Tunnustin viimein tosiasiat

Tänä jouluna se sitten tapahtui.

Olin tunnollisesti keittänyt ja paistanut, pilkkonut ja sekoittanut, kuorinut ja koristellut. Aivan kuten kaikkina muinakin jouluina. Kaikki oli valmista aattoiltapäivällä juuri silloin, kun olin sanonut ja kutsunut lapset syömään. Laitoin pöydän nätiksi ja sytytin kynttilät palamaan.

Kaikki oli kuten aina ennenkin. Paitsi, että kaikki ruoka maistui pahalta.

Siinä ei ollut mitään vikaa, se vain maistui pahalta.

Ja nyt viimein, 54 vuoden hyvässä iässä uskallan tunnustaa, etten halua enää syödä joulun perinneruokia enkä ole niistä koskaan erityisemmin välittänyt.

Perheeni ei ole liiemmin  koskaan välittänyt jouluruoasta, mutta minä olen sinnikäästi tarjoillut sitä. Miehelle riittää pelkkä kinkku ja tyttäret taitaisivat syödä mieluummin vaikka indonesialaisia heinäsirkkoja kuin lasimestarinsilliä.

Joten.

Ensi jouluna laitan - jos laitan - vain sellaisia ruokia, joista joku sanoo pitävänsä, olkoon ruokalajin etuliitteenä sitten vaikka pääsiäinen.

Muuten olen kovin tyytyväinen jouluuni ja siihen, että se alkaa olla taas ohi. Rakastan arkeani, oikeasti. Tänään vielä vietetään vähän sukujoulua esikoisen luona, mutta huomenna aion käydä pontevasti seuraavan opintosuoritukseni kimppuun. Ja keittää tomaattikeittoa.

Tämän joulun parhaat lahjat olivat hyviä uutisia. Yksi tyttäristä sai tiedon opiskelupaikasta muutama päivä ennen joulua. Tämän parempaa uutista en olisi voinut toivoa! Ja tämän ilon kruunasi vielä tieto, että sukuumme on syntymässä uusi jäsen ensi kesänä. Ei omaan perheeseeni, mutta lähelle kuitenkin.

Näistä tiedoista ja kaikesta muusta osakseni tulleesta hyvästä kiitollisena toivotan teille leppoisaa joulupäivää!

Kohtaamisia

Asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.

Soitin toista viikkoa sitten eräälle ihmiselle ja pyysin haastattelua. Hän valitti kiireitään ja vaikka tarvitsin vain puolen tunnin puhelinhaastattelun, se ei mitenkään sopinut lähipäivien ohjelmaan, ei mihinkään aikaan päivästä. Vasta 14. joulukuuta kello 12.00 sopisi.  Kiitin ja merkitsin ajan kalenteriini.

Tänään istuin hyvissä ajoin ennen kahtatoista työpöytäni ääreen, otin kynän ja lehtiön esiin, näppäilin numerot valmiiksi puhelimeen ja vahdin tietokoneeni ruudulta kelloa. Kun se tuli 12.00, painoin soittonappia.

Toisesta päästä vastattiin heti.  Tervehdin ja varmistin, että nyt on aikaa puhua.
- Totta kai. Sopimuksemme mukaan, kuului vastaus.

Mitä tästä opimme?

Sen, että asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.

Päivän kuva on Turun kauppatorin Joulutorilta. Olen kuluneen viikon mittaan kulkenut pari kertaa tästä läpi kun olen käynyt kirjastossa. Eilen istuin taas kuusi tuntia tutkimassa vanhoja mikrofilmejä. Kuusi tuntia putkeen tuntuu olevan maksimi, sen jälkeen alkaa olla ihan sama, mitä ruudulla vilisee.

Jossain vaiheessa viereiselle lukulaitteelle tuli muuan mies tutkimaan lintuaiheisia artikkeleita. Tiedän sen, koska tovin selattuaan mies alkoi puhua ääneen. Kun yksinpuhelua oli kestänyt aikansa, mies kääntyi minun puoleeni.

- Tuli vaan mieleen, kun sä sanoit viimeksi tästä pusakasta, hän sanoi.
- Anteeksi kuinka, minä sanoin.
- Eikun sitä vaan, kun sä halusit tämän ostaa. En minä myy tätä pusakkaa, kato kun mä olen ostanut tämän Wiklundilta kuudellakympillä. Tuli vaan mieleen, kun sanoit.

Ajatukset raksuttivat päässäni sinne tänne.

- Niin joo, tosiaan, sanoin sitten ja jatkoin omaa työtäni. Mies hiljeni ja lähti pian pois.

Jotkut valittavat, etteivät tapaa ihmisiä eivätkä pääse puhumaan kenenkään kanssa. Minun kokemukseni on, että tavatakseen tai puhuakseen ei tarvitse kuin asettua jonnekin ja kohta joku tulee.

Kuten eräänä päivänä Turun Kauppahallissa. Seisoin tiskillä odottamassa ja vieressäni oli minua vanhempi pariskunta, jonka naispuolinen jäsen jo teki ostoksiaan. Sillä välin mies päätti jututtaa minua. Ensin hän kehui, miten säästäväisiä he ovat ja kuinka vähän heillä menee rahaa ruokaan.

- Kaikki tehdään tietysti itse, hän sanoi.
- Sehän on hienoa, siinä kyllä säästää, minä myötäilin.
- Niin vaikka en minä itse tee, vaimo tekee kaiken, mies myhäili.
- Hyvä vaimo on erinomainen asia, totesin minä.
Siitä mies innostui ja kumartui lähemmäs.
- Minulla on maailman paras vaimo, hän kuiskasi. Hän on niin palvelualtis... entinen sairaanhoitaja!

Siihen en osannut enää sanoa mitään eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä vaimo, entinen sairaanhoitaja, sai ostoksensa tehtyä ja otti miehen mukaansa.

Heillä on varmasti ihan kivaa eikä siihen tarvitse kenenkään sanoa mitään.

Tänä viikonloppuna pitänee aloittaa jouluvalmistelut. Sen verran olemme jo tehneet, että hankimme miehen kanssa yhteisen joulukalenterin. Ei mitään suklaakalenteria vaan sellaisen vanhanaikaisen, jossa on kuvia ja kiillettä päällä.

Viimeksi meillä on ollut yhteinen joulukalenteri joskus kauan sitten ennen lapsia. En muista varmasti.
Nyt me avaamme vuorotellen luukkuja, lainaamme lukulaseja toinen toisillemme ja kiistelemme siitä, kumpi saa parhaat kuvat.
Semmoista pientä joulumielen virittelyä.

Nyt on käynyt niin, että...

Meillä on vielä täysi joulu. Aina ennen olen korjannut kaikki joulukoristeet pois loppiaisena, mutta koska Rainen kotiintulopäivä on huomenna, annoin koristeiden jäädä. Vietämme vielä pienen joulun; aion huomenna ostaa pienen kinkunkin ja paistaa sen.

