Loviisan Aitta

Joulunalustraditioihini on jo muutaman vuoden kuulunut käynti Loviisan Aitassa Ruskolla. Tänään oli sen vuoro.

Loviisan Aitta on vanhaan navettaan kunnostettu sisustuskauppa, joka on kahdessa kerroksessa täpötäynnä ihania tavaroita. Sinne löytää helposti Turun suunnasta, kun ajaa Länsikeskuksen ohi Kuninkojantietä pitkin, ei käänny Ikeaan vaan jatkaa suoraan Ruskon keskustaan ja siinä se sitten kohta onkin, tien vasemmalla puolella.

Ihailen joidenkin ihmisten kykyä laittaa tavarat kauniisti esille. Tällaisesta tavaramäärästä saisi helposti aikaan pelkän kaaoksen.

Liikkeeseen oli ilmestynyt uutuutena pieni vaateosasto, jossa myytiin Odd Molly -tyylisiä naisten vaatteita
(Odd Mollya ne eivät kuitenkaan olleet, mutta merkkiä en muista). Muuten täältä löytyy vaikka mitä maalaisromanttiseen tyyliin ihastuneille.

Tämän lusikkalaatikon olisin melkein voinut ostaa. Ehkä sitten sinne uuteen keittiöön, sen sähköraastimen viereen...

Lopulta ostin vain kaksi pientä metallitähteä, pienen valkoisen koristeliinan ja pätkän silkkinauhaa. Yleensä olen kierroksen päätteeksi juonut kahvit liikkeen tunnelmallisessa kahvilassa, mutta en tänään.

Tänne kannattaa tulla ajan kanssa. Ja kannattaa harkita kaksi kertaa, ottaako miehen mukaan. Kun lähdin, parkkipaikalle oli juuri tullut eräs pariskunta, joka kävi keskustelua siitä, pitääkö miehen tosiaan tulla "tuonne sisälle". Ymmärsin, että mies jäi lopulta autoon odottamaan. Se ei ole hauskaa kummallekaan.

Huomenna olisi vuorossa vähän ikkunanpesua. Jos ei sada; tänäänkin on satanut, välillä vettä ja välillä rakeita. Talvesta ei ole tietoakaan.

Kokopäivätonttuna

Katsoin sähköpostiini ja siellä oli pitkä viesti Italiasta, Celiltä, jonka kanssa seilasimme Kap Hornin ympäri alkuvuodesta. Hän oli saanut lähettämäni kuvakirjan, kiitti siitä ja kertoi, että kuvien näkeminen sai taas elävästi muistamaan, miten valtavan matkan me teimme ja mitä kaikkea näimmekään.
Tämä oli mukava alku jouluvapaalle, joka alkoi NYT.

Lojuin sohvalla, luin lehteä ja kudoin vähän. Siis sen jälkeen, kun olin tullut tämän vuoden viimeiseltä luennolta.
Sieltä tullessani poikkesin Stockmannille ja kävin talous- ja sisustusosastolla hypistelemässä astioita ja kauniita tavaroita. Ihailin sähköraastinta ja päätin, että hankin sellaisen joskus (niin niin, ei tietenkään vielä, mutta joskus), sillä rakastan porkkanaraastetta, mutta sen raastaminen käsin on tylsää. Katselin myös patoja ja pannuja ja päätin, että sinne uuteen keittiööni en vie yhtään kolhuista, kolmekymmentä vuotta vanhaa kattilaa vaan ostan uudet.

Seurasin myös ihmisiä, jotka olivat jouluostoksilla (heitä oli paljon). Mietin, että tämänkin joulun edellä me toimittajat ja kolumnistit ja kaiken maailman vieraskynät olemme kirjoittaneet sormi pystyssä opettavaisia juttuja siitä, Miten Vältät Joulustressin ja Näin Säilytät Hermosi Jouluruuhkassa ja niin edelleen, vaikka missään ei ole todistettu, että ihmiset yleensä inhoaisivat jouluostosten tekoa, olisivat kärttyisiä joulun alla tai edes haluaisivat päästä jotenkin helpommalla. Sikäli kuin tänäänkin saatoin havaita, ihmiset näyttivät tyytyväisiltä, peräti iloisilta. Jopa sekin mies, jota vaimo veti perässään ja muistutti, että: "Minähän sanoin, että kun tullaan kolmanteen kerrokseen niin täällä sitten katsellaan". Mies ei pistänyt yhtään vastaan vaan seurasi kiltisti vaimoaan vaikka hyvin huomasi, ettei hän tuntenut oloaan täysin kotoisaksi.

Joulunalusajassa on lumoa. Tonttuja ja enkeleitä sulassa sovussa.

Nyt nautitaan.

Ennen ja jälkeen siivouksen

Nyt tulee päivän Sillä Siisti.

