla kuten usein täällä ja se ei todellakaan ole hätäisen ihmisen hommaa. Ei ollut varsinkaan tänään, kun tuli ei ottanut millään syttyäkseen.
Puuhellat taitavat olla kaikki erilaisia ja jokaisella on omat metkunsa. Tämä yksilö savuttaa armottomasti, jos ei tiedä, miten tulet houkutellaan palamaan kunnolla. Se vaatii sitä, että sytytän tulen ensin hellan uuniin ja sitten syöksähdän tuvan puolelle polttamaan vähän paperia siellä olevan leivinuunin hormin suulla olevassa luukussa. Nämä vastakkaiset tulet saavat erinomaisen vedon aikaiseksi ja useimmiten tuli syttyy ja palaa vaivattomasti ja savuttamatta. Tänään oli hankaluuksia ja sain juoksennella edestakaisin monta kertaa.
Puuhella ei ole mikään induktioliesi. Siinä kuumeneminen kestää kauan ja esimerkiksi paistinpannua saa kuumentaa tosi kauan, ennen kuin ruoka alkaa paistua eikä vain kiehua.
Tuo iso valkoinen kattila on kuumaa vettä varten.
Haaveilen keittiöremontista. Keittiö on siinä kunnossa kuin se oli kun ostimme tämän talon eikä se ole yhtään kaunis sen paremmin kuin viihtyisäkään. Haaveksin ihanasta, vaaleasävyisestä maalaiskeittiöstä, oikein parhaaseen Country Kitchen -tyyliin. Mutta ne haaveet saavat vielä odottaa, talossa on niin paljon kaikkea muuta, tähdellisempää korjattavaa. Tänä syksynä rakas talomme saanee taas muutaman uuden ikkunan.
perjantai 12. elokuuta 2011
Hääpäivän edellä
Ei niin kovin kauan sitten olin lapsenvahtina pienelle kummitytölleni. Hän osasi jo vähän puhua, eikä tykännyt ollenkaan siitä, että vanhemmat häipyivät jonnekin ja hänet jätettiin tädin kanssa. Tyttö huusi koko ajan. Ihan koko ajan ja vahtipesti kesti kolme päivää.
Olin pulassa. Yritin kaikkea. Lykin häntä rattaissa. Houkuttelin leluilla ja kirjoilla. Tarjoilin syötävää. Ja tyttö huusi.
Epätoivoissani ryhdyin laulamaan ja kas kummaa, lapsi hiljeni. Hän istui keittiön lattialla, sen muistan, piti käsiään itkusta märkien pienten kasvojensa edessä ja tuijotti minua vihaisesti sormiensa lomitse. Tilanne oli äärimmäisen herkkä, tunsin, että ihan kohta huuto alkaisi taas. Lauloin entistä pontevammin. Tytön katse arvioi minua.
- Tassi! kuului sitten komento käsien takaa.
Minähän tanssin. Lauloin ja koikkelehdin pienessä keittiössä minkä taisin. Mutta kelpasiko se? Ei kauaa.
Se lastenvahtipesti oli rankin, minkä olen ottanut.
Huomenna tuo pieni tyttö menee naimisiin. Äkkiä hänestä kasvoi aikuinen, kaunis ja mukava tyttö. Hän löysi mukavan miehen jonka kanssa perustaa nyt perheen. Hän ei enää puhkea itkuun, kun näkee minut.
Kummitätinä olen ostanut hänelle lahjan, mutta mitä oikeasti haluaisin antaa, se on jotain muuta kuin tavaraa.
Haluaisin olla kuin sadun hyvä haltijatar, joka ripottaa tähtipölyä lapsen ylle ja antaa ihmeellisiä taikalahjoja. Sellaisia, joita voi ottaa käyttöön sitten, kun tulee vastamäkiä.
Naimisiin meneminen, sitoutuminen toiseen ihmiseen on riskialtista. Jos oikeasti ymmärtäisi, mitä on tekemässä, kun lupaa rakastaa yhtä ja samaa ihmistä elämänsä loppuun, ei ehkä uskaltaisi tehdä sitä. Ei varmaan uskaltaisi.
Tulee päiviä, jolloin ei voi ymmärtää, miksi on valinnut niin väärin.
Silloin tarvitaan haltijattaren lahjoja, joista otetaan tahtoa, kärsivällisyyttä ja huumoria.
Tulee parempia päiviä. Ei kaikki ole niin vakavaa. Kyllä tämä tästä.
Ja sitten onkin jo parempi päivä. Niin ne vuorottelevat ja muuttuvat vuosiksi, yhteisestä tulevaisuudesta tulee yhteinen historia.
Tärkeintä on kohdella toista hyvin. Puhua kauniisti, ajatella toisenkin parasta, olla samalla puolella. Yrittää muuttaa vain itseään, ei toista. Antaa toiselle tilaa. Kunnioittaa asioita, jotka ovat toiselle tärkeitä, vaikka ei ymmärtäisi, miksi.
Kaikkea hyvää hääparille!
torstai 11. elokuuta 2011
Katsoin mitään näkemättä
Istuin salin pöydän ääressä käsi poskella ja tuijottelin ikkunasta ulos. Tarkoitukseni oli kirjoittaa juttua, mutta se ei ollut edistynyt alkulausetta pitemmälle. Haastateltavat olivat olleet puheliaita ja ystävällisiä ja meillä oli mennyt vaikka kuinka hyvin, mutta jutunteko oli tervanjuontia. Joskus käy näin: ihmiset puhuvat paljon, mutta tuntuu, ettei siitä riitäkään mitään kirjoitettavaa.
Istuin siis siinä, huokailin ja mietin, että olisipa jotain hyvää syötävää. Vaikka omena. Omenat ovat loistavia välipaloja, niistä saa hyvää energiaa, ne maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Harmi, kun en sittenkin ostanut omenoita kaupasta, vaikka ajattelin sitä kylällä käydessäni.
Että olisipa edes omena, mietin ja jatkoin ulos tuijottelua. Aika kauan kesti, ennen kuin tajusin tuijottavani omenapuuta, jonka oksat kaartuivat omenoiden painosta. Omenapuuta, joka sattuu olemaan meidän.
Pistin kengät jalkaani ja kävin hakemassa pari omenaa. Ne eivät vielä olleet täysin kypsiä, mutta silti hyviä. Juttukin alkoi syntyä.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, tämä puu näytti lähes kuolleelta. Ajattelimme, että sen saa kaataa tuosta kunhan ehdimme. Emme kuitenkaan tehneet sitä. Sen sijaan puun ympäriltä raivattiin heinikko ja kaikkein huonokuntoisimmat sekä kuolleet oksat sahattiin pois. Seuraavana keväänä puussa oli pari kukkaa. Sitä seuraavana jo pari omenaa. Nykyään se on keväisin täynnä kukkia ja erityisesti tänä vuonna siinä on paljon omenoita. Annan puulle syyslannoitetta kuten muutenkin puutarhalle. Muuten en lannoita.
Iltapäivän kulutin taas ruohonleikkurin perässä. Työ keskeytyi, kun muuan naapuri tuli käymään ja juttelimme hetken. Naapuri valitteli, ettei jaksa tehdä mitään, kun kunto on niin huono ja joka paikkaan sattuu ja niin edelleen. Olemme sen verran vanhoja tuttuja, että rohkenin tiedustella, onko hän ajatellut tehdä kuntonsa eteen jotain?
- Ei ole ollut tapana, hän vastasi.
Mitä siihen sitten voi sanoa? Minulta ei kyllä kauheasti liikene myötätuntoa valituksille, jos itse ei yhtään yritä.
Päivän päätteeksi askartelin vielä kranssin. Siinä on puolukanvarpuja ja kanervaa.
Kotoa viestitettiin, että meidän sänkymme on korjattu. Kauppias itse kävi korjaamassa. Kiitos siitä!
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Uusien lasien kanssa on hankalaa
Sain uudet silmälasini tänään ja nyt yritän totutella niihin. Kauankohan tämä kestää? Tuntuu, etten näe kunnolla enkä näekään, joudun koko ajan etsimään sitä kohtaa, jolla näkisin selvästi. Silmät väsyvät.