Uskollinen Tipsu-tonttu saa siis yhä päivystää kuusen oksalla Ison Pallon kanssa. Molemmat ovat koristeita, jotka Raine sai pikkupoikana ja jotka on ripustettu kuuseen joka joulu. Joulujen väliset ajat kaverukset viettävät tukevassa pienessä pahvilaatikossa, jonka kyljessä lukee "Tipsu-tonttu ja Iso Pallo". 

Suunnittelin huomisen ohjelmani siten, että ehdin sekä ostaa ja paistaa kinkun että olla lentokentällä ajoissa vastassa ja tehdä pari muutakin hommaa siinä välissä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Galvestonin satamassa oli tänään sumua. Sankkaa sumua, jonka takia satama suljettiin. Se taas aiheutti sen, että Mariner of the Seas ei päässytkään kiinnittämään köysiään laituriin ajoissa mikä puolestaan johti siihen, että laivalta tänään poistuvat noin 3000 matkustajaa ynnä yksi suomalainen sähkömestari eivät pääse minnekään. Niinpä Houstonista paikallista aikaa kello 20.20 nouseva kone lentää Amsterdamiin ainakin yksi tuoli tyhjänä.

Sellaista sattuu, minkäs sille voi. Kuvittelen vain sitä kaaosta, jonka luonnonilmiö saa aikaan. Miten laivalle jääneet matkustajat käyvät kuumina infotiskillä ja hiillostavat tiskin takana olevia virkailijoita, jotka eivät mahda asialle mitään. Ja kuinka Galvestonin matkustajasataman terminaalissa odottavat uudet matkustajat hermostuvat hetki hetkeltä enemmän ja kuinka kaikki ovat huolissaan matkoistaan ja lennoistaan ja kotiinpääsystä tai loman piloille menosta ennen kuin se on alkanutkaan. Galvestonin sataman päälle laskeutunut sumu aiheuttaa jopa sen, että kinkunpaistoaika Ruusupensaan takana kaukana Pohjolassa muuttuu.

Merimiehen vaimon elämä on tämmöistä odottamista. Ennen on ollut vielä pahempaa, kun miehet olivat kuukausi- ja vuositolkulla jossain eikä tiennyt, onko mies edes elossa. Naisen elämä ylipäätään on jonkun odottamista: odotetaan miestä, lapsia, sopivaa aikaa, jotakuta syömään, odotetaan, että tapahtuisi jotain ja sitten sitä, ettei ainakaan tapahtuisi mitään.

Eikä nytkään auta muu kuin jäädä odottamaan.

 

Ohi on

Hyvää Joulua! Vaikka täällä Ruusupensaan takana joulun kohokohdat ovat jo ohi, nuoriso lähti ruoka- ja lahjapussiensa kanssa ja minä jäin Nonna seuranani viettämään hiljaista jouluaattoiltaa. Äsken teimme pitkän kävelyn ja aika tyhjältä kaupunki täältä katsoen näytti.

Nyt voi jo paljastaa salaisuuksia. Nämä pienet keittiöenkelit lähtivät tyttöjen matkaan.

Pienet arkienkelit ovat menossa kaivolle, siksi he ovat solmineet huivit kaulaansa ja laittaneet lämpimät töppöset jalkoihinsa. Tein enkelit nyt kahdelle nuoremmalle tyttärelle, esikoinen on jo omansa saanut.

Vietimme aattoa pienellä joukolla: kaksi tyttöä ja yksi nuori mies. Esikoisen perhe on yleensäkin ollut aaton omassa kodissaan ja tänä jouluna sitä suuremmalla syyllä, kun joulu on heille viimeinen nykyisessä kodissa ennen muuttoa uuteen.

On hienoa, jos lapset haluavat tulla jouluna käymään, mutta en mitenkään vaadi sitä. Tiedän, että monissa perheissä joulu aiheuttaa paljon ahdistusta ja pahaa mieltä sen takia, ettei oikein kukaan tunne voivansa viettää sellaista joulua, kuin oikeasti haluaa. Varsinkin nuoret ovat usein puun ja kuoren välissä, kun tuntevat, että pitäisi mennä omien vanhempien ja kumppanin vanhempien ja ehkä vielä isovanhempienkin luokse vaikka nuori pari haluaisi olla vain kahdestaan. Pahimmillaan - olen kuullut paljon tällaisia tarinoita - se johtaa siihen, että aattona syödään kaksi jouluateriaa ja juodaan kolmannessa paikassa kahvit. 

Luomukinkku onnistui muuten hyvin, mutta oli vähän liian kuivaa ja vähäsuolaista. Muovikuusen pystytyksessä oli vähän ongelmia, kun kasasin osat ensin väärään järjestykseen. Meillä on ollut muovikuusi jo monta vuotta, hankimme sen sen jälkeen, kun molemmat Rainen kanssa huomasimme, että kuusen tuominen sisälle johti koko joulun kestävään silmien vuotamiseen.

Sain lahjojakin. Tytöt olivat tehneet itse hienon myssyn ja kaksi huivia. Kaikki kolme tyttöäni ovat käteviä käsistään, eikä heillä taatusti mene sormi suuhun, jos pitää lyhentää lahkeet tai ommella verhot. Tästä olen  tosi tyytyväinen.

Ostin itse itselleni lahjaksi Karin Ehrnroothin kirjan Vinoon varttunut tyttö. Seuraavaksi avaan sen.

Toivottavasti teillä kaikilla siellä jossain on ollut mukava jouluaatto. Ja jos ei ole, niin onhan päivä kuitenkin pitenemässä, kevät on tulossa ja joulu on vain vähän yli viikonlopun mittainen.  

Rauhallista Jouluyötä!

Joulun ihanin lahja

Taisin saada joulun parhaan lahjan jo nyt. Katsoin äsken sähköpostiini ja siellä oli viesti ihanalta yliopiston äänne- ja muoto-opin kurssin opettajaltamme. Hän pahoitteli, ettei ollut ehtinyt saada uusintatentin tuloksia kurssisihteerille ennen joulua, mutta koska halusi säästää minut joulun yli odottelulta, kertoi, että tenttini meni hyvin ja sain siitä sen kaivatun kolmosen. Kiitos!

Nyt voin turvallisin mielin jatkaa opiskelua, sillä yksi vaikea tentti on suoritettu niin, että se kelpaa missä tahansa. Tosin mieltäni ihan vähän kalvaa, että miksi nytkin sain "vain" kolmosen, miksen parempaa, mutta nyt lyön itseäni nuijalla päähän ja sanon, että lopeta tuo ja ole tyytyväinen.

Jouluvalmistelut ovat sitä vailla, että käyn hakemassa muovikuusemme kellarista ja ripustan koristeet. Teen sen huomenna. Tänään aloitin päiväni ajamalla hautausmaalle. Kävin appivanhempieni haudalla ja vein sinne kynttilät.