Tämän Kuopus jättti jälkeensä.

Ja tällainen se on nyt, kun siivosin ja järjestin.

Olkoon tämä nyt vaikka vierashuone. Tosi tarpeellinen, meillä käy yövieraita noin kerran vuodessa jos silloinkaan. Tätä huonetta vastapäätä on toinen yhtä tarpeeton huone. Se on nyt nimetty lastenkirjastoksi, sillä vein sinne kaikki lasten kirjat ja vähän leluja.

En varmasti ole ainoa äiti, joka miettii, mitä tekisi tyhjillä huoneillaan. Elämän kierto on sillä tavalla hullu, että silloin, kun tilaa tarvittaisiin, sitä ei ole ja myöhemmin taas on yllin kyllin.

Me olemme asuneet täällä ruusupensaan takana 25 vuotta. Ensin meillä oli vain huone ja keittiö. Sitten laajensimme asuntoa kellariin, rakensimme saunan, yhden huoneen ja varaston. Sen jälkeen oli vintin vuoro, sinne tehtiin kaksi makuuhuonetta. Ja kun kaikki tämä oli valmiina, naapuri kysyi, haluaisimmeko ostaa hänen asuntonsa, hän muuttaisi kerrostaloon. Me ostimme ja laajensimme omaa kotiamme naapurin vintille jossa nytkin istun tätä kirjoittamassa. En tiedä, paljonko meillä on neliöitä, niitä ei ole koskaan mitattu. Huoneita ainakin on riittämiin.

Naapuriasunnon alakerta jätettiin omaksi asunnokseen ja siellä asuvat nyt Niina ja Nonna.

Vaikka huoneita onkin monta, tilat tällaisessa toistasataa vuotta vanhassa talossa ovat epäkäytännöllisiä. Esimerkiksi eteistä meillä ei ole oikeastaan lainkaan tai ainakin se on ihan liian pieni. Ulko-ovesta tullaan melkein suoraan keittiöön tai vessaan, kumman oven sitten valitseekin.

Kun tilat ovat kolmessa kerroksessa, se tietää jatkuvaa portaissa kulkemista. Toistaiseksi pidän sitä vielä hyvänä asiana, saanhan väkisinkin tehokasta hyötyliikuntaa. Joskus tilanne voi olla toinen. Jos portaitten nouseminen ei syystä tai toisesta onnistu, ei onnistu pitemmän päälle tässä asuminenkaan.

Mutta nyt, päivän siivoamisen jälkeen, huomaan olevani niin väsynyt, ettei tämä kirjoittaminenkaan tahdo onnistua.

En minä kuitenkaan koko päivää tuohon yhteen huoneeseen käyttänyt. En ole sentään niin hidas.

Remontti edistyy

Talomme sai tänään taas yhden uuden ikkunan, tällä kertaa makuukamariimme.

Ensin vanha ikkuna otettiin pois.

Ja sitten tuotiin uusi tilalle.

Oikeanpuolimmainen on salin ikkuna ja se tuli valmiiksi jo keväällä. Vasemmalla on tänään työn alla ollut ikkuna ja siitä puuttuu vielä yhtä ja toista.

Tietenkään työ ei ole ollut niin yksinkertainen kuin annoin ymmärtää. Onhan ikkunat pitänyt ensin tehdäkin: Raine on tehnyt ne itse alusta loppuun. Ja ikkunoiden laittaminen paikoilleen kävi kyllä hienosti, mutta sisäpuolelta ne istuvat täydellisesti vasta joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun teemme sisäpuolen remontin. Nyt ikkunat ovat suorassa ja sopivat vain ulkoa katsottuina. Tämä seinä on nimittäin ollut niin vino, että ikkuna-aukotkin olivat kallellaan sinne ja tänne. Seinä on nyt oikaistu ja laudoitettu uudestaan.

Minä olen valtavan tyytyväinen uusiin ikkunoihin. Tietysti olisi ollut hyvä, jos vanhoista olisi kohtuullisella vaivalla saanut kelvollisia, mutta se osoittautui lähes mahdottomaksi.

Vanhojen talojen kunnostajissa on erilaisia koulukuntia. Joillekin kelpaa vain aito, vanha tavara. Jotkut, kuten me, hyväksymme kaiken, mikä sopii tyyliin eikä vahingoita taloa. Sitten on vielä niitä, jotka eivät piittaa mistään mutta ehkä heitä ei lasketa kunnostajien joukkoon? En esimerkiksi muista, että olisin koskaan nähnyt vanhaa taloa, johon kylpyhuone olisi rakennettu siten, ettei se näyttäisi pahanlaatuiselta kasvaimelta.

