Hankalat haastateltavat ja vähän muuta

Perehdyin tänään niihin runsaisiin taustamateriaaleihin ja kirjoitin jutun valmiiksi. Lähetin sen tarkastettavaksi hartaiden huokausten kera ettei se tulisi takaisin kovin punakynällä käsiteltynä. Vaikka, kuten eilen otsikoin, ei niistä jutuista koskaan tiedä.

Sain nimittäin eilen viestin kahdelta haastateltavalta, että heistä tekemäni juttu on ok, heillä ei ole mitään korjattavaa. Ja juuri heiltä sitä odotin, sillä haastattelu alkoi ehdottomalla vaatimuksella saada juttu nähtäväksi ennen kuin se julkaistaan. Ko. ihmisillä oli ollut niin huonoja kokemuksia aiemmista lehtijutuista. Kokemukseni mukaan "huonot" kokemukset voivat olla ihan oikeasti huonoja kokemuksia tai sitten kokemuksia, joissa haastateltavien erinomaisia ominaisuuksia ja suurenmoisia saavutuksia ei ole kuvailtu riittävällä intensiteetillä.

Joskus taas aavistukset osuvat oikeaan. Itse haastattelutilanne voi mennä mitä ystävällisimmissä merkeissä, kaikinpuolisen positiivisuuden ja näennäisen yhteisymmärryksen lämmössä ja silti siitä tietää heti ensi sekunneista, että tästä ei tule mitään. Näin on käynyt ja sellaista juttua ei julkaista koskaan. Jos haastateltava on korjannut muutakin kuin asiavirheet, esimerkiksi kappalejaon, otsikon ja jutun sisällön, en mitenkään voi ottaa sellaista nimiini.

Heti aamulla kävin ensin hammaslääkärillä. Yritän muuten olla vaivaamatta lääkäreitä, mutta hammaslääkärillä käyn säännöllisesti. Olen sopinut, että minut kutsutaan sinne automaattisesti kerran vuodessa ja jos alkaa tuntua, ettei kutsua tule, soitan perään.

Hampaissani ei ollut yhtään reikää. Neuvottelin hammaslääkärini kanssa myös valkaisun mahdollisuudesta, sillä olen harkinnut hampaiden valkaisua jo monta vuotta. Olen saanut synnyinlahjaksi keltaisen hammasluun ja kun ikää tulee lisää, hampaat kellastuvat aina vain enemmän, kaikista valkaisevista tahnoista huolimatta. Lääkäri sanoi, ettei valkaisusta olisi mitään haittaa ja että se todennäköisesti auttaisikin vähän. Ei paljoa, paljoon tarvittaisiin järeämpiä toimia. Katsotaan nyt.

Kävelin kotiin kauppatorin kautta.

Torilla oli kaunista, mutta entisensä se ei ole. Kun olin lapsi, kauppatorilla oli paljon myyjiä ja varsinkin lauantaisin se oli täynnä asiakkaita. Nyt myyjien kojuja olisi mahtunut paljon lisää eikä vähillä tiskeillä ollut tungosta. Kauppatoria on rasittanut vuosien jahkaaminen sen alle mahdollisesti rakennettavasta parkkiluolasta ja tietenkin myös se, että ihmiset ostavat ruokansa kauempana olevista supermarketeista.

Minun mielipiteeni toriparkkiin on se, että sitä ei tarvita. Tarkoituksenahan on elävöittää Turun keskustaa ja saada ihmiset käymään ostoksilla keskustan kaupoissa. Kuitenkin meillä on jo nyt iso parkkiluola Louhi, josta pääsee astumaan melkein suoraan torille. Ei sekään ole ihmeemmin elävöittänyt keskustan elämää.

Ainoa ratkaisu minun mielestäni olisi tehdä keskustan pysäköinnistä ilmaista. Parkkikiekot käyttöön.

Voisihan sitä edes kokeilla joskus? Yksi maksuton päivä viikossa.