Omatkin vanhempani ovat Turun hautausmaalla, mutta ihan toisella laidalla, Muistolehdossa. En lähtenyt tällä kertaa sinne ollenkaan, sillä Muistolehto on joka tapauksessa täynnä kynttilöitä. Tälle haudalle taas kukaan muu ei niitä tuo.

Hautausmaalla käyminen ei kuulu omiin jouluperinteisiini, mutta Raine on tottunut käymään siellä joka joulu. Hänelle se on tärkeää ja kun hän ei nyt itse pääse, minä menen. Muutamana jouluaattona olen käynyt hautausmaalla illalla ja kävellyt pimeän hautausmaan poikki täältä vanhalta puolelta Muistolehtoon. Sitten olen tietysti eksynyt, kun polkuja menee joka suuntaan. Nyt päätin, etten lähde tänne aattona vaan aatonaattona ja aamulla aikaisin, kun ruuhkaa ei vielä ole.

Anoppini olisi täyttänyt sata vuotta nyt joulukuussa. Meillä oli 47 vuotta ikäeroa ja kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän oli jo lähes seitsemänkymmenen. Hän oli tavattoman hyväsydäminen ihminen, joka ei tainnut eläessään saada tarpeeksi kiitosta kaikesta, mitä teki toisten hyväksi. Näinhän se menee; on sitten kyse omista vanhemmista tai appivanhemmista tai kenestä tahansa, kun he poistuvat tästä maailmasta kaikki ärsytykset ja erimielisyydet unohtuvat ja muistaa vain sen hyvän, jonka he jättivät jälkeensä. Silloin joutuu väistämättä huomaamaan, että olisi itsekin voinut monta kertaa käyttäytyä vähän paremmin ja yrittää olla huomaavaisempi.

Huomenna on kuitenkin jouluaatto ja tiedoksi vain, että minä en mene minnekään. Olen täällä, Ruusupensaan takana ja kirjoitan huomennakin. Nyt käyn viemässä koiran iltapissalle ja sitten laitan kinkun yöksi uuniin. 

Armoa äideille

Isoäitityöt jatkuivat vielä tänäänkin vähän. Kävin laittamassa lapsille ruokaa, katsomassa tuoreita koulutodistuksia ja pitämässä muuten vain seuraa. Mennessäni poikkesin kauppaan ja ostin omat jouluruokani. Meillä joulupöytä ei ole koskaan "notkunut" herkkuja, mutta silti kysyin tänäänkin itseltäni, kenelle oikein olen tätä ruokaa ostamassa, kuka sen kaiken mahtaa syödä?

Vihreä, leuto joulu tuottaa kaikenlaista. En muista koskaan ennen nähneeni, että joulukuusia ja tulppaaneja olisi ollut tarjolla ulkona yhtä aikaa.

 
Tulin kotiin iltapäivällä ja jatkoin omia jouluvalmistelujani. Tyttärellä ne ovat edessä huomenna, tänään hän teki vielä täyden työpäivän. En yhtään kadehdi nuoria, työssäkäyviä  perheenäitejä, se osa on todella raskas. Tästä perspektiivistä, kun itse pääsee jo paljon helpommalla tuntuu käsittämättömältä, että joku voi jaksaa uurastaa kokopäivätyössä ja hoitaa lapset ja talouden. Ja kuitenkin naiset tekevät sitä kaiken aikaa. Sanon tahallani "naiset", sillä kyllähän naiset enimmäkseen edelleen kantavat päävastuun siitä, että lapsilla on puhtaat vaatteet, jääkaapissa ruokaa ja sukulaisten syntymäpäivät muistettu. Ei maailma niin paljon ole muuttunut, vaikka nuoret isät osallistuvatkin selvästi enemmän joihinkin asioihin.

Nuoruuteen kuuluu myös ehdottomuus, joka saa joskus tekemään hulluja asioita. Muistan hyvin joulut, kun esikoinen oli ihan pieni ja minä yritin toteuttaa täydellistä joulua kotoa perityillä opeilla. Äitini oli nimittäin erittäin ahkera ja väsymätön mitä kodin puhtaanapitoon tuli. Niinpä minäkin valmistelin joulua pesemällä ikkunat, kuuraamalla lattiat juuriharjalla, tiskaamalla jokaikisen astian jonka omistimme ja siivoamalla kaikki kaapit, tuulettamalla, pesemällä, kiillottamalla ja yrittämällä tehdä tämän kaiken mahdollisimman lähellä aattoa, jotta sitten aattona kaikki olisi varmasti puhdasta ja siistiä. Siinä sivussa ompelin lapselle uuden mekon, sillä joulun lapsen asun piti olla täydellinen.

Onnistuinko? Kyllä vaan. Joulupöydässä olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin syödä ja mieleni teki vain itkeä.

Annetaan armoa itsellemme. Luulen, että monet asiat, joita me naiset joulun valmistuksessa(kin) vaadimme itseltämme, periytyvät ajoilta, jolloin perheissä oli palveluskuntaa ja perheistä, joissa emännän tärkein tehtävä oli valvoa, että palveluskunta hoiti hommansa. 

Tämä on muuten ensimmäinen joulu, jolloin en leivo yhtään mitään. En ole ennenkään leiponut muuta kuin torttuja ja piparkakkuja. Tein suunnilleen joka toinen vuosi piparkakut perinnekeittokirjan reseptin mukaan ja joka toinen vuosi valmistaikinasta. Näin siksi, että perinneresepti tuotti kummallisia lopputuloksia, mutta kahdessa vuodessa asia aina unohtui. Piparkakkujen tuoksu tosin olisi hyvä ja jouluinen, mutta ehkä sen saisi aikaan, jos laittaisi piparkakun mikroon vähäksi aikaa? Minulla nimittäin on niitä, sain lahjaksi.

Huomenna olisi tarkoitus siivota. Juuriharjaan en kuitenkaan aio tarttua.

Julkinen nolaaminen on anteeksiantamatonta

Minulla oli taas tänään isoäitipäivä. Lastenlapsilla ei ollut koulua, ainoastaan joulujuhla illalla. Ajoin aamulla Turusta Sauvoon sakeassa räntäsateessa, joka maalasi maisemat ainakin hetkeksi valkoisiksi.

Kuvassa on tosiaan vain koiria eikä yhtään lasta. Yritän olla pidättyväinen mitä tulee ihmisten kuvien ja muiden yksityisten tietojen julkaisemiseen ja se pätee tietysti myös lapsiin. Erityisesti heihin. Kannattaa  miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kertoo lastensa asioista vaikkapa facebookissa; jonain päivänä piltit oppivat lukemaan, liittyvät nettiyhteisöihin ja löytävät kaikki nolot viestit. 

Lasten nolaaminen oli ihan tavallista silloin, kun minä olin pieni ja taitaa olla edelleen. Se on todella sydämetöntä. Ihmisten, isojen ja pienten julkinen häpäisy - vaikkakin muka huumorin varjolla - on aivan kauheaa.

