Kun on elänyt yli viisikymmentä vuotta kuten minä, luulisi, että on jo ehtinyt ajatella kaikkia maailman asioita. Mitä vielä, tämän tästä tulee eteen joku aihe jota ei muista koskaan ennen pohtineensa. Minulle se on tällä viikolla ollut ongelmanratkaisu ja tarkemmin se, millaisia ongelmanratkaisumalleja olen itse oppinut ja millaisia opettanut omille lapsilleni?
Tärkein havainto on kuitenkin ollut se, etten ole koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi sitä, miten ihminen oppii ratkaisemaan ongelmia ja miten tärkeä taito se kuitenkin on.
Lastenkasvatusoppaissa pitäisi puhua tästä. Niissä kyllä neuvotaan, että lasten nähden voi riidella kunhan sitten myös sovitaan lasten nähden ja opetetaan tällä tavalla, että asioista voi puhua. Lähtökohta on kuitenkin aina tuo vanhempien riita ikään kuin se olisi ainoa ongelma, joka perheitä kohtaa.
Tulee muitakin ongelmia. Sairautta, työttömyyttä, rahattomuutta, onnettomuuksia ja vahinkoja. Kaikenlaisia, kaikenkorkuisia esteitä tehdä asioita, joita tahtoisi. Kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä, joista ei saa otetta. Tilanteita, joissa tulee täydellisesti väärin ymmärretyksi. Hankkeita, jotka kaatuvat ponnistuksista huolimatta. Pettymyksiä, jotka viiltävät luihin asti.
Hyvät ongelmanratkaisukyvyt ovat kuin huippuluokan työkalupakki, josta löytyy sopiva, toimiva vekotin joka asiaan. Ei tarvitse olla erityisen älykäs eikä erikoisen rohkea, mutta jos tietää, että näin tällaisista asioista on ennenkin selvitty, ei lamaannu.
Olen yrittänyt muistaa ja eritellä, millaisen ongelmanratkaisumallin olen itse saanut. Valitettavasti tulos vaikuttaa aika heikolta. Se käsittää lähinnä syyllisten etsimistä, uhriksi asettumista ja asioiden kieltämistä mutta ei juurikaan asioiden korjaamiseen pyrkivää, rauhallista, asiallista ja päättäväistä toimintaa.
Olenkohan itse onnistunut yhtään paremmin omien lasteni kanssa? Täytyy varmaan kysyä.
Olisipa tätäkin osannut ajatella ajoissa!
Tämmöistä tämä on: kun kerran äidiksi ryhtyy, saa sitten lopun elämäänsä pohtia, mitä olisi pitänyt tehdä paremmin.
Vaikka tietoinen ongelmanratkaisumalli jäi antamatta, jotain sentään pystyin opettamaan. Muistan esimerkiksi erään kerran kun tulin jostain, mökiltä varmaan, kotiin ja siellä haisi hiukan kummalliselta. En ehtinyt kysyäkään asiasta mitään, kun kotona ollut teini-ikäinen tytär kertoi, että meillä oli ollut muuan kulkuri syömässä, peseytymässä ja pesemässä vaatteitaan. Tytär oli löytänyt likaisen maankiertäjän kadulta ja tuonut tämän mukanaan.
Olin juuri avaamassa suuni (taisin puoliksi avatakin) aloittaakseni jotain sen suuntaista kuin Kuinka sinä tuolla tavalla ja Etkö yhtään ajattele, mitä voi sattua, Tuo on ihan kamalan vaarallista
kunnes samassa
älysin sulkea suuni ja sanoa itselleni että :"Pirkko, sinähän olet aina sanonut lapsille, että ihmisiä on autettava aina kun voi".
Sitä saa mitä tilaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit
perjantai 9. maaliskuuta 2012
torstai 5. tammikuuta 2012
Lapsivieraita
Eilinen ilta kului tärkeissä valmisteluissa, sillä olin kutsunut tänään lapsivieraita. 8- ja 10-vuotiaat lapsenlapseni eivät olleet koskaan tavanneet Kreikassa asuvan serkkuni 11-vuotiaita kaksosia ja nyt, kun tilaisuus tuli, kutsuin kaikki neljä tänne Ruusupensaan taakse.
Aloitimme tutustumisen selvittämällä sukulaisuussuhteet. Piirsin pienen sukupuunkin; tässä näin, tässä ovat Lauri ja Alli ja heille syntyvät nämä lapset ja heille taas nämä ja me olemme tässä kohtaa joten te olette vähän niin kuin pikkuserkkuja tai sovitaan, että serkkuja vaan. Sukua joka tapauksessa.