En laita vielä kuvaa laseistani, sillä sellaista ei ole otettu. Sen sijaan otin kuvan kasvimaalta, kun taas kerran olin kitkemässä sitä. Tämä on vähän villiintynyt osa.
Etualalla on yrttipenkki ja takana mietiskelypaikka, jossa en vielä kertaakaan ole ehtinyt käydä mietiskelemässä. Tuon sinisen tuolin vieressä on rikkinäinen kukkaruukku, jonka kumosin sinne yhden monivuotisen, valkoisena kukkivan kasvin päälle. Tarkoitukseni oli, että kasvi kukkii kauniisti ruukun rikkinäisen pohjan läpi. Ja näin tapahtuikin muutamana kesänä. Tänä kesänä huomasin kuitenkin hämmästyksekseni, että valkoiset kukat (pahus kun en muista kasvin nimeä!) ovat vaihtuneet vaaleanpunaiseen suopayrttiin. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä suopayrtti on löytänyt tiensä ruukun sisälle.
Kirjoitin aamupäivän juttuja ja sainkin kolme kappaletta valmiiksi. Huomaan taas, miten urautunut olen, sillä kirjoittaminen jossain muualla kuin kotona oman työpöydän ääressä on hankalaa. Työn tekemiseen maalla kannettavalla pitää opettelemalla opetella. Kirjoittavalle, tai mitä tahansa luovaa työtä tekevälle ihmiselle olisi varmaan hyväksi silloin tällöin vaihtaa tekemisen paikkaa. Se pistää aivot uudella tavalla liikkeeseen, luulen.
Ihminen on tapojensa orja. Kauan sitten eräs minua vanhempi kollega kertoi seuraavan jutun: hän oli tupakoinut vuosikausia ja sitten lopettanut. Ennen hänellä oli ollut tapana töistä tultuaan mennä jääkaapille, avata pullo olutta ja pistää sitten tupakaksi siinä samalla.
Oli kulunut vuosia tupakoinnin lopettamisesta. Eräänä iltapäivänä töiden jälkeen nainen havahtui siihen, että hän seisoi jääkaapin oven edessä palava tulitikku kädessään.
Semmoista. Ja nyt minulle alkaa selvitä, että näiden lasien kanssa näkee paremmin, kun kääntelee päätään. Mikä oivallus!
Silti on kauhea houkutus hakea tiimarilasit takaisin. Mitä jos pitäisi näitä uusia vain ihmisten ilmoilla?
En laita vielä kuvaa laseistani, sillä sellaista ei ole otettu. Sen sijaan otin kuvan kasvimaalta, kun taas kerran olin kitkemässä sitä. Tämä on vähän villiintynyt osa.
Etualalla on yrttipenkki ja takana mietiskelypaikka, jossa en vielä kertaakaan ole ehtinyt käydä mietiskelemässä. Tuon sinisen tuolin vieressä on rikkinäinen kukkaruukku, jonka kumosin sinne yhden monivuotisen, valkoisena kukkivan kasvin päälle. Tarkoitukseni oli, että kasvi kukkii kauniisti ruukun rikkinäisen pohjan läpi. Ja näin tapahtuikin muutamana kesänä. Tänä kesänä huomasin kuitenkin hämmästyksekseni, että valkoiset kukat (pahus kun en muista kasvin nimeä!) ovat vaihtuneet vaaleanpunaiseen suopayrttiin. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä suopayrtti on löytänyt tiensä ruukun sisälle.
Kirjoitin aamupäivän juttuja ja sainkin kolme kappaletta valmiiksi. Huomaan taas, miten urautunut olen, sillä kirjoittaminen jossain muualla kuin kotona oman työpöydän ääressä on hankalaa. Työn tekemiseen maalla kannettavalla pitää opettelemalla opetella. Kirjoittavalle, tai mitä tahansa luovaa työtä tekevälle ihmiselle olisi varmaan hyväksi silloin tällöin vaihtaa tekemisen paikkaa. Se pistää aivot uudella tavalla liikkeeseen, luulen.
Ihminen on tapojensa orja. Kauan sitten eräs minua vanhempi kollega kertoi seuraavan jutun: hän oli tupakoinut vuosikausia ja sitten lopettanut. Ennen hänellä oli ollut tapana töistä tultuaan mennä jääkaapille, avata pullo olutta ja pistää sitten tupakaksi siinä samalla.
Oli kulunut vuosia tupakoinnin lopettamisesta. Eräänä iltapäivänä töiden jälkeen nainen havahtui siihen, että hän seisoi jääkaapin oven edessä palava tulitikku kädessään.
Semmoista. Ja nyt minulle alkaa selvitä, että näiden lasien kanssa näkee paremmin, kun kääntelee päätään. Mikä oivallus!
Silti on kauhea houkutus hakea tiimarilasit takaisin. Mitä jos pitäisi näitä uusia vain ihmisten ilmoilla?
tiistai 9. elokuuta 2011
Uskonasioita
Alkuviikolle järjestämäni haastattelut on tehty. Pakkasin tavarani ja tulin maalle kirjoittamaan juttuja. Ihanaa olla taas täällä hiljaisuudessa. Kesä on nyt myös ehtinyt hyvään vaiheeseen sikäli, että ruoho ei enää kasva silmissä. Leikkasin nurmikot muutama päivä sitten ja ne ovat edelleen siistejä.
Vaikka mitä minä rehvastelen ruohonleikkuillani: tapasin tänään erään pariskunnan, jolla on hehtaari leikattavaa nurmikenttää. Hehtaari! Päältäajettavalla leikkaamiseen kuluu kuulema seitsemän tuntia ja kun siellä päin Varsinais-Suomea kuuluu sataneen paljon enemmän kuin täällä, on ruoho pitänyt leikata jopa kolme kertaa viikossa.
Tämä pieni keijutyttö on Bauhausista eikä kuulu erityisesti mihinkään aiheeseen, onpa vain muuten nätti. Se on ensimmäisenä minua vastassa täällä maalla. Tyttönen kiipeilee sinisellä kuistilla, jota minä käytän. Talossahan on kaksi kuistia, sininen ja roosa. Raine kulkee aina roosan sisäänkäynnin kautta ja minä tämän sinisen. Kaivo ja puuvaja ovat lähempänä omaa sisäänkäyntiäni, kun taas Rainen työkalut ja traktori ovat lähempänä roosaa. Ei siinä sen kummempaa eripuraa ole.
Tunnustan, että uskon ihan vähän keijukaisiin. Se, että niitä on, on yhtä varmaa kuin se, että niitä ei ole.
Lisää uskonasioita: uutisissa kerrotaan parhaillaan uusien kirkkojen rakentamisesta ja näytetään esimerkkinä upouutta kirkkorakennusta. Hienon näköistä, mutta miksi, oi miksi kirkon penkkien pitää olla noin epämukavia uusissakin kirkoissa? Olisiko suurikin synti tehdä istuimia, joissa olisi mukava olla? Saako edes ajatella, että kirkossakin voisi olla viihtyisää?
Vaikka ei niihin sentään mitään popcornmyyntiä pidä järjestää. Ainakaan vielä, mutta voi olla, että kun ne muutamat harvat, jotka vielä pystyvät olemaan tunnin verran syömättä ja juomatta poistuvat joukostamme, seurakuntien on jo turvauduttava hätäratkaisuihin.
Vaikka mitä minä rehvastelen ruohonleikkuillani: tapasin tänään erään pariskunnan, jolla on hehtaari leikattavaa nurmikenttää. Hehtaari! Päältäajettavalla leikkaamiseen kuluu kuulema seitsemän tuntia ja kun siellä päin Varsinais-Suomea kuuluu sataneen paljon enemmän kuin täällä, on ruoho pitänyt leikata jopa kolme kertaa viikossa.
Tämä pieni keijutyttö on Bauhausista eikä kuulu erityisesti mihinkään aiheeseen, onpa vain muuten nätti. Se on ensimmäisenä minua vastassa täällä maalla. Tyttönen kiipeilee sinisellä kuistilla, jota minä käytän. Talossahan on kaksi kuistia, sininen ja roosa. Raine kulkee aina roosan sisäänkäynnin kautta ja minä tämän sinisen. Kaivo ja puuvaja ovat lähempänä omaa sisäänkäyntiäni, kun taas Rainen työkalut ja traktori ovat lähempänä roosaa. Ei siinä sen kummempaa eripuraa ole.