Muistan eräät vanhemmat, jotka naureskellen kertoivat, miten olivat huijanneet pikkutyttöään. He asuivat paikassa, jossa oli kioski näköetäisyydellä. Eräänä päivänä he olivat valehdelleet tytölleen, että kioskilta saisi ilmaiseksi karkkia kun vain käy pyytämässä. Tyttö lähti innoissaan matkaan ja vanhemmat katsoivat ikkunasta, miten tytär nolostui perin pohjin. Käsittämätöntä. Ja että vielä kehtaavat kertoa.   

Mutta vaikka kuvassa siis on vain koiria, vietin päiväni myös lasten kanssa. Ja illalla pääsin vielä koulun joulujuhlaan, jossa tyttärentytär oli Lucia-kuorossa ja tyttärenpoika neljäs adventtikynttilä. He suoriutuivat osistaan hienosti elleivät suorastaan poikkeuksellista lahjakkuutta osoittaen (tähän tulisi hymiö jos käyttäisin niitä).

Oli ihanaa istua hyvin järjestetyssä joulujuhlassa ja vain nauttia kaikesta ilman, että oli tarvinnut ommella yhtään esiintymisasua tai kerätä rahaa mihinkään rekvisiittaan. Katselin opettajia, jotka ohjasivat ja paimensivat hyvin valmennettuja oppilaitaan. Ajattelin, että opettajan ammatissa kutsumuksella täytyy olla joku sija, muuten kukaan ei voi näyttää noin asialleen omistautuneelta.

Niin jouluista. Enkeli Rafael virnisteli leveästi ikkunaverhoista tehdyt siivet lepattaen ja tietäjän kruunu putosi ja kopsahti seimeen kapaloidun Jeesus-lapsen päälle. Jouluyö, juhlayö soi ja mammat pyyhkivät silmiään.
Kaikki oli kuten pitääkin.

Valkoinen roskaväki viettää joulunsa päin peetä

Vähän yliampuva otsikko, mutta tältä alkaa taas tuntua. Yhtä varmasti kuin kaupoissa soivat tällä viikolla joululaulut, yhtä varmasti ilmestyvät Oikean Joulun Tietäjät. Kirjoitin tästä samasta aiheesta vuosi sitten, mutta kun emme näköjään ole vieläkään mitään oppineet, kirjoitan uudestaan. Voi meitä, voi tätä poloista kansaa, joka ei osaa!

Esimerkiksi Laitilan Sanomissa oli tänään kolumni, jossa arvioitiin suomalaisten joulunviettotaidot ala-arvoisiksi. Ei osata ostaa lahjoja, ei syödä oikein, ei edes aloittaa joulun viettoa oikeaan aikaan. Jouluvalotkin ovat naurettavia. Ihan kaikki menee pieleen.
Miksi tällainen ihminen, jolla selvästi on joulun vietto hanskassa, ei ryhdy konsultiksi meille väärän joulun viettäjille? Avun tarve on julkisen arvostelun määrästä päätellen huutava. Miksi annetaan tämän kurjuuden jatkua, kansalaisten istua typerissä joulupöydissään, tyhmästi koristelluissa ja sanoinkuvaamattoman huonosti valaistuissa kodeissaan?

Sitä miettien otin esiin Kauneimmat Joulukoristeeni.

Vakavasti puhuen toisten juhlatapoja arvostelevat ihmiset käyttäytyvät loukkaavasti. Ei kukaan koristele kotiaan sillä mielellä, että teenpä tästä nyt oikein ruman. Kaikki yrittävät parastaan ja laittavat sitä, mikä kauniilta näyttää. Voisin hyvin olla sitä mieltä, että nuo kuvassa näkyvät kaameat rojut ovat parasta, mitä tiedän ja mitä sanomista siihen kenelläkään olisi? 

Toisten ihmisten pilkkaaminen on helppoa ja kun sen tekee näppärin sanakääntein, voi jopa saada hauskan ihmisen maineen. Ilkeys ei kuitenkaan ole erityisen kadehdittava ominaisuus.

Kuvan selitys löytyy joulukoristekaapista, jonka siivosin tänään. Olen säilönyt näitä kymmeniä vuosia vanhoja, nukkavieruja koristeita ja kuljettanut niitä mukanani lapsuudenkodista asti. Tänään osa näistä päätyi roskikseen kun viimein hellitin ajatuksesta, että joskus vielä tarvitsen näitä johonkin.

Enkä usko, että tyttäretkään niistä ihmeempää perintöriitaa olisivat saaneet aikaiseksi.

Vanhakin nyt nuortuu

Aamupäivällä oli poutaa ja sain keittiön ikkunan pestyä. Samalla vaihdoin verhot ja somistin vanhan kynttelikön eilen ostamillani vermeillä.

Loppupäivän on satanut. Puuhastelin kaikenlaista jouluun liittyvää ja kuuntelin samalla musiikkia. Soitin monta kertaa Uriah Heepin July Morningia ja ihmettelin, miten en ole koskaan ennen tajunnut, kuinka kaunis kappale se on. Ihan kuin en olisi ikinä kuullutkaan sitä ja meillä sentään on alkuperäinen, vuonna 1971 ilmestynyt Look At Yourself -albumi, jossa tuokin kappale on. Levy on osa Rainen vinyylikokoelmaa, jonka hän aikanaan kantoi minun vuokrayksiööni (ja josta tempusta isoveljeni, mukamas suurikin asiantuntija, sanoi, että nyt se on tosissaan, mies on vakavissaan, kun se tuo stereonsa ja levynsä naisen luo).

Ehkä olen vihdoinkin tullut teini-ikään? Siihen käsittääkseni kuuluu tällaisen herkimpiin tunteisiin vetoavan musiikin kuuntelu. Silloin, kun olin virallisessa teini-iässä, en ymmärtänyt asian päälle mitään. Veli kantoi kotiin jotain ledzeppeliinejä ja ceeceeärriä ja kohkasi niistä kavereittensa kanssa ja minun korvissani ne kuulostivat kaikki ihan samanlaisilta.

En ymmärtänyt sitäkään, miksi ihastukseni, se poika jolla oli Raision leveimmät lahkeet, nahkatakki ja kahdeksan kiloa painava kannettava musiikkisoitin (ja nahkatakin taskut täynnä c-kasetteja, arvaan) viitsi raahata sitä soitintaan mukanaan vain kuullakseen musiikkia. Höh. Olisi kuunnellut vaikka uutisia.
Tätähän en tietysti koskaan sanonut ääneen.

Mutta nyt on siis kaikki toisin. Jos en ole tullut teini-ikään, olen tullut vanhaksi. Vanhaksi tulemiseen kuuluu se, että aletaan haikailla nuoruusaikojen asioiden perään. Kuvitelkaa tulevaisuuden vanhainkoteja, joissa tatuoidut mummot kopsuttelevat keppejään lattiaan rock´n rollin tahtiin ja hoilaavat ohuilla, vanhan naisen äänillään Booorn to be waaaild...
Turha tarjoilla meille mitään iltahartauksia ja ohravellejä.

