Pikkujoulutunnelmissa

Kotiuduin äsken osuuskuntani pikkujouluista. Nyt taitaakin sitten tämän vuoden pikkujoulukiintiö olla täynnä, muita juhlia ei ole tiedossa.

Koska olen osuuskunnassa uusi, tapasin muita jäseniä nyt ensimmäistä kertaa. Mukavaa väkeä, muuta ei voi sanoa. Ja ruokakin oli hyvää. Ilma sen sijaan ei ollut; kun kävelin äsken kaupungin halki kotiin, satoi ja tuuli rankasti ja iso musta sateenvarjoni kääntyi nurin monta kertaa.

Siinä myrskyn halki taivaltaessani mietin muun muassa jouluperinteitä. Useimmat jouluun liittyvät asiat ovat ihan mukavia, mutta on yksi traditio, jota en koskaan ole ymmärtänyt; tiernapojat. Minusta koko kuvaelmassa on kaikkine naaman mustaamisineen, ihmeellisine laulunloilotuksineen ja tähdenpyörityksineen suorastaan jotain pakanallista. Vastenmielistä.

Meillä osuuskunnassa ei ollut tiernapoikakuvaelmaa. Kiitos siitä.

Nyt alan toivoa, että sade hellittäisi huomiseksi. Tahtoisin pestä ikkunat ennen joulua ja ajattelin tehdä sen huomenna.

Ja kyllä tämä on niin keski-ikäistä tätielämää tämä. On oltu pikkujouluissa ja vielä sujuu kirjoittaminen. Joskus muinoin en olisi uneksinutkaan kotiin lähdöstä vielä tässä vaiheessa. Nyt vasta juhlatunnelma olisi alkanut olla huipussaan ja lystiä piisannut aamuun asti.
Vaan on tämä keski-ikäisyys sentään ihanaa, kun ei enää tarvitse.

Aion liittyä osuuskuntaan

Yksi juttu on painanut minua koko kesän. Olen miettinyt sitä joka päivä ja etsinyt parasta ratkaisua.

Kyse on siitä, että minun pitäisi perustaa yritys. Tarkemmin: minun pitäisi olla yritys.

Sellaiseksi maailma on mennyt. Kolmekymmentä vuotta olen kirjoittanut juttujani, lähettänyt tilaajille freeverokortin ja saanut aikanaan palkkion tililleni. Yksinkertaista. Nyt se ei enää käy. Toimeksiantajat haluavat päästä helpolla ja teettää paperityöt freelancerilla.

Kyllä minä sen ymmärrän, mutta en pidä siitä.

Minulla on ollut kaksi vaihtoehtoa, perustaa toiminimi tai liittyä osuuskuntaan.
On tietysti kolmaskin vaihtoehto.

Tiedän, ettei toiminimellä työskentely olisi kovinkaan monimutkaista ja että selviäisin arvonlisäveroerittelyistä siinä missä muutkin. Ei se siitä kiikasta. Vaan siitä, että yrittäjän paperityöt, joita byrokratiaksi kutsutaan, ahdistavat minua. Vievät yöunet. Lykkäisin niitä lykkäämistäni ja ahdistuisin aina enemmän. Kyse on siis siitä, että elämääni on tunkemassa jotain, jota en halua ja joka merkitsee ikävyyksiä.

Niinpä kallistuin osuuskuntaan. Polkaisin pyöräni vauhtiin ja poljin Vanhalle Suurtorille tapaamaan Osuuskunta Kulttuuriteon ihmisiä ja jättämään jäsenhakemukseni.

Osuuskunta on helpompi, vaikkakin kallis tapa laskuttaa. Palkkioista jää entistä vähemmän käteen. Mutta se hinta on maksettava ahdistuksen minimoimisesta.

Tiedän, etten ole ainoa, joka inhoaa laskujen kirjoittamista ja selvitysten tekoa sydämensä pohjasta eikä tahdo saada niitä millään tehtyä. Tapasin juuri äskettäin kaksi kirjanpitäjää jotka kertoivat, että osa heidän asiakkaistaan vihaa niin paljon papereita, ettei edes avaa itselleen tulevia kirjeitä vaan tuo ne suoraan tilitoimistoon. Sitten kun saa toimeksi.
Ymmärrän noita ihmisiä todella hyvin.

Sitä en ymmärrä, että joku jaksaa olla kirjanpitäjä vuosikymmeniä. En voisi kuvitella puuduttavampaa työtä. Onneksi en ikinä saanut päähäni pyrkiä toimistotöihin.

Tai no. Olin minä kerran, kauan sitten, nuorena tyttönä. Olin toimistolähettinä erään suuren tavaratalon konttorissa. Tehtäviini kuului kaikenlaista arkistointia ja paperien setvimistä. Arkistoin paperit ja avaamattomat kirjeet työpöytäni laatikoihin kunnes ne alkoivat pursuta takareunasta ulos.

- Mikä ihmeen sotkuläjä tämä on, toimistopäällikkö kysyi, kun viimein löysi kätköni.
- Se on mun arkisto, minä vastasin muina tyttöinä.

Toimistotyöntekijän urani jäi hyvin lyhyeksi. Se oli totisesti kaikkien osapuolten onni.

Niin että tehdä nyt tämmöisestäkin ihmisestä oikeaa yrittäjää. Naurettavaa, sanon minä.