Meidän talomme edustaa perinteistä, hyväksyttyä mummonmökkityyliä. Tämä miellyttää silmää vielä sadan vuoden päästäkin, jos talo on pystyssä. Kaikilla taloilla ei ole yhtä taattua tulevaisuutta. Olen monta kertaa miettinyt, mitkä nyt rakennettavista uusista taloista ovat niitä, joita jo kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä pidämme toivottoman rumina, arkkitehtuurin harha-askeleina samaan tapaan kuin 60-70-luvun matalia, suuri-ikkunaisia laatikkotaloja nyt?

Veikkaan, että ne ovat näitä laatikkomaisia, suuri-ikkunaisia, joskaan ei matalia taloja joissa on seitsemän metriä korkea olohuone ja joita nyt tehdään ja myydään kovaan hintaan. Joukkoon voi sopia muutama muukin, jokin erilaisin erkkerein ja pylväin ja etu-, taka- ja sivuterassein sekä vielä parvekkeella koristettu ylenpalttinen rakennelma.  

Voin olla väärässä. Eikä sillä mitään väliä ole.

Lopuksi vielä vinkki niille, jotka pitävät maalaisromanttisesta tyylistä. Kehuin joku aika sitten Akateemisesta löytämääni ihanaa sisustuslehteä, mutta en kertonut, että samalla nimellä löytyy ihana nettikauppa. Jos sieltä ei halua mitään ostaa, niin aina voi katsella kuvia. Osoite on http://www.jeannedarcliving.dk/

Huomiseen!    

Ei niin kovin tärkeää

Tänään oli deadline-päivä. Tarkoittaa sitä, että joku työ pitää ehdottomasti saada tänään valmiiksi. Ja sainkin.

Deadline-päivillä on huono kaiku, mutta oikeastaan ne ovat ihan mukavia. Ainakin silloin, kun paineesta ja paljosta työstä huolimatta tietää, että työ valmistuu, että kaikki on hallinnassa ja jos ei heti aamusta ole niin jo iltapäivällä kuitenkin.

Tänään minulla tosin ei ollut syytä tyytyväisyyteen. Olen taas ottanut käsittämättömän huonoja valokuvia. Ihan hirveitä.


En ole valokuvaaja, en osaa kuvata, en näe kunnolla enkä ymmärrä sen vertaa. Mutta kaikkeen tässä joutuu ja hyvin harvoin on mahdollisuuksia sellaiseen ylellisyyteen kuin juttukeikkaan oikean valokuvaajan kanssa. Se onkin aina juhlaa, nautin tavattomasti kun tiedän, että voin keskittyä siihen, minkä parhaiten osaan ja ammattilainen vieressäni tekee omalta osaltaan parhaansa. Turussa on tosi hyviä freekuvaajia, terveisiä vain heille.

Kuvaamisen suhteen oli muutenkin epäonnea. Sain työni ihmeellisen aikaisin valmiiksi, hain Nonnan naapurista ja lähdin sen kanssa ulos. Otin taskuuni pienen kamerani ja napsin matkan varrelta kuvia. Nyt, kun yritin laittaa niitä koneelle, kaikki laitteet ilmoittivat, että kortti on tyhjä. Ja siellä sentään oli vielä kuvia Etelä-Amerikan kierrokseltakin vaikka toivon, että olen älynnyt siirtää ne myös koneelle.

Niinpä tämän päivän kuvat tulevat koirapolun sijasta meidän kylpyhuoneestamme. Siivosin sen viime töikseni ja kokeilin kameraa vielä kerran. Nyt se toimi, mutta näitä kahta lukuunottamatta muistikortilla ei ole mitään.

Onhan se puhdas vessakin nätti.Ja siivoaminen on tosi rentouttavaa sen jälkeen, kun on istunut päivän kirjoituspöydän vieressä.

Kuvissa vilahtaa yksi suurista toteutuneista unelmistani, kylpyamme. Haaveilin lapsena kylpyammeesta ja kuvittelin, miten ylellistä olisi lojua vaahtokylvyssä. Meillä kotona ei ollut edes sisävessaa, eikä kylpyammetta tainnut olla kenelläkään koko kylässä. Tädilläni oli sellainen ja kun kävimme siellä kerran vuodessa, hän laski ammeen puolilleen vettä. Sitten minä pääsin kylpemään, mutta kun vettä piti säästää, samaan ammeeseen laitettiin koko serkusparvi ja meitä oli siellä viisi lasta. En ikinä päässyt yksin.

Mutta turha luulla, että ottaisin nyt vahingon takaisin. Olen liian kärsimätön kylpijäksi. Tämä amme on ollut meillä toistakymmentä vuotta ja olen kylpenyt ehkä kolme kertaa.

Tämmöisiä haja-ajatuksia tänään. Muuta ei nyt jaksa.