There I was on a July morning looking for love.
With the strength of a new day dawning and the beautiful sun.
At the sound of the first bird singing I was leaving for home.
With the storm and the night behind me and a road of my own. 

Loviisan Aitta

Joulunalustraditioihini on jo muutaman vuoden kuulunut käynti Loviisan Aitassa Ruskolla. Tänään oli sen vuoro.

Loviisan Aitta on vanhaan navettaan kunnostettu sisustuskauppa, joka on kahdessa kerroksessa täpötäynnä ihania tavaroita. Sinne löytää helposti Turun suunnasta, kun ajaa Länsikeskuksen ohi Kuninkojantietä pitkin, ei käänny Ikeaan vaan jatkaa suoraan Ruskon keskustaan ja siinä se sitten kohta onkin, tien vasemmalla puolella.

Ihailen joidenkin ihmisten kykyä laittaa tavarat kauniisti esille. Tällaisesta tavaramäärästä saisi helposti aikaan pelkän kaaoksen.

Liikkeeseen oli ilmestynyt uutuutena pieni vaateosasto, jossa myytiin Odd Molly -tyylisiä naisten vaatteita
(Odd Mollya ne eivät kuitenkaan olleet, mutta merkkiä en muista). Muuten täältä löytyy vaikka mitä maalaisromanttiseen tyyliin ihastuneille.

Tämän lusikkalaatikon olisin melkein voinut ostaa. Ehkä sitten sinne uuteen keittiöön, sen sähköraastimen viereen...

Lopulta ostin vain kaksi pientä metallitähteä, pienen valkoisen koristeliinan ja pätkän silkkinauhaa. Yleensä olen kierroksen päätteeksi juonut kahvit liikkeen tunnelmallisessa kahvilassa, mutta en tänään.

Tänne kannattaa tulla ajan kanssa. Ja kannattaa harkita kaksi kertaa, ottaako miehen mukaan. Kun lähdin, parkkipaikalle oli juuri tullut eräs pariskunta, joka kävi keskustelua siitä, pitääkö miehen tosiaan tulla "tuonne sisälle". Ymmärsin, että mies jäi lopulta autoon odottamaan. Se ei ole hauskaa kummallekaan.

Huomenna olisi vuorossa vähän ikkunanpesua. Jos ei sada; tänäänkin on satanut, välillä vettä ja välillä rakeita. Talvesta ei ole tietoakaan.

Kokopäivätonttuna

Katsoin sähköpostiini ja siellä oli pitkä viesti Italiasta, Celiltä, jonka kanssa seilasimme Kap Hornin ympäri alkuvuodesta. Hän oli saanut lähettämäni kuvakirjan, kiitti siitä ja kertoi, että kuvien näkeminen sai taas elävästi muistamaan, miten valtavan matkan me teimme ja mitä kaikkea näimmekään.
Tämä oli mukava alku jouluvapaalle, joka alkoi NYT.

Lojuin sohvalla, luin lehteä ja kudoin vähän. Siis sen jälkeen, kun olin tullut tämän vuoden viimeiseltä luennolta.
Sieltä tullessani poikkesin Stockmannille ja kävin talous- ja sisustusosastolla hypistelemässä astioita ja kauniita tavaroita. Ihailin sähköraastinta ja päätin, että hankin sellaisen joskus (niin niin, ei tietenkään vielä, mutta joskus), sillä rakastan porkkanaraastetta, mutta sen raastaminen käsin on tylsää. Katselin myös patoja ja pannuja ja päätin, että sinne uuteen keittiööni en vie yhtään kolhuista, kolmekymmentä vuotta vanhaa kattilaa vaan ostan uudet.

Seurasin myös ihmisiä, jotka olivat jouluostoksilla (heitä oli paljon). Mietin, että tämänkin joulun edellä me toimittajat ja kolumnistit ja kaiken maailman vieraskynät olemme kirjoittaneet sormi pystyssä opettavaisia juttuja siitä, Miten Vältät Joulustressin ja Näin Säilytät Hermosi Jouluruuhkassa ja niin edelleen, vaikka missään ei ole todistettu, että ihmiset yleensä inhoaisivat jouluostosten tekoa, olisivat kärttyisiä joulun alla tai edes haluaisivat päästä jotenkin helpommalla. Sikäli kuin tänäänkin saatoin havaita, ihmiset näyttivät tyytyväisiltä, peräti iloisilta. Jopa sekin mies, jota vaimo veti perässään ja muistutti, että: "Minähän sanoin, että kun tullaan kolmanteen kerrokseen niin täällä sitten katsellaan". Mies ei pistänyt yhtään vastaan vaan seurasi kiltisti vaimoaan vaikka hyvin huomasi, ettei hän tuntenut oloaan täysin kotoisaksi.

Joulunalusajassa on lumoa. Tonttuja ja enkeleitä sulassa sovussa.

Nyt nautitaan.

Helpotuksen huokaus

Uusintatentti on ohi ja olo on tosi helpottunut. Nyt voin hyvillä mielin valmistella joulua, sillä mitään ei enää ole tehtävissä. Paitsi sitten, jos en tälläkään kertaa saa hyvää arvosanaa...

Tänään oli yliopiston yleinen tenttipäivä ja suureen luentosaliin kerääntyi useiden eri aineiden opiskelijoita. Osallistuin nyt ensimmäistä kertaa tällaiseen yhteiseen tenttitilaisuuteen ja oli hauska nähdä, miten eri-ikäisiä ihmisiä siellä oli. Yliopisto ei todellakaan ole vain nuorten opiskelupaikka.

Olin salissa hyvissä ajoin. Minua jännitti taas, nyt enemmän kuin viimeksi. Mietin siinä istuessani, että kaikkeen minäkin ryhdyn; istun täällä tärisemässä vaikka mikään pakko ei ole eikä tästä  välttämättä ole edes mitään hyötyä. Ja samalla tiedän ihan hyvin, että jos minulla ei olisi mitään tällaista, olisin tosi turhautunut, vaeltelisin kotona edestakaisin, huokailisin ja tuntisin, että elämäni valuu viemäristä.

Tentti itsessään tuntui ihan kohtuulliselta. Niin se ensimmäinenkin tuntui, joten ei nyt parane kuvitella liikoja.

Huomenna on vielä vuoden viimeinen juttupalaveri ja illalla vuoden viimeinen luento ja sitten - tervetuloa Joulu!

Luulen, että istun joulunpyhinäkin aika paljon koneella ja selaan myytäviä taloja. Nyt on myynnissä aika monta kiinnostavaa.
Meillä on tätä muuttoliikettä enemmänkin perheessä: esikoiselta tuli viesti, että heidän muuttonsa on varmistunut tänään. Tyttären perheellä oli jo ennestään idyllinen vanha talo maalla mutta nyt he löysivät oikein unelmapaikan ja ovat saaneet sen. Sille isolle koiranroikaleellekin tulee oikein kunnolla vahdittavaa.