Pyysin lapsia myös piirtämään kuvat omista kotitaloistaan, joita toiset eivät ole nähneet.
Kuvassa alhaalla on Suomen serkkujen talo ja ylhäällä ylösalaisin Kreikan serkkujen talo. Molemmissa on paljon lemmikkieläimiä, sillä me olemme eläinrakasta sukua, jossa minä yhden koiran omistajana edustan säälittävää vähemmistöä.
Lapset tulivat hyvin toimeen keskenään ja toivon, että tämä päivä on alkua jollekin, joka kantaa aikuisuuteen asti. Ei ainoastaan sukulaisuussuhteena vaan myös laajempana näkökulmana maailmaan, siihen, että ihmiset ovat kaikki tietyllä tavalla samanlaisia kansalaisuudesta tai ulkonäöstä riippumatta.
Olipa mukava päivä! Nyt haaveilen jo täyttä päätä siitä, että sitten kun meillä on se uusi koti, jossa tietysti on iso keittiö ja ihana piha, pidetään oikein sukujuhlat.
Kutsut - ainakin alustavat - kannattaisi varmaan lähettää jo huomenna, sillä kokemuksesta tiedän, että edes oman perheen saati koko suvun saaminen yhteen paikkaan samaan aikaan on todella vaativaa.
Aloitimme tutustumisen selvittämällä sukulaisuussuhteet. Piirsin pienen sukupuunkin; tässä näin, tässä ovat Lauri ja Alli ja heille syntyvät nämä lapset ja heille taas nämä ja me olemme tässä kohtaa joten te olette vähän niin kuin pikkuserkkuja tai sovitaan, että serkkuja vaan. Sukua joka tapauksessa.
Pyysin lapsia myös piirtämään kuvat omista kotitaloistaan, joita toiset eivät ole nähneet.
Lapset tulivat hyvin toimeen keskenään ja toivon, että tämä päivä on alkua jollekin, joka kantaa aikuisuuteen asti. Ei ainoastaan sukulaisuussuhteena vaan myös laajempana näkökulmana maailmaan, siihen, että ihmiset ovat kaikki tietyllä tavalla samanlaisia kansalaisuudesta tai ulkonäöstä riippumatta.
Olipa mukava päivä! Nyt haaveilen jo täyttä päätä siitä, että sitten kun meillä on se uusi koti, jossa tietysti on iso keittiö ja ihana piha, pidetään oikein sukujuhlat.
Kutsut - ainakin alustavat - kannattaisi varmaan lähettää jo huomenna, sillä kokemuksesta tiedän, että edes oman perheen saati koko suvun saaminen yhteen paikkaan samaan aikaan on todella vaativaa.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Pukeutumishuolia ja erilaisia perheitä
Uskon talven tuloon, jos ei nyt niin jonain toisena vuotena. Siksi lähdin tänään alennusmyynteihin etsimään lämmintä koiranulkoilutustakkia.
Minulla olisi lähes uusi sellainen, ellei koira olisi syönyt. Tai uusi ja uusi, ei se enää uusi olisi, sillä koira oli silloin vielä aika pentu.
Olisi hauska olla siististi puettu koiralenkilläkin. Ainakin sen verran, ettei tarvitse hävetä. Nyt olen välillä koonnut eriparisia ja väärän kokoisia vaatteita ylleni sellaiseksi kombinaatioksi, etten ole kehdannut astua ovesta ennen pimeän tuloa ja sittenkin olen yrittänyt luikkia polkuja, joilla ei muita ole.
Sovitin muutamia takkeja, mutta tulin lopulta kotiin ostamatta mitään. Kuvassa näkyvä takki oli kauniin värinen, mutta liian ohut ja lyhyt. Muut olivat liian paksuja tai pitkiä tai toivottoman synkän värisiä. Tai liian kalliita.
Muutama muukin oli lähtenyt alennusmyynteihin. Joitakin. Siinä tungeksiessa alkoi väsyttää ja poikkesin kahvilaan. Olisin varmaan poikennut vaikka ei olisi väsyttänytkään, kahviloissa on mukava istua ja katsella ihmisiä.
