Kohtaamisia

Asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.

Soitin toista viikkoa sitten eräälle ihmiselle ja pyysin haastattelua. Hän valitti kiireitään ja vaikka tarvitsin vain puolen tunnin puhelinhaastattelun, se ei mitenkään sopinut lähipäivien ohjelmaan, ei mihinkään aikaan päivästä. Vasta 14. joulukuuta kello 12.00 sopisi.  Kiitin ja merkitsin ajan kalenteriini.

Tänään istuin hyvissä ajoin ennen kahtatoista työpöytäni ääreen, otin kynän ja lehtiön esiin, näppäilin numerot valmiiksi puhelimeen ja vahdin tietokoneeni ruudulta kelloa. Kun se tuli 12.00, painoin soittonappia.

Toisesta päästä vastattiin heti.  Tervehdin ja varmistin, että nyt on aikaa puhua.
- Totta kai. Sopimuksemme mukaan, kuului vastaus.

Mitä tästä opimme?

Sen, että asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.

Päivän kuva on Turun kauppatorin Joulutorilta. Olen kuluneen viikon mittaan kulkenut pari kertaa tästä läpi kun olen käynyt kirjastossa. Eilen istuin taas kuusi tuntia tutkimassa vanhoja mikrofilmejä. Kuusi tuntia putkeen tuntuu olevan maksimi, sen jälkeen alkaa olla ihan sama, mitä ruudulla vilisee.

Jossain vaiheessa viereiselle lukulaitteelle tuli muuan mies tutkimaan lintuaiheisia artikkeleita. Tiedän sen, koska tovin selattuaan mies alkoi puhua ääneen. Kun yksinpuhelua oli kestänyt aikansa, mies kääntyi minun puoleeni.

- Tuli vaan mieleen, kun sä sanoit viimeksi tästä pusakasta, hän sanoi.
- Anteeksi kuinka, minä sanoin.
- Eikun sitä vaan, kun sä halusit tämän ostaa. En minä myy tätä pusakkaa, kato kun mä olen ostanut tämän Wiklundilta kuudellakympillä. Tuli vaan mieleen, kun sanoit.

Ajatukset raksuttivat päässäni sinne tänne.

- Niin joo, tosiaan, sanoin sitten ja jatkoin omaa työtäni. Mies hiljeni ja lähti pian pois.

Jotkut valittavat, etteivät tapaa ihmisiä eivätkä pääse puhumaan kenenkään kanssa. Minun kokemukseni on, että tavatakseen tai puhuakseen ei tarvitse kuin asettua jonnekin ja kohta joku tulee.

Kuten eräänä päivänä Turun Kauppahallissa. Seisoin tiskillä odottamassa ja vieressäni oli minua vanhempi pariskunta, jonka naispuolinen jäsen jo teki ostoksiaan. Sillä välin mies päätti jututtaa minua. Ensin hän kehui, miten säästäväisiä he ovat ja kuinka vähän heillä menee rahaa ruokaan.

- Kaikki tehdään tietysti itse, hän sanoi.
- Sehän on hienoa, siinä kyllä säästää, minä myötäilin.
- Niin vaikka en minä itse tee, vaimo tekee kaiken, mies myhäili.
- Hyvä vaimo on erinomainen asia, totesin minä.
Siitä mies innostui ja kumartui lähemmäs.
- Minulla on maailman paras vaimo, hän kuiskasi. Hän on niin palvelualtis... entinen sairaanhoitaja!

Siihen en osannut enää sanoa mitään eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä vaimo, entinen sairaanhoitaja, sai ostoksensa tehtyä ja otti miehen mukaansa.

Heillä on varmasti ihan kivaa eikä siihen tarvitse kenenkään sanoa mitään.

Tänä viikonloppuna pitänee aloittaa jouluvalmistelut. Sen verran olemme jo tehneet, että hankimme miehen kanssa yhteisen joulukalenterin. Ei mitään suklaakalenteria vaan sellaisen vanhanaikaisen, jossa on kuvia ja kiillettä päällä.