Joulukortit ovat kirjoittamatta. En kai ole vielä myöhässä niiden kanssa?

Ihanaa koti-idylliä katsomassa

Kävin katsomassa Carl Larsson -näyttelyn Turun Taidemuseossa.

Museoon on helppo pistäytyä, kun se sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä meiltä. Siihen nähden miten helppoa siellä on käydä, käyn tosi harvoin.  

Larssonin (1853-1919) kuvista välittyy se, mitä minä ja varmasti moni muukin pitää Vanhoina Hyvinä Aikoina. Kodikasta, värikästä ja lämmintä. Todellisuudessa Larssonin perhe oli aikansa edelläkävijä ja radikaali mitä sisustamiseen tulee. Tyypillinen viime vuosisadan alun porvariskoti niin Ruotsissa kuin Suomessakin oli tummasävyinen, pimeähkö ja täyteen ahdettu.

En selvinnyt tästäkään reissusta ilman pientä kommellusta. Vein takkini museon naulakkoon ja lähdin sitten seuraamaan nuolia, jotka opastivat Larsson-näyttelyyn. Päädyin lasisten pariovien taakse. Ovet olivat kiinni, mutta toisella puolella näkyi näyttelyvieraita ja Larssonin tauluja.
Harmi vain, että ovessa luki isoilla kirjaimilla: "Älä koske!" ja viestin varmennuksena oli vielä kuva torjuvasta kämmenestä.

Jopas jotakin, minä ajattelin. Mahtaako ovi aueta automaattisesti? Kävelin muutaman kerran edestakaisin oven edessä, mutta mitään ei tapahtunut.

Ihmettelin aikani oven takana, mutta kun opastusnuoli osoitti sinnikkäästi suljetun oven taakse, tartuin kiellosta huolimatta kahvaan ja vedin oven auki. Ei siinä sitten sen kummempaa tapahtunut, joskin minusta tuntui kuin salivalvoja olisi katsonut minua vihaisesti.

Jonkun ajan päästä sitten tajusin, että siinä oven vieressä oli melko kookas painike, jossa kolmella kielellä, myös suomeksi, neuvottiin painamaan sitä ja avaamaan ovi.

Näyttelyn katsottuani kävin vielä museon myymälässä (yllä) mutta en ostanut mitään.

Museon portailta on hieno näköala yli kaupungin keskustan. Itse lähdin tästä oikealle, kävelin Puolalanpuiston läpi Rauhankadulle ja sitä pitkin kotiin ruusupensaan taakse.

Matkalla poikkesin vielä Siwaan ja ostin joululehden. Ehdin jo silmäillä sitä ja nauttia kauniista kuvista. Jutut ovat turvallisen samanlaisia, kuin joulu itse: harmoniset perheet viettävät noin kahden kuukauden mittaista jouluaan valkoisissa kodeissaan, nostavat perittyjä ja lapsuudesta tuttuja joulukoristeita esiin sopivin väliajoin, sisustavat kodin jouluvärein, joista hallitsevin on valkoinen, valmistavat uusia jouluruokia perinneherkkuja unohtamatta, viettävät iloista ja ennen muuta rauhaisaa aikaa perheen, ystävien, sukulaisten ja naapurien kanssa, antavat  itse tehtyjä lahjoja ja muuttuvat leikkimielisiksi viimeistään tapaninpäivänä.

Uskokoon ken tahtoo.  Mukava sitä kuitenkin on katsella.

Aloitin joulusiivouksen

Päätin aloittaa joulusiivouksen hyvissä ajoin ja tyhjensin ensi töikseni siivouskaapin.

Jos joku luulee näkevänsä kuvassa kasan roinaa niin vakuutan, että kyseessä on hahmotushäiriö. Oikeasti tässä on monta unelmaa, uutta alkua ja lupausta kauniimmasta ja kevyemmästä arjesta.

Olette varmaan kuulleet siitä hepusta, joka väittää tulevansa toimeen sadalla tavaralla ja kannustaa muitakin tekemään samoin? Meistä ei koskaan voisi tulla ystäviä, sillä minulla on vähintään sata tavaraa pelkästään siivouskaapissani. Suurinta osaa en käytä saati tarvitse koskaan.

Kuten:
ainakin kymmenen vuotta vanha palanen Marseille-saippuaa. Kovettunutta kenkäplankkia, monta tuubillista. Kellastuneita joulukuusenkynttilöitä, aitoja. Pieni kylmälaukku viinipullon kuljettamiseksi piknikille. Kärpäsansa. Pölypusseja ammoin rikkoutuneeseen pölynimuriin. Muovikasseja, joissa on kauniita kuvia. Paperikasseja, joissa on kauniita kuvia. Muovikasseja, tavallisia. Muovipusseja. Paperipusseja. Narukerä. Toinen. Pätkä punaista narua. Pätkä ruskeaa narua. Kaksi tyynyliinaa (?). Naulakko. Kynttilänsammutin. Liimaa. Lamppuöljyä. Tinneriä. Tunnistamattomia muoviosia. Kenkälaatikko, jossa lukee "kynttilöitä". Jossa on kynttilöitä.

Lisäksi kaapissa on siivousvälineitä kuten pölynimuri, kasoittain erilaisia rättejä, talouskäsineitä, kuparin-, hopean- ja teräksenkiillotusaineita, pesuaineita eri kohteisiin, pölypusseja uuteen imuriin, taikasieni, teräsvillaa, roskasäkkejä, pölyhuisku, esiliinoja, roskapusseja ja kärpäsmyrkkyä.

Unohdinko jotain? Kyllä varmaan.Ainakin varapatalaput ja kynttilälyhdyt.

Nyt kaappi on aika siisti. Heitin pois yhtä ja toista, kovettuneet kenkäplankit muun muassa.

Joskus minusta tuntuu, että tavarat salakuljettavat itsensä meille ja lisääntyvät kaapeissa omia aikojaan. En ole mikään hamsteri, en kierrä kaupoissa ostamassa uusia tavaroita vain voidakseni ostaa. Lisäksi olen aika kova heittämään tavaroita pois tai pistämään kierrätykseen. Tavaroiden röyhkeässä ilmaantumisessa ja oleilussa on jotain samaa salaliitonomaista kuin parittomien sukkien arvoituksessa. Meillä kaikilla on Niitä, mutta missä ovat ne kaikki Toiset? Ajatelkaa, miten valtava määrä niitä täytyy olla.

Mitäs teillä muilla on siivouskaapeissanne?

Minulla on muuten vielä muutamia siivousvälineitä, kuten harja ja rikkalapio sekä erittäin hyvä lattianpesin. Mutta ne eivät ole koskaan mahtuneet siivouskomeroon kun siellä on niin täyttä.

Voimia!