Tunnustan, että uskon ihan vähän keijukaisiin. Se, että niitä on, on yhtä varmaa kuin se, että niitä ei ole.
Lisää uskonasioita: uutisissa kerrotaan parhaillaan uusien kirkkojen rakentamisesta ja näytetään esimerkkinä upouutta kirkkorakennusta. Hienon näköistä, mutta miksi, oi miksi kirkon penkkien pitää olla noin epämukavia uusissakin kirkoissa? Olisiko suurikin synti tehdä istuimia, joissa olisi mukava olla? Saako edes ajatella, että kirkossakin voisi olla viihtyisää?
Vaikka ei niihin sentään mitään popcornmyyntiä pidä järjestää. Ainakaan vielä, mutta voi olla, että kun ne muutamat harvat, jotka vielä pystyvät olemaan tunnin verran syömättä ja juomatta poistuvat joukostamme, seurakuntien on jo turvauduttava hätäratkaisuihin.
maanantai 8. elokuuta 2011
Sielunhoitoa kahvikioskilla
Tein vaihteeksi oikein kunnon ihmisten työpäivän: lähdin kotoa kahdeksalta ja tulin neljältä. Tein monta haastattelua enkä ehtinyt edes syömään mitään, hyvä kun ehdin sovittuihin tapaamisiini ajoissa.
Illalla oli pakko päästä ulos ja liikkeelle. Kaivoin pyöräni kellarista, pumppasin renkaisiin ilmaa ja pyyhin ajopelistä pölyt. Lähdin Ruissaloon.
Ajoin ensin Kasvitieteelliseen Puutarhaan.
Kun tytöt olivat pieniä, kävimme täällä joskus retkellä ja söimme eväitä tuossa huvimajassa. Nyt puutarhassa oli hyvin hiljaista, sulkemisaika oli jo lähellä. Yksi ihminen sentään tuli vastaan ja hän olikin sitten koko puutarhan sielu, itse puutarhaneuvos Arno Kasvi. Siinä on totisesti nimi miestä myöten. Ja mies nimeä. Kasvi on hyvin suosittu puutarha-alan asiantuntija. Hän on silloin tällöin Turun Radion puutarhaohjelmissa, jonne ihmiset saavat soittaa ja kysyä neuvoja. Soittajia on aina paljon, sillä Kasvi on paitsi asiantunteva, myös hauska.
Puutarhalta kiersin Choreuksen lähteen kautta Pikku-Pukin saarelle johtavalle tielle ja sieltä rantatietä pitkin takaisin kaupunkiin.
Rantatien varrella on Ruissalon kuuluisia pitsihuviloita. Yhden niistä omistaa muuan vanha herra, joka pitää rannassa kioskia. Kioski on melkein aina auki ja sieltä saa kahvin ja pullan lisäksi myös sielunhoitoa. Syvästi uskovainen kioskinpitäjä oli juuri kertomassa minulle saamistaan ihmeellisistä rukousvastauksista, kun yksi niistä käveli tietä pitkin.
Oli käynyt niin, että yhdessä kauniista vanhoista huviloista oli ollut asukkaita, jotka eivät oikein osanneet tai ymmärtäneet vanhojen talojen vaatimuksia eivätkä pitäneet tarpeeksi hyvää huolta haltuunsa tulleesta aarteesta. Kioskiherran järjestämässä rukouskokouksessa naapurien tuntema huoli oli jätetty korkeampiin käsiin ja toivottu, että huvila saisi uudet omistajat. Jonkin ajan kuluttua näin tapahtuikin. Vaaleanpunainen huvila meni myyntiin ja sen ostivat meidän entiset naapurimme. Ja juuri, kun siis kuulin tästä ihmeestä, entinen naapurini käveli kioskin ohi ja huomasi minut.
Kävin katsomassa vaaleanpunaista unelmaa. Tiedän, että se on nyt hyvissä käsissä.
Huvila on lähellä rantaa, ikkunoista on tietysti merinäköala ja aivan rannassa on vielä oma sauna.
Pyörälenkkini kesti paljon pidempään kuin olin ajatellut. Tuuli aika navakasti ja minulle ehti tulla kylmä. Poljin kotiin niin reippaasti kuin pystyin, pysähdyin vain yhden kerran kuvaamaan tien varrella laiduntaneita hevosia.
Unikulmasta muuten soitettiin tänään. Sänkyä tullaan korjaamaan tällä viikolla. Sanoinhan, että luotan asian järjestymiseen.
Ei sen niin väliä, jos tavarat menevät rikki. Kalliitkin tavarat voivat hajota eikä siitä kannata hermostua. Tärkeintä on se, mitä sitten tapahtuu, saako asiakas pelkkää olankohauttelua vai apua. Siinä menee aidon palvelun raja.
Myyminen onnistuu yhden kerran huonoltakin asiakaspalvelijalta, toisen kerran se onnistuu vain ammattilaiselta.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Makuuhuoneessa tapahtuu
Nyt on kuulkaa vanhan naisen sängyssä ollut eloa.
Päätin aamulla kokeilla vielä kerran sitä, että otan töpselin pois ja laitan takaisin ja yritän sitten laskea sängyn jalkopäätä kaukosäätimellä. Näin tein ja se toimi! Jalkopää laski ja sänky oli taas ihan normaali.
Vähän harmittikin, kun ajattelin, että olin vaivannut Unikulma-kauppiastani turhaan ja vielä vapaapäivänä ja että nyt en ainakaan kehtaa soittaa kun on sunnuntaiaamu.
Onneksi en soittanut.
Petasin sängyn kuten teen joka ikinen aamu ja menin tyytyväisenä lukemaan lehteä. Palasin yläkertaan noin tunnin päästä ja mitä näinkään: sängyn pääty sojotti taas kohti kattoa. Se oli taas noussut omia aikojaan.
Onneksi kaukosäädin toimi tällä kertaa ja sain päädyn alas. Syöksähdin sängyn alle kiskomaan töpselin irti ennen kuin pääty pompahtaisi taas yläviistoon.
Eläväinen yksilö tämä. Mutta vaihtoon menee, en minä jaksa sen kanssa.
Muuten meillä on ollut mukava päivä. Kaikki tytöt olivat käymässä ja Portsassa vietettiin perinteisestä pihakirpparipäivää.
Kuva on otettu keittiön ikkunasta.
Tämä on päivä, jolloin kuka tahansa saa myydä tavaroitaan oman ovensa edessä. Ihmiset tulevat tekemään ostoksia ja katsomaan Portsan kauniita pihoja ja haikailemaan puutaloidyllin perään. Ja kyllä tämä onkin viihtyisä paikka asua ollakseen niin lähellä Turun keskustaa. Meiltä kävelee kauppatorille noin kymmenessä minuutissa. Satama, rautatie- ja linja-autoasemat ovat niin ikään lyhyen kävelymatkan päässä. Jopa Ruissalon saarelle, yhdelle kansallisaarteistamme, on kävelymatka.
Tytöt ovat joskus myyneet joitain tavaroitaan kirpputoripäivänä, minä en. Tavaraa kyllä on mutta tuntuu, ettei sitä rojua kukaan kuitenkaan huoli.
Eilen meillä oli täällä pihatalkoot. Sen takia minäkin tulin maalta jo perjantai-iltana: olen ollut poissa niin monista talkoista, että nyt huono omatunto pakotti osallistumaan. Siivosimme ja kunnostimme pihaa yhdessä muutaman tunnin.
Portsassa ja varmaan monella muullakin asuinalueella on vuosikymmenien mittaan tehty paljon talkootöitä. Meidän toistasataa vuotta vanhassa taloyhtiössämme on alkuvuosikymmeninä asunut paljon ammattimiehiä, kirvesmiehiä, muurareita, maalareita ja muita osaajia. Nykyään teetetään aika paljon ulkopuolisilla, ostetaan työtä. Se voi talojen kannalta olla ihan viisasta, sillä asukasrakenne täällä on muuttunut. Nyt puutaloasuminen houkuttelee paljon luovan työn tekijöitä, yliopistoihmisiä ja hyvin palkatuissa mutta varsin teoreettisissa töissä ahertavaa väkeä, joille vasara tai porakone eivät ole jokapäiväisiä työkaluja.