Viimeksi meillä on ollut yhteinen joulukalenteri joskus kauan sitten ennen lapsia. En muista varmasti.
Nyt me avaamme vuorotellen luukkuja, lainaamme lukulaseja toinen toisillemme ja kiistelemme siitä, kumpi saa parhaat kuvat.
Semmoista pientä joulumielen virittelyä.

Hankalat haastateltavat ja vähän muuta

Perehdyin tänään niihin runsaisiin taustamateriaaleihin ja kirjoitin jutun valmiiksi. Lähetin sen tarkastettavaksi hartaiden huokausten kera ettei se tulisi takaisin kovin punakynällä käsiteltynä. Vaikka, kuten eilen otsikoin, ei niistä jutuista koskaan tiedä.

Sain nimittäin eilen viestin kahdelta haastateltavalta, että heistä tekemäni juttu on ok, heillä ei ole mitään korjattavaa. Ja juuri heiltä sitä odotin, sillä haastattelu alkoi ehdottomalla vaatimuksella saada juttu nähtäväksi ennen kuin se julkaistaan. Ko. ihmisillä oli ollut niin huonoja kokemuksia aiemmista lehtijutuista. Kokemukseni mukaan "huonot" kokemukset voivat olla ihan oikeasti huonoja kokemuksia tai sitten kokemuksia, joissa haastateltavien erinomaisia ominaisuuksia ja suurenmoisia saavutuksia ei ole kuvailtu riittävällä intensiteetillä.

Joskus taas aavistukset osuvat oikeaan. Itse haastattelutilanne voi mennä mitä ystävällisimmissä merkeissä, kaikinpuolisen positiivisuuden ja näennäisen yhteisymmärryksen lämmössä ja silti siitä tietää heti ensi sekunneista, että tästä ei tule mitään. Näin on käynyt ja sellaista juttua ei julkaista koskaan. Jos haastateltava on korjannut muutakin kuin asiavirheet, esimerkiksi kappalejaon, otsikon ja jutun sisällön, en mitenkään voi ottaa sellaista nimiini.

Heti aamulla kävin ensin hammaslääkärillä. Yritän muuten olla vaivaamatta lääkäreitä, mutta hammaslääkärillä käyn säännöllisesti. Olen sopinut, että minut kutsutaan sinne automaattisesti kerran vuodessa ja jos alkaa tuntua, ettei kutsua tule, soitan perään.

Hampaissani ei ollut yhtään reikää. Neuvottelin hammaslääkärini kanssa myös valkaisun mahdollisuudesta, sillä olen harkinnut hampaiden valkaisua jo monta vuotta. Olen saanut synnyinlahjaksi keltaisen hammasluun ja kun ikää tulee lisää, hampaat kellastuvat aina vain enemmän, kaikista valkaisevista tahnoista huolimatta. Lääkäri sanoi, ettei valkaisusta olisi mitään haittaa ja että se todennäköisesti auttaisikin vähän. Ei paljoa, paljoon tarvittaisiin järeämpiä toimia. Katsotaan nyt.

Kävelin kotiin kauppatorin kautta.

Torilla oli kaunista, mutta entisensä se ei ole. Kun olin lapsi, kauppatorilla oli paljon myyjiä ja varsinkin lauantaisin se oli täynnä asiakkaita. Nyt myyjien kojuja olisi mahtunut paljon lisää eikä vähillä tiskeillä ollut tungosta. Kauppatoria on rasittanut vuosien jahkaaminen sen alle mahdollisesti rakennettavasta parkkiluolasta ja tietenkin myös se, että ihmiset ostavat ruokansa kauempana olevista supermarketeista.

Minun mielipiteeni toriparkkiin on se, että sitä ei tarvita. Tarkoituksenahan on elävöittää Turun keskustaa ja saada ihmiset käymään ostoksilla keskustan kaupoissa. Kuitenkin meillä on jo nyt iso parkkiluola Louhi, josta pääsee astumaan melkein suoraan torille. Ei sekään ole ihmeemmin elävöittänyt keskustan elämää.

Ainoa ratkaisu minun mielestäni olisi tehdä keskustan pysäköinnistä ilmaista. Parkkikiekot käyttöön.

Voisihan sitä edes kokeilla joskus? Yksi maksuton päivä viikossa.

Haloo, kaupungin isät, tämä oli ehdotus.