Alkaa olla se aika vuodesta, jolloin kaikki voimanlähteet ovat tarpeen. Jotkut urheat väitttävät olevansa syksyihmisiä: mitä pimeämpi, sen parempi. Uskoisiko?

Yksi voimanlähde olkoon tämä, keväällä käyttämättä jäänyt kuva.

Tähän on enää noin kuusi kuukautta. Voi huokaus sentään.

On eri asia tehdä asioita, jotka ovat mukavia kuin asioita, joista saa voimaa. On mukavaa maata sohvalla ja katsoa televisiota, mutta ei siitä mitään voimia saa, ei henkisiä eikä fyysisiä. Se tekee vain väsyneeksi ja alakuloiseksi.

Ulos lähteminen huonollakin ilmalla ja pitkä, reipas kävely ei aina ole mukavaa, mutta siitä tulee hyvä olo. Minulle ainakin liikunnasta on tullut yhä tärkeämpi voimanlähde sitä mukaa mitä vanhemmaksi tulen.

Henkisesti piristävintä on kuitenkin tehdä jotain, jota ei tavallisesti tee. Kulkea uusia reittejä, käydä vaikka oman kotikaupungin nähtävyyksiä katsomassa (nehän meiltä yleensä jäävät kun haluamme niin kovasti lähteä ulkomaille), kokeilla jotain uutta harrastusta. Samojen latujen kiertäminen päivästä ja vuodesta toiseen vain syventää uria niin, että lopulta ei enää näe ympärilleen ollenkaan.

Olisi hauska tietää, mistä muut saavat voimia? Ja miten voisi jakaa niitä niille, joiden voimat ovat vähissä?

Kävin eilen Plantagenissa ostamassa kanervia keittiön ikkunan taakse. Huomasin, että joulukoristeet olivat jo tulleet myyntiin. Joulun odotus ja valmistelu onkin hyvä keino kahlata pimeän loska-ajan läpi kohti kevään eteistä. Minä en ainakaan yhdy siihen  kuoroon, joka valittaa liian aikaisesta joulumarkkinoinnista ja heristelee sormea kaupallisuudelle. Tervetuloa vaan kaikki kimallukset ja joululaulut ja tonttu-ukkelit, mieluummin minä niiden kanssa askartelen kuin pyyhin kuraa saappaistani ja tuijotan lopun aikaa ulos ikkunasta pimeään.

Meillä oli tänään tyttärien kanssa jo vähän puhetta joulusta. Mietittiin, kuka olisi missäkin; se nyt tiedetään, että Raine on ainakin laivalla. Minä ilmoitin, että jouluruokatarjoilua - sikäli kuin joku tulee - on aattona, muuten ei. En aio viettää joulunpyhiäni kantamalla kinkkua edestakaisin kellarin ja keittiön väliä ja kaapimalla hupenevia rosolli- ja sillilautasia siistimpään kuosiin. Haaveilen ostavani itselleni hyvän kirjalahjan ja viettäväni joulua sen kanssa.

Mikä ei silti estä minua valmistelemasta joulua vaikka kuinka pontevasti, valmisteluhan on se paras osa.

Tavallista joulunviettoa Suomen Turussa

Mukava jouluaatto kallistuu loppuunsa. Olo on vähän voipunut kuten aina sillä, joka on valmistautunut huolella ensi-iltaan ja saanut sen kunnialla loppukumarruksiin.

Jouluvalojen kanssa oli sittenkin vähällä tulla katastrofi. Raine onnistui löytämään uudet kuusenkynttilät Clas Ohlssonilta, ei siinä mitään. Minä olin ihan tyytyväinen siihen saakka, kunnes huomasin, että nyt kuusessa ovat sekä uudet kynttilät että ne eilen hankitut valopallerot. Se oli vähän liikaa ja siitä sitten se pieni jouluvälikohtaus syntyi. Yksityiskohtiin menemättä menen suoraan lopputulokseen eli siihen, että nyt kuusessa ovat vain ne kynttilät ja joulurauha vallitsee meilläkin.

Kinkku onnistui erinomaisen hyvin. Tosin se oli niin kypsä, että hajosi palasiksi, joten kovin kaunis se ei ollut. Ruokapöydässä otettiin perinteinen joulukuva, johon tänä vuonna tallentuivat meidän vanhempien lisäksi Laura, Maria ja Samir.


Nonnakin pääsi tälle puolelle aattoa viettämään ja sai oman herkkulautasen, vähän katkarapuja ja kananmunan. Koiran hemmottelu on pidettävä tiukasti kurissa, sillä Nonnalla on herkkä vatsa, joka menee helposti sekaisin. Kun se aikoinaan tuli meille, jouduimme etsimään ja kokeilemaan monenlaisia ruokia ennen kuin sopiva löytyi. Silloin koiraparalla oli vähän väliä vatsa löysällä mikä tarkoitti sitä, että saatoin joutua viemään sen ulos jopa kolme kertaa yössä ja silti aamulla lattiat oli sotkettu. Sen kun muistaa, ei todellakaan tule antaneeksi Nonnalle pullanpaloja piparkakuista puhumattakaan. 

Lahjojakin jaettiin.

Korvatunturi oli antanut minulle yllättävän korkeat kiltteyspisteet, sillä sain monta pakettia, joista paljastui muun muassa Kalevala-korun Runoratsu, Pentikin ihana puuhevonen ja Koirakuiskaaja-kirja.

Nuorisokin tuntui ihan tyytyväisiltä omiin lahjoihinsa. Tosin olen valmentanut heidät huolellisesti ottamaan lahjoja vastaan, joten tuskinpa he näyttäisivät, vaikka lahjat eivät miellyttäisikään. Olen aina muistuttanut siitä, että lahjahevosen suuhun ei katsota eli lahjoja ei arvostella vaan otetaan kaikki kiitoksella vastaan. On oikeasti rumaa ja kiusallista kuunnella, miten joku ilkkuu saamaansa lahjaa, kun se kuitenkin on hyvästä sydämestä annettu. Ei, semmoinen ei käy päinsä ollenkaan.

Se, että joulusta on vaikea kirjoittaa, kun kaikki on niin tavallista ja aina samanlaista, on oikeastaan lohdullista. Jos joulusta olisi paljon jännittävää kirjoitettavaa, asiat todennäköisesti olisivat jollakin tapaa huonosti.

Rauhallista Jouluyötä.

Kirjoja ja kuusenkynttilöitä

Kinkku on uunissa ja kohta pääsen kömpimään puhtaiden lakanoiden väliin. Joulu alkaa siis olla kutakuinkin mallillaan.

Aamupäivä kului siivouksen parissa. En tehnyt sitä yksin, muutama päivä sitten tehty työnjako toteutui suunnitellusti. Kun sain oman osuuteni hoidettua, lähdin vielä käymään kaupungilla. Kävin postissa hakemassa uuden puhelimeni ja kirjakaupassa tilaamani pääsykoekirjan. Ostinpa vielä Rainelle viime hetken joululahjankin, joka paljastuu tietysti vasta huomenna.