Syksyllä tulee 25 vuotta siitä, kun me muutimme tänne ruusupensaan taakse. Silloin me olimme nuoria ja täällä asui paljon vanhoja ihmisiä. Nyt vanhukset ovat kaikki kuolleet, naapurit muuttuneet moneen kertaan ja me olemme iältämme yhtiön vanhimmat asukkaat.
Niin äkkiä se käy.
Päätin aamulla kokeilla vielä kerran sitä, että otan töpselin pois ja laitan takaisin ja yritän sitten laskea sängyn jalkopäätä kaukosäätimellä. Näin tein ja se toimi! Jalkopää laski ja sänky oli taas ihan normaali.
Vähän harmittikin, kun ajattelin, että olin vaivannut Unikulma-kauppiastani turhaan ja vielä vapaapäivänä ja että nyt en ainakaan kehtaa soittaa kun on sunnuntaiaamu.
Onneksi en soittanut.
Petasin sängyn kuten teen joka ikinen aamu ja menin tyytyväisenä lukemaan lehteä. Palasin yläkertaan noin tunnin päästä ja mitä näinkään: sängyn pääty sojotti taas kohti kattoa. Se oli taas noussut omia aikojaan.
Onneksi kaukosäädin toimi tällä kertaa ja sain päädyn alas. Syöksähdin sängyn alle kiskomaan töpselin irti ennen kuin pääty pompahtaisi taas yläviistoon.
Eläväinen yksilö tämä. Mutta vaihtoon menee, en minä jaksa sen kanssa.
Muuten meillä on ollut mukava päivä. Kaikki tytöt olivat käymässä ja Portsassa vietettiin perinteisestä pihakirpparipäivää.
Kuva on otettu keittiön ikkunasta.
Tämä on päivä, jolloin kuka tahansa saa myydä tavaroitaan oman ovensa edessä. Ihmiset tulevat tekemään ostoksia ja katsomaan Portsan kauniita pihoja ja haikailemaan puutaloidyllin perään. Ja kyllä tämä onkin viihtyisä paikka asua ollakseen niin lähellä Turun keskustaa. Meiltä kävelee kauppatorille noin kymmenessä minuutissa. Satama, rautatie- ja linja-autoasemat ovat niin ikään lyhyen kävelymatkan päässä. Jopa Ruissalon saarelle, yhdelle kansallisaarteistamme, on kävelymatka.
Tytöt ovat joskus myyneet joitain tavaroitaan kirpputoripäivänä, minä en. Tavaraa kyllä on mutta tuntuu, ettei sitä rojua kukaan kuitenkaan huoli.
Eilen meillä oli täällä pihatalkoot. Sen takia minäkin tulin maalta jo perjantai-iltana: olen ollut poissa niin monista talkoista, että nyt huono omatunto pakotti osallistumaan. Siivosimme ja kunnostimme pihaa yhdessä muutaman tunnin.
Portsassa ja varmaan monella muullakin asuinalueella on vuosikymmenien mittaan tehty paljon talkootöitä. Meidän toistasataa vuotta vanhassa taloyhtiössämme on alkuvuosikymmeninä asunut paljon ammattimiehiä, kirvesmiehiä, muurareita, maalareita ja muita osaajia. Nykyään teetetään aika paljon ulkopuolisilla, ostetaan työtä. Se voi talojen kannalta olla ihan viisasta, sillä asukasrakenne täällä on muuttunut. Nyt puutaloasuminen houkuttelee paljon luovan työn tekijöitä, yliopistoihmisiä ja hyvin palkatuissa mutta varsin teoreettisissa töissä ahertavaa väkeä, joille vasara tai porakone eivät ole jokapäiväisiä työkaluja.
Syksyllä tulee 25 vuotta siitä, kun me muutimme tänne ruusupensaan taakse. Silloin me olimme nuoria ja täällä asui paljon vanhoja ihmisiä. Nyt vanhukset ovat kaikki kuolleet, naapurit muuttuneet moneen kertaan ja me olemme iältämme yhtiön vanhimmat asukkaat.
Niin äkkiä se käy.
lauantai 6. elokuuta 2011
Mieshenkilöä kaivataan
Kerroin kuukausia sitten, että ostimme uuden sängyn. Unikulma-sängyn, kummallekin henkilökohtaisesti jousitetun ja moottoroidun. Nukumme siinä täällä ruusupensaan takana, missä nytkin olen.
No, kuulkaas tätä: heräsin viime yönä siihen, että sänkyni jalkopää nousi omia aikojaan ylös. Niin ylös kuin koneisto antoi myöten.
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu, minä kysyin itseltäni, makasin siinä kintut sojottaen kohti kattoa ja hapuilin kaukosäädintä sängyn reunasta.
Sain säätimen käsiini, painelin sitä aikani ja totesin, että mitään ei tapahdu. Pääpuoli nousi ja laski, jalkopää pysyi ylhäällä.
Ei siinä nukkumisesta enää mitään tullut, vaikka kellahdinkin viimein loppuyöksi viereiseen, tyhjään sänkyyn. Aamulla, heti, kun kello tuli yhdeksän ja Unikulman liike avattiin, soitin sinne.
Unikulma ei onneksi ole mikään puhelinoperaattori, siellä vastattiin heti ja luurissa oli kauppias itse. Hän ei edes ollut liikkeessä, vaan mökillään, kukaties juuri aamukahvia nauttimassa ja ihailemassa tyyntä järvenselkää. Selitin huoleni hänelle ja kerroin kaikista tekemistäni toimista, joilla olin yrittänyt saada sänkyä henkiin.Kauppias kuunteli ja otti osaa vakavissaan ja pahoitteli, että kun hän nyt on täällä satojen kilometrien päässä ja tuntuu siltä, ettei ole muuta keinoa kuin vaihtaa sängyn moottori.
- Onko siellä mieshenkilöä paikalla, hän sitten kysyi.
Ja nyt tullaan siihen, miksi kirjoitan tänään juuri tästä. Mikä ihana kysymys! "Onko siellä mieshenkilöä paikalla?" Ei siis niin, että onko siellä ketään, joka ymmärtää moottorisänkyjen moottorien vaihdosta vaan yksinkertaisesti vain mies. Se riittäisi. Kunhan on mies.
Jos olisin moottorisänkyjen aineenvaihdunnasta väitellyt tekniikan tohtori, olisin ehkä loukkaantunut. Mutta kun en ole, pieninkään feministi minussa ei ilmoittautunut. Minulle sopii kertakaikkiaan ja erinomaisesti se, että mieshenkilöiden oletetaan hoitavan moottorien vaihdot, renkaiden vaihdot, rikkoutuneet laitteet ja kojeet ja kaikki, mikä painaa paljon.
- Ei, valitettavasti täältä ei nyt löydy mieshenkilöä kuin vasta viikon päästä, vastasin kauppiaalle. Sitten lisäsin, että juuri tästä syystä moottorin vaihdolla ei ole kiirettä, voin nukkua mieshenkilön sängyssä korjaajaa odotellessa. Kauppias oli selvästi helpottunut ja lupasi apua heti alkuviikosta. Olimme molemmat tyytyväisiä, toivotimme toisillemme hyvää viikonloppua ja lopetimme puhelun.
Luotan siihen, että Unikulma tulee ja korjaa minun sänkyni pikapuoliin. Sen suhteen olen rauhallisella mielellä.
Enkä ole isommin huolissani, vaikka kesän aikana on sattunut yhtä ja toista ja perheemme mieshenkilö toden totta on lähiaikoina kotiutumassa. Kyllä hän varmasti ymmärtää.
- Mitäs sinä olet puuhaillut, hän kysyy.
- Enpä juuri mitään. Hajottanut puutarhakalusteet, klapikoneen ja moottorisängyn ja hommannut sinut poliisin kirjoihin, minä vastaan.