Melkein viereisessä pöydässä istui eräs perhe, isä ja äiti, noin kymmenvuotias poika ja saparopäinen tyttö, joka oli ehkä neljän. Kiinnitin heihin huomiota, koska he vaikuttivat jotenkin niin rennoilta ja hyväntuulisilta, vaikka aika monen muun kasvoilta saattoi lukea eriasteisia alennusmyyntipaineita. Erityisen mukavaa oli nähdä, miten vilpittömän kiintyneitä vanhemmat näyttivät olevan lapsiinsa. Pieni tyttö ei jaksanut istua paikoillaan vaan nauroi ja hullutteli ja vanhemmat olivat huvittuneita ja katsoivat tyttöään sillä tavalla kuin katsotaan sitä, jota rakastetaan oikein paljon. Lapsesta huokui ilo ja huolettomuus. Sitten he lähtivät pois ja katsoin, miten tyttö hyppelehti tiehensä, käsi isän kädessä.
Mikä onnellinen tyttö, minä ajattelin, noin pitäisi kaikkien lasten saada elää, rakastettuina, huolettomina.
Edellisellä (tai sitä edellisellä, väliäkö tuolla) samassa kahvilassa näin toisenlaisen perheen. Siinä isä ja äiti ja kolme poikaa olivat pysähtyneet kahville. Mutta liekö isältä mennyt hermo tai tullut mitta täyteen, sillä hän oli vihainen. En tiedä mistä, mutta kiukku ja kyllästyminen näkyivät kauas. Pojat istuivat niskat kyyryssä ja joivat mehujaan hiljaisina. Äiti koetti johdattaa ukkosta ja yritti ehkä samalla muistaa edes yhden syyn, miksi on mennyt tuon mulkeron kanssa naimisiin ja vielä hankkinut lapsia. Sen perheen kaupunkimatka oli piloilla.
Näin minä tulkitsin noita ihmisiä ja tilanteita ja voin tietysti olla ihan väärässä. Ehkä kukaan ei ollut kenenkään mies tai vaimo tai äiti. Enhän löytänyt takkiakaan vaikka luulin.
Kun tulin kotiin, Nonna oli ottanut minun koiranulkoilutusjalkineeni ja kantanut ne keittiöön. Nonna on kuitenkin jo niin iso tyttö, ettei se ollut tuhonnut kenkiä perin pohjin, tyytynyt vain vähän maistelemaan.
Minulla olisi lähes uusi sellainen, ellei koira olisi syönyt. Tai uusi ja uusi, ei se enää uusi olisi, sillä koira oli silloin vielä aika pentu.
Olisi hauska olla siististi puettu koiralenkilläkin. Ainakin sen verran, ettei tarvitse hävetä. Nyt olen välillä koonnut eriparisia ja väärän kokoisia vaatteita ylleni sellaiseksi kombinaatioksi, etten ole kehdannut astua ovesta ennen pimeän tuloa ja sittenkin olen yrittänyt luikkia polkuja, joilla ei muita ole.
Sovitin muutamia takkeja, mutta tulin lopulta kotiin ostamatta mitään. Kuvassa näkyvä takki oli kauniin värinen, mutta liian ohut ja lyhyt. Muut olivat liian paksuja tai pitkiä tai toivottoman synkän värisiä. Tai liian kalliita.
Muutama muukin oli lähtenyt alennusmyynteihin. Joitakin. Siinä tungeksiessa alkoi väsyttää ja poikkesin kahvilaan. Olisin varmaan poikennut vaikka ei olisi väsyttänytkään, kahviloissa on mukava istua ja katsella ihmisiä.
Melkein viereisessä pöydässä istui eräs perhe, isä ja äiti, noin kymmenvuotias poika ja saparopäinen tyttö, joka oli ehkä neljän. Kiinnitin heihin huomiota, koska he vaikuttivat jotenkin niin rennoilta ja hyväntuulisilta, vaikka aika monen muun kasvoilta saattoi lukea eriasteisia alennusmyyntipaineita. Erityisen mukavaa oli nähdä, miten vilpittömän kiintyneitä vanhemmat näyttivät olevan lapsiinsa. Pieni tyttö ei jaksanut istua paikoillaan vaan nauroi ja hullutteli ja vanhemmat olivat huvittuneita ja katsoivat tyttöään sillä tavalla kuin katsotaan sitä, jota rakastetaan oikein paljon. Lapsesta huokui ilo ja huolettomuus. Sitten he lähtivät pois ja katsoin, miten tyttö hyppelehti tiehensä, käsi isän kädessä.
Mikä onnellinen tyttö, minä ajattelin, noin pitäisi kaikkien lasten saada elää, rakastettuina, huolettomina.