Kirjakaupassa muistin taas kerran, että minun pitää kysyä "sitä yhtä" kirjaa. Luin kirjasta arvostelun pari vuotta sitten ja silloin jo ajattelin, että tuo minun täytyy ostaa Rainelle, se kiinnostaa häntä varmasti. Sitten unohdin asian ja kirjan nimen.Nyt päätin kokeilla onneani ja kysyin kauppiaalta, mahtaako hänellä olla "yhden ruotsinkielisen turkulaismiehen kirjoittamaa kirjaa, jossa kerrotaan 70-luvulla Hämeenportissa istuneista poliittisesti aktiivisista nuorista"? En ihmetellyt, vaikka kauppiaallekaan kirjan nimi ei muistunut mieleen.

Kotona sitten googlettelin ja helpostihan se sieltä tuli: Henrik Janssonin Otteita kumouksellisista kokouksista. Tässä se nyt on ja täältä voin käydä tarkistamassa, kun seuraavan kerran yritän sitä ostaa.

Päiväämme mahtui myös yhteinen kuusenhakureissu Rainen kanssa. Tämä tunnelmallinen perinneretki tehtiin kellariin.Siellä otimme kuusen pahvilaatikosta, jossa se osiin purettuna viettää joulujen väliset ajat. Jo monta vuotta tätä allergiakotia on koristanut muovikuusi.

Osa kuusenkynttilöistä oli mennyt rikki. Minulle vajavainenkin jouluvalo olisi ollut tarpeeksi, mutta Raine halusi kunnon kynttilät ja lähti kauppaan. Joka paikasta olivat kuusenkynttilät loppuneet ja ainoa, mitä hän onnistui saamaan, oli jonnekin parvekkeelle tarkoitettu valosarja, jossa  kynttilän virkaa toimittavat pyöreät muovipallot. Uskokaa pois, ne ovat nyt meidän kuusessamme.

- Isä menee vielä huomenna kauppoihin etsimään kynttilöitä, lohdutin kuopusta, joka epäuskoisena tarkasteli aikaansaannostamme.
- No hyvä. Toi on ihan kauhee, hän sanoi.

Aamulla ehdin katsoa vähän televisiotakin. Sen verran, että näin kaksi joulun tietäjää: naisia, jotka kertoivat paremmista tavoista viettää joulua.

Tietäjissä ei ole mitään pahaa, ne kuuluvat joulusatuun. Nykypäivän tietäjät ovat erikoistuneet tietämään, miten parempaa joulua vietetään sen stressaavan ja kaikella tapaa ylikuormitetun joulun sijasta, jota ne "muut" viettävät.   

Toinen aamun tietäjänaisista oli keksinyt downshiftata eli hidastaa joulunvieton.
- Laitammekin tonttuja esiin jo marraskuussa, hän kertoi.

Kiva! Otankin vihjeestä vaarin. Minulla on tämmöinen resuinen ja koinsyömä tonttuperhe:

Jostain syystä en saanut tätä kuvaa millään oikein päin, mutta ehkä se on hyvä näin. Nämä tontut nyt kumminkin ovat 60-luvulta ja kulkeneet minun mukanani kodista toiseen.
Tästä lähtien vältän kaiken joulustressin ja laitan tonttuni lipaston päälle jo marraskuussa.

Kiitos tietäjille ja hyvää yötä!

Pannujen kiillotusta ja radiomuistoja

Päivä alkoi varsin epätavallisesti. Heräsin puhelimen hälytykseen kesken unien. Olin juuri unessani Nonnan kanssa pitkällä kävelyllä jossain oudossa paikassa. Pyyhin lumia tienviitan päältä, kun viitan takaa tuli ensin yksi ja sitten toinen poliisi - olivat olleet siellä liikenteenvalvontatehtävissä - ja pääsin kysymään heiltä neuvoa. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ehtinyt kertoa, pääsisinkö tietä pitkin kotiin, kun siis puhelin soi.

Soittaja oli poikaystävän luokse yöksi jäänyt kuopus, jonka piti päästä töihin ja jolla ei ollut kyytiä. Suosittelin linja-autoa ja menin keittämään aamukahvia.

Unikulman sänky on osoittautunut todella hyväksi. Niin mukava se on, etten malttaisi olla sieltä ollenkaan pois enkä näköjään herätäkään ihmisten aikoihin.


Aamupäivällä toimeennuin kuitenkin kauppaan. Kävin Tarjoustalossa ostamassa koiranmakkaraa  (se on siellä halvempaa) ja onnistuin myös kaappaamaan hyllyn viimeisen purkin mainiota Sampo-jauhetta. Tuo yli sata vuotta markkinoilla ollut aine on ehdottomasti parasta  kupariastioiden kiillotukseen. Katsokaa vaikka.

         
Tuo etumainen pannu on juuri kiillotettu, kahta muuta ei vielä.

Jotkut antavat kupariastioidensa mustua ja pitävät niistä sellaisina. Minusta kuparin pitää kiiltää. Entisaikaan, kun kuparipannut olivat jokapäiväisessä käytössä, ne kiillotettiin kerran viikossa. Minä kiillotan omani kerran tai korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. 

Makuasia, tämäkin. On monta tapaa elää oikein kuparipannujen kanssa aivan kuten on paljon oikeita tapoja elää muutenkin elämäänsä.

Siinä pannuja hinkatessani kuuntelin radiota. Tykkään kuunnella radiota ja teen sitä aika paljon. Minulla on kylpyhuoneessakin radio ja kyllä siinä vaan aamuisinkin hampaita harjatessa ehtii kuulla yhtä ja toista. Nyt kuitenkin mietin, ehkä Entisten nuorten sävellahjan innoittamana, 70-luvun radio-ohjelmia. Silloinhan radiosta tuli esimerkiksi sellainen kulttuuriohjelma kuin Säveliä Neuvostoliitosta. Silloin, kun sieltä ei tullut Säveliä Neuvostoliitosta, sieltä tuli klarinetinsoittoa. Herrat Paavo Lampinen ja Marius Gobba soittivat klarinettia. Uskokaa pois, kun avasit radion, ehdit tuskin viittä minuuttia kuunnella sitä kun kuuluttaja jo ilmoitti, että nyt Marius Gobba ja Paavo Lampinen esittävät klarinetilla sen taikka tämän kappaleen. Joka päivä! Aina!

Korjatkaa, jos muistan väärin.

Entisten nuorten sävellahja on muuten mukava ohjelma. Sinne soittavat aika vanhoilta kuulostavat naiset ja miehet, jotka väittävät olleensa nuoria samoihin aikoihin kuin minäkin. Lisäksi he ovat kovia valehtelemaan, sillä kaikki kertovat olleensa tosi siveitä ja kilttejä.

Kukaan ei ole sentään toivonut klarinettimusiikkia. Taivaan kiitos.