Kun tuli se parkkisakkokin hankittua miehen autolla.
No, kuulkaas tätä: heräsin viime yönä siihen, että sänkyni jalkopää nousi omia aikojaan ylös. Niin ylös kuin koneisto antoi myöten.
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu, minä kysyin itseltäni, makasin siinä kintut sojottaen kohti kattoa ja hapuilin kaukosäädintä sängyn reunasta.
Sain säätimen käsiini, painelin sitä aikani ja totesin, että mitään ei tapahdu. Pääpuoli nousi ja laski, jalkopää pysyi ylhäällä.
Ei siinä nukkumisesta enää mitään tullut, vaikka kellahdinkin viimein loppuyöksi viereiseen, tyhjään sänkyyn. Aamulla, heti, kun kello tuli yhdeksän ja Unikulman liike avattiin, soitin sinne.
Unikulma ei onneksi ole mikään puhelinoperaattori, siellä vastattiin heti ja luurissa oli kauppias itse. Hän ei edes ollut liikkeessä, vaan mökillään, kukaties juuri aamukahvia nauttimassa ja ihailemassa tyyntä järvenselkää. Selitin huoleni hänelle ja kerroin kaikista tekemistäni toimista, joilla olin yrittänyt saada sänkyä henkiin.Kauppias kuunteli ja otti osaa vakavissaan ja pahoitteli, että kun hän nyt on täällä satojen kilometrien päässä ja tuntuu siltä, ettei ole muuta keinoa kuin vaihtaa sängyn moottori.
- Onko siellä mieshenkilöä paikalla, hän sitten kysyi.
Ja nyt tullaan siihen, miksi kirjoitan tänään juuri tästä. Mikä ihana kysymys! "Onko siellä mieshenkilöä paikalla?" Ei siis niin, että onko siellä ketään, joka ymmärtää moottorisänkyjen moottorien vaihdosta vaan yksinkertaisesti vain mies. Se riittäisi. Kunhan on mies.
Jos olisin moottorisänkyjen aineenvaihdunnasta väitellyt tekniikan tohtori, olisin ehkä loukkaantunut. Mutta kun en ole, pieninkään feministi minussa ei ilmoittautunut. Minulle sopii kertakaikkiaan ja erinomaisesti se, että mieshenkilöiden oletetaan hoitavan moottorien vaihdot, renkaiden vaihdot, rikkoutuneet laitteet ja kojeet ja kaikki, mikä painaa paljon.
- Ei, valitettavasti täältä ei nyt löydy mieshenkilöä kuin vasta viikon päästä, vastasin kauppiaalle. Sitten lisäsin, että juuri tästä syystä moottorin vaihdolla ei ole kiirettä, voin nukkua mieshenkilön sängyssä korjaajaa odotellessa. Kauppias oli selvästi helpottunut ja lupasi apua heti alkuviikosta. Olimme molemmat tyytyväisiä, toivotimme toisillemme hyvää viikonloppua ja lopetimme puhelun.
Luotan siihen, että Unikulma tulee ja korjaa minun sänkyni pikapuoliin. Sen suhteen olen rauhallisella mielellä.
Enkä ole isommin huolissani, vaikka kesän aikana on sattunut yhtä ja toista ja perheemme mieshenkilö toden totta on lähiaikoina kotiutumassa. Kyllä hän varmasti ymmärtää.
- Mitäs sinä olet puuhaillut, hän kysyy.
- Enpä juuri mitään. Hajottanut puutarhakalusteet, klapikoneen ja moottorisängyn ja hommannut sinut poliisin kirjoihin, minä vastaan.
Kun tuli se parkkisakkokin hankittua miehen autolla.
perjantai 5. elokuuta 2011
Siivousmietteitä
Tulin kaupunkiin tänään, mutta ensin piti leikata ruohot.
Sitten mieleeni juolahti, että voisin oikeastaan pestä jääkaapin ensin. Lämmitin puuhellalla ison kattilan vettä sitä varten ja kun vettä kerran oli, siivosin saman tien pari keittiön kaappia. Ja pesin ikkunat. Vein matot ulos, imuroin ja pesin lattian. Sitten olikin jo iltapäivä ja ilta, ennen kuin pääsin ruohonleikkuuseen ja sain sen tehtyä.
Välissä hoidin yhden pienen työasian. Ajattelin, että aika hauskaa tällainen työ, jossa vain sovitaan treffejä ja sitten käydään niillä (ja joskus joku kehtaa kysyä, että maksaako se, ikään kuin olisin joku maksettu seuralainen!).
Ennen maalta lähtöä otin muutaman kuvan. Tämä on teille.
Olen muistaakseni laittanut tästä samasta ruukusta kuvan alkukesästä. Silloin olin juuri istuttanut nämä Agri-Marketin alennuspöydältä viidelläkymmenellä sentillä ostamani riippapelargoniat. Annoin niille uuden mahdollisuuden ja ne totisesti tarttuivat siihen.
Muuten olen tänään miettinyt median vastuuta paniikin lietsomisessa. Nythän me saamme kuulla jokaisessa uutislähetyksessä, miten kurssit syöksyvät ja perikato uhkaa jo huomenna. Jos olisin osakesijoittaja, olisin nyt hädissäni.
Katsoin aamuteeveen lähetyksen, jossa Suomen Yrittäjien varatoimitusjohtaja Timo Lindholm arvioi talousnäkymiä. Kuulin omin korvin, mitä hän sanoi, eikä se minusta kuulostanut siltä, miksi se oli tulkittu jo seuraavissa uutisissa. Ei Lindholm(kaan) ennustanut välitöntä maailmanloppua, totesi vain, että huolestuttavia asioita tapahtuu.
Huolestuttavien asioiden tapahtuessa median tehtävä olisi mielestäni kertoa asioista mahdollisimman todenmukaisesti ja niin, ettei tarpeetonta epävarmuutta ja huolta aiheuteta. Eikä niin, että jätetään kaikki "ehkä", "mahdollisesti" ja "pahimpien uhkakuvien toteutuessa" - toteamukset pois ja muutetaan varaukset vastaansanomattoman todeksi.
Tämä media ainakin pyrkii levittämään vain hyvää mieltä. Antaa pörssikurssien mennä minne lystäävät, minä vain kehuskelen ahkeroinnillani.
Siitä tulee hyvä mieli, minulle.
Sitten mieleeni juolahti, että voisin oikeastaan pestä jääkaapin ensin. Lämmitin puuhellalla ison kattilan vettä sitä varten ja kun vettä kerran oli, siivosin saman tien pari keittiön kaappia. Ja pesin ikkunat. Vein matot ulos, imuroin ja pesin lattian. Sitten olikin jo iltapäivä ja ilta, ennen kuin pääsin ruohonleikkuuseen ja sain sen tehtyä.
Välissä hoidin yhden pienen työasian. Ajattelin, että aika hauskaa tällainen työ, jossa vain sovitaan treffejä ja sitten käydään niillä (ja joskus joku kehtaa kysyä, että maksaako se, ikään kuin olisin joku maksettu seuralainen!).
Ennen maalta lähtöä otin muutaman kuvan. Tämä on teille.
Olen muistaakseni laittanut tästä samasta ruukusta kuvan alkukesästä. Silloin olin juuri istuttanut nämä Agri-Marketin alennuspöydältä viidelläkymmenellä sentillä ostamani riippapelargoniat. Annoin niille uuden mahdollisuuden ja ne totisesti tarttuivat siihen.
Muuten olen tänään miettinyt median vastuuta paniikin lietsomisessa. Nythän me saamme kuulla jokaisessa uutislähetyksessä, miten kurssit syöksyvät ja perikato uhkaa jo huomenna. Jos olisin osakesijoittaja, olisin nyt hädissäni.
Katsoin aamuteeveen lähetyksen, jossa Suomen Yrittäjien varatoimitusjohtaja Timo Lindholm arvioi talousnäkymiä. Kuulin omin korvin, mitä hän sanoi, eikä se minusta kuulostanut siltä, miksi se oli tulkittu jo seuraavissa uutisissa. Ei Lindholm(kaan) ennustanut välitöntä maailmanloppua, totesi vain, että huolestuttavia asioita tapahtuu.