Vielä yksi juttu.
Oletteko huomanneet, että mitä kauemmin elää, sitä vähemmän on asioita, jotka tuntuvat oikeasti tärkeiltä? Joista jaksaa kiihtyä tai ottaa kantaa tai haluta omakseen. Ajattelin tätäkin ohimennen, kun kirjoitin aamupäivällä jotain jutunpätkää, joka tuntui rehellisesti sanoen turhaakin turhemmalta.

Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Minun mielestäni.

Se, että nukkuu hyvin ja hengittää kevyesti.

Ja elää niin, että se on mahdollista.

Kaunis koti

Blogistit esittelevät usein kauniita kotejaan enkä minä tahdo ollaa pekkaa pahempi.

Kas tässä.

Tämä harmoninen kokonaisuus on syntynyt tulevista kirpputorilöydöistä, joita kuopus tässä setvii. Hän on muuttamassa pois kotoa, siinä selitys kaaokselle. Eihän meillä muuten tietenkään...

Sain luvan laittaa kuvan julkisesti näytille. Se voisi olla kuin lempiohjelmani Sillä siistin mainoskuva, vai kuinka?

Vakavasti otettava blogipersoona ei tietenkään kertoisi katsovansa mitään silläsiistejä vaan uutisia, ajankohtaisohjelmia ja BBC:n dokumentteja. Totuus on kumminkin se, että koko kesänä en ole tiennyt yhdenkään muun tv-ohjelman esityspäivää ja -aikaa kuin tuon tositeeveeohjelman, joka saa tavallisen ihmisen tuntemaan itsensä niiiin hyväksi. Viikon kauhistelutuokio ylevöittää.

Parasta on se, kun isäntäväki palaa puhtoiseen kotiinsa ja on aina ihan ällikällä lyöty: "Ou mai gaad! Onks tää meidän koti! Ei voi olla!". Eikä kuitenkaan ole tehty muuta kuin siivottu. 

Ohjelman brittiversio on siitäkin hyvä, että homsantuuterit saavat kuulla kunniansa, mainiot siivousleidit Kim ja Aggie haukkuvat heidät aina alussa. Niin sitä pitää. Suomen ohjelmassa vain hymistellään ja sanotaan, ettei sen niin väliä ole ja jos vähän viitsit ja ei niin tarkasti tarvitse. Höpö höpö sanon minä. Jos siivotaan, siivotaan hyvin, mitä koko homma muuten kannattaa?

Enkä minä muuten ihmisten haukkumista hyväksy, mutta kun julkisesti lähtee sotkujaan esittelemään, pitää sekin kestää.

Niin että antaa tulla vaan.

Musta on tylsä Ei Mikään

Hipuli on villasukka.

Tämä oli vastaus eiliseen kysymykseeni.

Sana taitaa olla Loimaan suunnalta kotoisin, en ole törmännyt siihen muualla. Enkä käytä sitä enää, se kuulostaa omissakin korvissani kummalliselta. Mutta lapsuuteni olen viettänyt enemmän tai vähemmän hipulit jalassa. Ja villahousut. Usein jopa kahdet päällekkäin.

Eilen, ystäväni lähdettyä, nostin ompelukoneen salin pöydälle ja tein uudistettuihin keittiön tuoleihin irtopäälliset. Nyt tuoleilla raaskii istua.

Raitakangas on samaa sarjaa kuin kukkakangaskin, värit ovat täysin samat.

Vihreä ja vaaleanpunainen on rauhoittava yhdistelmä. Pidän muutenkin hempeistä, pehmeistä pastelliväreistä. Nimitän niitä mielessäni muumiväreiksi, sillä Muumilaaksossa kaikki on maalattu pehmeän siniseksi, vaaleanpunaiseksi tai keltaiseksi.

Värit ovat tärkeitä ja niitä pitää olla. En koskaan voisi asua kodissa, joka olisi mustavalkoinen. Kun näen mustavalkoisia sisustuksia, epäilen aina, ettei asukkaiden päissä liiku kovin paljon. Olen varmasti väärässä, mutta mustavalkoisuus, sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti on mielestäni kapean, yksisilmäisen mielikuvituksettomuuden ilmentymä.

Olipa rumasti sanottu. Mutta näin minä ajattelen.

Musta ei ole mikään väri. Se on tyhjä Ei Mikään.

En ymmärrä sitäkään, että monet pukeutuvat aina mustiin vaatteisiin, ikään kuin menossa olisi ikuisesti jatkuva suruaika. Musta sopii harvoille, vaikka myyjät vakuuttavat, että "musta on aina tyylikäs". Eikä ole. Musta on tylsä.

Tuliko nyt varmasti selväksi?

Paras lopettaa tänään tähän. Kuumuus tekee näköjään huonotuuliseksi. Eikä televisiostakaan tule mitään.