Haloo, kaupungin isät, tämä oli ehdotus. 

Mieshenkilöä kaivataan

Kerroin kuukausia sitten, että ostimme uuden sängyn. Unikulma-sängyn, kummallekin henkilökohtaisesti jousitetun ja moottoroidun. Nukumme siinä täällä ruusupensaan takana, missä nytkin olen.

No, kuulkaas tätä: heräsin viime yönä siihen, että sänkyni jalkopää nousi omia aikojaan ylös. Niin ylös kuin koneisto antoi myöten.

- Mitä ihmettä täällä tapahtuu, minä kysyin itseltäni, makasin siinä kintut sojottaen kohti kattoa ja hapuilin kaukosäädintä sängyn reunasta.

Sain säätimen käsiini, painelin sitä aikani ja totesin, että mitään ei tapahdu. Pääpuoli nousi ja laski, jalkopää pysyi ylhäällä.

Ei siinä nukkumisesta enää mitään tullut, vaikka kellahdinkin viimein loppuyöksi viereiseen, tyhjään sänkyyn. Aamulla, heti, kun kello tuli yhdeksän ja Unikulman liike avattiin, soitin sinne.

Unikulma ei onneksi ole mikään puhelinoperaattori, siellä vastattiin heti ja luurissa oli kauppias itse. Hän ei edes ollut liikkeessä, vaan mökillään, kukaties juuri aamukahvia nauttimassa ja ihailemassa tyyntä järvenselkää. Selitin huoleni hänelle ja kerroin kaikista tekemistäni toimista, joilla olin yrittänyt saada sänkyä henkiin.Kauppias kuunteli ja otti osaa vakavissaan ja pahoitteli, että kun hän nyt on täällä satojen kilometrien päässä ja tuntuu siltä, ettei ole muuta keinoa kuin vaihtaa sängyn moottori.

- Onko siellä mieshenkilöä paikalla, hän sitten kysyi.

Ja nyt tullaan siihen, miksi kirjoitan tänään juuri tästä. Mikä ihana kysymys! "Onko siellä mieshenkilöä paikalla?" Ei siis niin, että onko siellä ketään, joka ymmärtää moottorisänkyjen moottorien vaihdosta vaan yksinkertaisesti vain mies. Se riittäisi. Kunhan on mies.

Jos olisin moottorisänkyjen aineenvaihdunnasta väitellyt tekniikan tohtori, olisin ehkä loukkaantunut. Mutta kun en ole, pieninkään feministi minussa ei ilmoittautunut. Minulle sopii kertakaikkiaan ja erinomaisesti se, että mieshenkilöiden oletetaan hoitavan moottorien vaihdot, renkaiden vaihdot, rikkoutuneet laitteet ja kojeet ja kaikki, mikä painaa paljon.

- Ei, valitettavasti täältä ei nyt löydy mieshenkilöä kuin vasta  viikon päästä, vastasin kauppiaalle. Sitten lisäsin, että juuri tästä syystä moottorin vaihdolla ei ole kiirettä, voin nukkua mieshenkilön sängyssä korjaajaa odotellessa. Kauppias oli selvästi helpottunut ja lupasi apua heti alkuviikosta. Olimme molemmat tyytyväisiä, toivotimme toisillemme hyvää viikonloppua ja lopetimme puhelun.

Luotan siihen, että Unikulma tulee ja korjaa minun sänkyni pikapuoliin. Sen suhteen olen rauhallisella mielellä.

Enkä ole isommin huolissani, vaikka kesän aikana on sattunut yhtä ja toista ja perheemme mieshenkilö toden totta on lähiaikoina kotiutumassa. Kyllä hän varmasti ymmärtää.

- Mitäs sinä olet puuhaillut, hän kysyy.
- Enpä juuri mitään. Hajottanut puutarhakalusteet, klapikoneen ja moottorisängyn ja hommannut sinut poliisin kirjoihin, minä vastaan.

Kun tuli se parkkisakkokin hankittua miehen autolla.