Huolestuttavien asioiden tapahtuessa median tehtävä olisi mielestäni kertoa asioista mahdollisimman todenmukaisesti ja niin, ettei tarpeetonta epävarmuutta ja huolta aiheuteta. Eikä niin, että jätetään kaikki "ehkä", "mahdollisesti" ja "pahimpien uhkakuvien toteutuessa" - toteamukset pois ja muutetaan varaukset vastaansanomattoman todeksi.
Tämä media ainakin pyrkii levittämään vain hyvää mieltä. Antaa pörssikurssien mennä minne lystäävät, minä vain kehuskelen ahkeroinnillani.
Siitä tulee hyvä mieli, minulle.
torstai 4. elokuuta 2011
Kalenterin herrana
Käytin aamupäivän tulevien aikataulujeni järjestämiseen. Kävin eilen Laitilan Kirjakaupassa ja ostin uuden kalenterin.
Siinä se nyt on, tyhjänä ja puhtaana ja valmiina ottamaan vastaan kaikki muistiinpanoni.
( Huomatkaa myös uudet kynäni, herkullisen värisiä, vai mitä?)
Tiedän, että moni haaveilee oman kalenterinsa herruudesta, vapaudesta itse päättää kaikesta. Tällaisessa vapaassa ammatissa kalenterin herruus on hyvin lähellä, sillä aika vähän tulee menoja, joiden ajankohta määrätään jostain muualta. Se on etuoikeutettua, joskaan ei täysin vailla varjopuolia.
Vapauden vastaparina on vastuu ja ajankäytön hallitseminen on vastuullista hommaa jos mikä. Itsensä joutuu pitämään kovassa kurissa ilman ulkopuolisia työnjohtajia jotta ei lipsuisi siitä, mitä on tullut luvanneeksi ja livahtaisi tekemään jotain muuta, hauskempaa. Työ on kuitenkin työtä ja ihan samalla tavalla se välillä väsyttää ja kyllästyttää kuin niitäkin, jotka tekevät töitään kuukausipalkalla ja työnantajan tiloissa.
Ristiriitaista kyllä, vapaa ammatti sopii parhaiten niille, joilla on erittäin korkea työmoraali ja valtava itsekuri. Uskokaa pois, en puhu nyt itsestäni.
Uuden kalenterini myötä päätin kokeilla uutta ajanhallintamenetelmää. Merkitsin kalenteriini ensin tiedossa olevat menot kuten avoimen yliopiston tiedotustilaisuuden ja hammaslääkäriaikani. Sitten päätin, mitkä päivät aion olla täällä maalla. Loput käytän töihin, joita varten on paras olla kaupungissa.
Saa nähdä, miten se toimii. Mutta se ei ainakaan toimi, että täyttelen kalenteriani miten sattuu ja sitten huomaan, ettei minulla ole yhtään ainoaa päivää, jolloin ehtisin maalle. Ja kun täälläkin on oltava, ruoho kasvaa vielä monta viikkoa. Ja muutenkin, haluanhan minä muutenkin olla täällä.
Ajanhallinta on suosittu aihe ja siihen saa apua esimerkiksi elämäntaitovalmentajalta. Minäkin tykkäisin siitä työstä, sillä olen kova neuvomaan muita ja neuvon silloinkin, kun ei pyydetä. Yleensä ei pyydetäkään.
Nytkin osaisin heti neuvoa monta ajanhallintatapaa, jotka eivät toimi.
Siinä se nyt on, tyhjänä ja puhtaana ja valmiina ottamaan vastaan kaikki muistiinpanoni.
( Huomatkaa myös uudet kynäni, herkullisen värisiä, vai mitä?)
Tiedän, että moni haaveilee oman kalenterinsa herruudesta, vapaudesta itse päättää kaikesta. Tällaisessa vapaassa ammatissa kalenterin herruus on hyvin lähellä, sillä aika vähän tulee menoja, joiden ajankohta määrätään jostain muualta. Se on etuoikeutettua, joskaan ei täysin vailla varjopuolia.
Vapauden vastaparina on vastuu ja ajankäytön hallitseminen on vastuullista hommaa jos mikä. Itsensä joutuu pitämään kovassa kurissa ilman ulkopuolisia työnjohtajia jotta ei lipsuisi siitä, mitä on tullut luvanneeksi ja livahtaisi tekemään jotain muuta, hauskempaa. Työ on kuitenkin työtä ja ihan samalla tavalla se välillä väsyttää ja kyllästyttää kuin niitäkin, jotka tekevät töitään kuukausipalkalla ja työnantajan tiloissa.
Ristiriitaista kyllä, vapaa ammatti sopii parhaiten niille, joilla on erittäin korkea työmoraali ja valtava itsekuri. Uskokaa pois, en puhu nyt itsestäni.
Uuden kalenterini myötä päätin kokeilla uutta ajanhallintamenetelmää. Merkitsin kalenteriini ensin tiedossa olevat menot kuten avoimen yliopiston tiedotustilaisuuden ja hammaslääkäriaikani. Sitten päätin, mitkä päivät aion olla täällä maalla. Loput käytän töihin, joita varten on paras olla kaupungissa.
Saa nähdä, miten se toimii. Mutta se ei ainakaan toimi, että täyttelen kalenteriani miten sattuu ja sitten huomaan, ettei minulla ole yhtään ainoaa päivää, jolloin ehtisin maalle. Ja kun täälläkin on oltava, ruoho kasvaa vielä monta viikkoa. Ja muutenkin, haluanhan minä muutenkin olla täällä.
Ajanhallinta on suosittu aihe ja siihen saa apua esimerkiksi elämäntaitovalmentajalta. Minäkin tykkäisin siitä työstä, sillä olen kova neuvomaan muita ja neuvon silloinkin, kun ei pyydetä. Yleensä ei pyydetäkään.
Nytkin osaisin heti neuvoa monta ajanhallintatapaa, jotka eivät toimi.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Omavaraista
Jos joku yrittää kommentoida tätä tai jotain muuta blogia, niin olkaa kärsivällisiä. Olen huomannut, että kommentti ei lähde juuri koskaan ensimmäisellä klikkauksella. Ja aina ei onnistu ollenkaan: yritin esimerkiksi kommentoida Preferitan blogia, mutta en osannut täyttää oikein vaadittavia kenttiä.
Kommentit ovat tervetulleita, nehän kertovat siitä, että joku on lukenut näitä juttuja eikä vain käynyt vilkaisemassa, että mikähän tuokin on?
Ja sitten päivän aiheeseen. Tein tänään kesäkeittoa oman kasvimaan aineksista.
Porkkanat olivat vielä pieniä ja sokeriherneissä oli paljon matoja, mutta hyvää oli silti. Tuntuu mukavalta, kun on pystynyt itse kasvattamaan oman ruokansa, edes joskus.
Meillä on tässä maata sen verran, että voisimme teoriassa olla omavaraisia. Siitä, että omistaa vähän maata on kuitenkin todella pitkä matka siihen, että tosissaan pystyisi tuottamaan oman ruokansa ja kykenisi vielä säilömään sen talven yli. Siihen vaaditaan sellaista osaamista ja säilytystiloja, joita meillä ei ole.
En käytä kasvimaalla mitään lannoitteita. Joskus se voisi olla hyväksi, mutta kun kaikki näkyy kasvavan kohtuullisesti ilmankin, niin en viitsi lannoittaa. Varsinkin peruna kasvaa tosi hyvin. Kasvatan sitä samassa paikassa vain joka toinen vuosi, sitähän ei saisi kasvattaa aina samassa kohtaa tautien takia. Perunat ovatkin hyviä, mutta perunarupea niissä on aina, nytkin. Tänä vuonna lajike on Siikli.
Koristekasveille, omenapuille ja marjapensaille annan syyslannoitetta, en muuta. Pitääkin muistaa käydä ostamassa.
Naapurin isäntä oli ajanut leikkuupuimurinsa ulos tänään. Nyt jostain kaukaa pellolta kuuluu puimurin ääni. Toinen isäntä kävi paalittamassa heinää jo toisen kerran samasta pellosta tänä kesänä. Kyllä nyt on kaikki kasvanut nopeasti ja hyvin.
Kuuntelin radiosta, miten EU-ruokakassien jakoa aloiteltiin jossain päin Suomea. Kassien tarve on haastateltavan mukaan kasvanut valtavasti. Ruoka-apukassissa on kuivatavaroita kuten jauhoja ja näkkileipää.
Mietin siinä, että kaikkein köyhimmät ihmiset eivät saa syödäkseen mitään tuoretta, ainakaan silloin, jos asuvat kaupungeissa. Sivusta on helppo neuvoa, että menkää marja- ja sienimetsään mutta milläs menet, jos sinne meneminen maksaa?
Kesäkeittoa jäi vielä huomiseksikin. Se on halpaa ja hyvää ruokaa, silloinkin, kun aineet joutuu aineet joutuu ostamaan kaupasta.
Kommentit ovat tervetulleita, nehän kertovat siitä, että joku on lukenut näitä juttuja eikä vain käynyt vilkaisemassa, että mikähän tuokin on?
Ja sitten päivän aiheeseen. Tein tänään kesäkeittoa oman kasvimaan aineksista.
Porkkanat olivat vielä pieniä ja sokeriherneissä oli paljon matoja, mutta hyvää oli silti. Tuntuu mukavalta, kun on pystynyt itse kasvattamaan oman ruokansa, edes joskus.
Meillä on tässä maata sen verran, että voisimme teoriassa olla omavaraisia. Siitä, että omistaa vähän maata on kuitenkin todella pitkä matka siihen, että tosissaan pystyisi tuottamaan oman ruokansa ja kykenisi vielä säilömään sen talven yli. Siihen vaaditaan sellaista osaamista ja säilytystiloja, joita meillä ei ole.
En käytä kasvimaalla mitään lannoitteita. Joskus se voisi olla hyväksi, mutta kun kaikki näkyy kasvavan kohtuullisesti ilmankin, niin en viitsi lannoittaa. Varsinkin peruna kasvaa tosi hyvin. Kasvatan sitä samassa paikassa vain joka toinen vuosi, sitähän ei saisi kasvattaa aina samassa kohtaa tautien takia. Perunat ovatkin hyviä, mutta perunarupea niissä on aina, nytkin. Tänä vuonna lajike on Siikli.
Koristekasveille, omenapuille ja marjapensaille annan syyslannoitetta, en muuta. Pitääkin muistaa käydä ostamassa.
Naapurin isäntä oli ajanut leikkuupuimurinsa ulos tänään. Nyt jostain kaukaa pellolta kuuluu puimurin ääni. Toinen isäntä kävi paalittamassa heinää jo toisen kerran samasta pellosta tänä kesänä. Kyllä nyt on kaikki kasvanut nopeasti ja hyvin.
Kuuntelin radiosta, miten EU-ruokakassien jakoa aloiteltiin jossain päin Suomea. Kassien tarve on haastateltavan mukaan kasvanut valtavasti. Ruoka-apukassissa on kuivatavaroita kuten jauhoja ja näkkileipää.
Mietin siinä, että kaikkein köyhimmät ihmiset eivät saa syödäkseen mitään tuoretta, ainakaan silloin, jos asuvat kaupungeissa. Sivusta on helppo neuvoa, että menkää marja- ja sienimetsään mutta milläs menet, jos sinne meneminen maksaa?
Kesäkeittoa jäi vielä huomiseksikin. Se on halpaa ja hyvää ruokaa, silloinkin, kun aineet joutuu aineet joutuu ostamaan kaupasta.
tiistai 2. elokuuta 2011
Jo saapuu syys
Silmälasit on tilattu. Saan puolentoista viikon päästä plus kakkosen lasit, joiden alaosalla näkee lukea ja yläosalla näkee näyttöpäätteen. Kai niillä muutakin näkee, luulen.
Tarjouskuponki jäi käyttämättä, sillä euron kehyksissä ei ollut sopivia. Voin laittaa kuvan tänne sitten, kun saan uudet lasit päähäni.
Tässä kuva ilman silmälaseja. Siinä on toimittaja työssään tänään iltapäivällä Turun Wanhalla Vaakahuoneella.
Ja sitten selitykset: tuo juoma on alkoholiton, enkä minä vielä ole jutunteossa vaan vasta juttupalaverissa päätoimittajan ja kollegoiden kanssa. Aloitettiin syksy näin vähän juhlallisemmin ja vaihdettiin samalla kesän kuulumiset.
Toimittajilla on juoppo maine, vaikka siihen ei enää nykyään taida olla aihetta. Ennen oli toisin. Tiedän esimerkiksi yhden nyt jo edesmenneen toimituksen, jossa työntekijöiden ensimmäinen tehtävä aamulla oli hakea päätoimittajalle pullo viinaa. Mutta tämä tapahtui joskus 70-luvulla.
Minulla on nuoresta asti ollut periaatteena tehdä työt selvin päin. En ole varmaan koskaan työtehtävissä ottanut alkoholia. Nykyään sitä ei tarjotakaan usein, mutta vielä 80-luvulla pitkät lounaat ja kosteat iltainfot kuuluivat asiaan. Tilaisuuksia juomiseen olisi ollut runsaasti.
Jotta en vaikuttaisi liian hyveelliseltä niin selitys tähän überraittiiseen työntekoon löytyy heikosta viinapäästäni. Siinä, missä kovapäisemmät kirjoitustyöläiset olisivat tulleet korkeintaan himpun verran iloisemmiksi, minä olisin jo kontannut ja oksentanut. Niin että on tosiaan viisaampaa pysyä mehulinjalla.
Vahvojen juomien kanssa voi sattua kaikenlaista. Esimerkiksi tällaista: yhden tuttavani mies oli aikoinaan töissä Hymy-lehdessä. Eräänä iltana hän oli sanonut käyvänsä kioskilla ostamassa tupakkaa. Kului kaksi viikkoa eikä miehestä kuulunut mitään. Sitten hän soitti.
- Olen Veikko Ennalan kanssa Rio de Janeirossa.
Aviomiehestä tuli sittemmin ex, tuskin kuitenkaan tämän yhden karkuretken takia.
Ja Veikko Ennala oli muuten loistava kirjoittaja, yksi parhaista.
Tarjouskuponki jäi käyttämättä, sillä euron kehyksissä ei ollut sopivia. Voin laittaa kuvan tänne sitten, kun saan uudet lasit päähäni.
Tässä kuva ilman silmälaseja. Siinä on toimittaja työssään tänään iltapäivällä Turun Wanhalla Vaakahuoneella.
Ja sitten selitykset: tuo juoma on alkoholiton, enkä minä vielä ole jutunteossa vaan vasta juttupalaverissa päätoimittajan ja kollegoiden kanssa. Aloitettiin syksy näin vähän juhlallisemmin ja vaihdettiin samalla kesän kuulumiset.
Toimittajilla on juoppo maine, vaikka siihen ei enää nykyään taida olla aihetta. Ennen oli toisin. Tiedän esimerkiksi yhden nyt jo edesmenneen toimituksen, jossa työntekijöiden ensimmäinen tehtävä aamulla oli hakea päätoimittajalle pullo viinaa. Mutta tämä tapahtui joskus 70-luvulla.
Minulla on nuoresta asti ollut periaatteena tehdä työt selvin päin. En ole varmaan koskaan työtehtävissä ottanut alkoholia. Nykyään sitä ei tarjotakaan usein, mutta vielä 80-luvulla pitkät lounaat ja kosteat iltainfot kuuluivat asiaan. Tilaisuuksia juomiseen olisi ollut runsaasti.
Jotta en vaikuttaisi liian hyveelliseltä niin selitys tähän überraittiiseen työntekoon löytyy heikosta viinapäästäni. Siinä, missä kovapäisemmät kirjoitustyöläiset olisivat tulleet korkeintaan himpun verran iloisemmiksi, minä olisin jo kontannut ja oksentanut. Niin että on tosiaan viisaampaa pysyä mehulinjalla.
Vahvojen juomien kanssa voi sattua kaikenlaista. Esimerkiksi tällaista: yhden tuttavani mies oli aikoinaan töissä Hymy-lehdessä. Eräänä iltana hän oli sanonut käyvänsä kioskilla ostamassa tupakkaa. Kului kaksi viikkoa eikä miehestä kuulunut mitään. Sitten hän soitti.
- Olen Veikko Ennalan kanssa Rio de Janeirossa.
Aviomiehestä tuli sittemmin ex, tuskin kuitenkaan tämän yhden karkuretken takia.
Ja Veikko Ennala oli muuten loistava kirjoittaja, yksi parhaista.
maanantai 1. elokuuta 2011
Vanhuuden oireita
Olen koko kesän säilönyt yöpöydälläni Instrumentariumin tarjouskuponkia. Siinä luvataan, että Plussa-kortin haltijat saavat silmälasinkehykset eurolla, kun ostavat koko lasit. Tarjous menee umpeen viikon päästä ja tänään sain niin paljon toimeksi, että kävin tilaamassa itselleni ajan Laitilan Instrusta näöntarkastukseen.
Olisin tarvinnut laseja jo monta vuotta sitten. Tai olen tarvinnut ja hankkinutkin, Tiimarista. Minulla on monta paria lukulaseja, toinen toistaan kamalamman näköisiä. Nytkin minulla on yhdet päässä kun en kerran näe enää lukea enkä kirjoittaa ilman. Enkä enää kunnolla näillä tiimarilaseillakaan ja sen takia nyt hankin kunnon rillit.
Miten se on ollutkin niin vaikeaa. Olen selittänyt itselleni ja muillekin, että olen niin nuuka, etten millään raaski pistää isoa summaa niin olemattomaan asiaan kuin silmälasit. Se on osa totuutta, mutta ei kaikki. Suostun haparoimaan hämärässä, arvailemaan, mitä eteeni työnnetyissä kaavakkeissa lukee, lykkäämään tekstiviestin lukemista tuota tuonnemmaksi ja ostamaan ruokapakkauksia, joiden sisällöstä minulla ei ole täyttä varmuutta siksi, etten tahdo tunnustaa tulevani vanhaksi.
Silmälasit ennakoivat tukisukkahousuja, hammasproteeseja, inkontinenssia sekä sosekeittoa ja tuolijumppaa vanhustenkerhossa. Ne ovat ensimmäinen askel tielle, jolle kukaan ei halua lähteä.
Mutta nyt olen nöyrtynyt ja huomenna kymmeneltä menen optikolle. Sitten onkin ajettava Turkuun, sillä syyspuolen ensimmäinen juttupalaveri on iltapäivällä.
Ihana, vapaa kesä alkaa olla ohi. Yritän vielä olla täällä maalla mahdollisimman paljon, voinhan tehdä töitä täältäkin käsin. Yrittää ainakin.
Laitan vielä muutaman tänään otetun kuvan.
Sanoin täällä joskus aikaisemmin, etten kehtaa laittaa kuvaa uudesta perennaistutuksestani, koska se näyttää niin hölmöltä. Tässä se nyt kuitenkin on, molemmista suunnista kuvattuna. Ja nyt tämä viime syksynä tehty istutus on jo paremman näköinen. Istutin siihen 86 kasvia. Kaikki taisivat selvitä talven yli.
Kesäkukat ovat parhaimmillaan. Keittiön ikkunoiden takana olevissa koreissa on ahkeraliisoja ja maahumalaa. Vaikka maahumala on vihon viimeinen kiusa puutarhassa, siitä tulee tosi nätti kukkalaatikoissa.
Edessä olevassa penkissä on särkynyt sydän, kuunliljoja ja kevätpikkusydämiä. Viimeksi mainitut näyttivät menneen huonoon kuntoon aivan yllättäen, vaikka niiden pitäisi vielä tässä kohtaa kesää voida hyvin. Kun katsoin tarkemmin, näin, että suuri osa kasveista oli poikki. Ja samassa muistin, että olin edellisenä päivänä naureskellut Nonnalle, joka seisoi keskellä penkkiä ja heilutti innoissaan häntäänsä kun oli löytänyt puskista jotain tosi kiinnostavaa. Eipä tullut yhtään mieleen, että koira voi tehdä pahaa jälkeä kukkapenkissä.
Nonna on nyt syönyt lääkkeensä kiltisti. Sulatejuusto toimii tässä asiassa hyvin, sinne saa pillerin näppärästi piiloon ja koira nielaisee ahneuksissaan juuston kokonaisena. Lääke annetaan kaksi kertaa päivässä.
Näin. Koiralla on inkontinenssi ja minulla silmälasit. Ehkä se on kumminkin näin päin helpompaa.
Olisin tarvinnut laseja jo monta vuotta sitten. Tai olen tarvinnut ja hankkinutkin, Tiimarista. Minulla on monta paria lukulaseja, toinen toistaan kamalamman näköisiä. Nytkin minulla on yhdet päässä kun en kerran näe enää lukea enkä kirjoittaa ilman. Enkä enää kunnolla näillä tiimarilaseillakaan ja sen takia nyt hankin kunnon rillit.
Miten se on ollutkin niin vaikeaa. Olen selittänyt itselleni ja muillekin, että olen niin nuuka, etten millään raaski pistää isoa summaa niin olemattomaan asiaan kuin silmälasit. Se on osa totuutta, mutta ei kaikki. Suostun haparoimaan hämärässä, arvailemaan, mitä eteeni työnnetyissä kaavakkeissa lukee, lykkäämään tekstiviestin lukemista tuota tuonnemmaksi ja ostamaan ruokapakkauksia, joiden sisällöstä minulla ei ole täyttä varmuutta siksi, etten tahdo tunnustaa tulevani vanhaksi.
Silmälasit ennakoivat tukisukkahousuja, hammasproteeseja, inkontinenssia sekä sosekeittoa ja tuolijumppaa vanhustenkerhossa. Ne ovat ensimmäinen askel tielle, jolle kukaan ei halua lähteä.
Mutta nyt olen nöyrtynyt ja huomenna kymmeneltä menen optikolle. Sitten onkin ajettava Turkuun, sillä syyspuolen ensimmäinen juttupalaveri on iltapäivällä.
Ihana, vapaa kesä alkaa olla ohi. Yritän vielä olla täällä maalla mahdollisimman paljon, voinhan tehdä töitä täältäkin käsin. Yrittää ainakin.
Laitan vielä muutaman tänään otetun kuvan.
Sanoin täällä joskus aikaisemmin, etten kehtaa laittaa kuvaa uudesta perennaistutuksestani, koska se näyttää niin hölmöltä. Tässä se nyt kuitenkin on, molemmista suunnista kuvattuna. Ja nyt tämä viime syksynä tehty istutus on jo paremman näköinen. Istutin siihen 86 kasvia. Kaikki taisivat selvitä talven yli.
Kesäkukat ovat parhaimmillaan. Keittiön ikkunoiden takana olevissa koreissa on ahkeraliisoja ja maahumalaa. Vaikka maahumala on vihon viimeinen kiusa puutarhassa, siitä tulee tosi nätti kukkalaatikoissa.
Edessä olevassa penkissä on särkynyt sydän, kuunliljoja ja kevätpikkusydämiä. Viimeksi mainitut näyttivät menneen huonoon kuntoon aivan yllättäen, vaikka niiden pitäisi vielä tässä kohtaa kesää voida hyvin. Kun katsoin tarkemmin, näin, että suuri osa kasveista oli poikki. Ja samassa muistin, että olin edellisenä päivänä naureskellut Nonnalle, joka seisoi keskellä penkkiä ja heilutti innoissaan häntäänsä kun oli löytänyt puskista jotain tosi kiinnostavaa. Eipä tullut yhtään mieleen, että koira voi tehdä pahaa jälkeä kukkapenkissä.
Nonna on nyt syönyt lääkkeensä kiltisti. Sulatejuusto toimii tässä asiassa hyvin, sinne saa pillerin näppärästi piiloon ja koira nielaisee ahneuksissaan juuston kokonaisena. Lääke annetaan kaksi kertaa päivässä.
Näin. Koiralla on inkontinenssi ja minulla silmälasit. Ehkä se on kumminkin näin päin helpompaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)