Edellisellä (tai sitä edellisellä, väliäkö tuolla) samassa kahvilassa näin toisenlaisen perheen. Siinä isä ja äiti ja kolme poikaa olivat pysähtyneet kahville. Mutta liekö isältä mennyt hermo tai tullut mitta täyteen, sillä hän oli vihainen. En tiedä mistä, mutta kiukku ja kyllästyminen näkyivät kauas. Pojat istuivat niskat kyyryssä ja joivat mehujaan hiljaisina. Äiti koetti johdattaa ukkosta ja yritti ehkä samalla muistaa edes yhden syyn, miksi on mennyt tuon mulkeron kanssa naimisiin ja vielä hankkinut lapsia. Sen perheen kaupunkimatka oli piloilla.
Näin minä tulkitsin noita ihmisiä ja tilanteita ja voin tietysti olla ihan väärässä. Ehkä kukaan ei ollut kenenkään mies tai vaimo tai äiti. Enhän löytänyt takkiakaan vaikka luulin.
Kun tulin kotiin, Nonna oli ottanut minun koiranulkoilutusjalkineeni ja kantanut ne keittiöön. Nonna on kuitenkin jo niin iso tyttö, ettei se ollut tuhonnut kenkiä perin pohjin, tyytynyt vain vähän maistelemaan.
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Julkinen nolaaminen on anteeksiantamatonta
Minulla oli taas tänään isoäitipäivä. Lastenlapsilla ei ollut koulua, ainoastaan joulujuhla illalla. Ajoin aamulla Turusta Sauvoon sakeassa räntäsateessa, joka maalasi maisemat ainakin hetkeksi valkoisiksi.
Kuvassa on tosiaan vain koiria eikä yhtään lasta. Yritän olla pidättyväinen mitä tulee ihmisten kuvien ja muiden yksityisten tietojen julkaisemiseen ja se pätee tietysti myös lapsiin. Erityisesti heihin. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kertoo lastensa asioista vaikkapa facebookissa; jonain päivänä piltit oppivat lukemaan, liittyvät nettiyhteisöihin ja löytävät kaikki nolot viestit.
Lasten nolaaminen oli ihan tavallista silloin, kun minä olin pieni ja taitaa olla edelleen. Se on todella sydämetöntä. Ihmisten, isojen ja pienten julkinen häpäisy - vaikkakin muka huumorin varjolla - on aivan kauheaa.
Muistan eräät vanhemmat, jotka naureskellen kertoivat, miten olivat huijanneet pikkutyttöään. He asuivat paikassa, jossa oli kioski näköetäisyydellä. Eräänä päivänä he olivat valehdelleet tytölleen, että kioskilta saisi ilmaiseksi karkkia kun vain käy pyytämässä. Tyttö lähti innoissaan matkaan ja vanhemmat katsoivat ikkunasta, miten tytär nolostui perin pohjin. Käsittämätöntä. Ja että vielä kehtaavat kertoa.
Mutta vaikka kuvassa siis on vain koiria, vietin päiväni myös lasten kanssa. Ja illalla pääsin vielä koulun joulujuhlaan, jossa tyttärentytär oli Lucia-kuorossa ja tyttärenpoika neljäs adventtikynttilä. He suoriutuivat osistaan hienosti elleivät suorastaan poikkeuksellista lahjakkuutta osoittaen (tähän tulisi hymiö jos käyttäisin niitä).
Oli ihanaa istua hyvin järjestetyssä joulujuhlassa ja vain nauttia kaikesta ilman, että oli tarvinnut ommella yhtään esiintymisasua tai kerätä rahaa mihinkään rekvisiittaan. Katselin opettajia, jotka ohjasivat ja paimensivat hyvin valmennettuja oppilaitaan. Ajattelin, että opettajan ammatissa kutsumuksella täytyy olla joku sija, muuten kukaan ei voi näyttää noin asialleen omistautuneelta.
Niin jouluista. Enkeli Rafael virnisteli leveästi ikkunaverhoista tehdyt siivet lepattaen ja tietäjän kruunu putosi ja kopsahti seimeen kapaloidun Jeesus-lapsen päälle. Jouluyö, juhlayö soi ja mammat pyyhkivät silmiään.
Kaikki oli kuten pitääkin.
Kuvassa on tosiaan vain koiria eikä yhtään lasta. Yritän olla pidättyväinen mitä tulee ihmisten kuvien ja muiden yksityisten tietojen julkaisemiseen ja se pätee tietysti myös lapsiin. Erityisesti heihin. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kertoo lastensa asioista vaikkapa facebookissa; jonain päivänä piltit oppivat lukemaan, liittyvät nettiyhteisöihin ja löytävät kaikki nolot viestit.
Lasten nolaaminen oli ihan tavallista silloin, kun minä olin pieni ja taitaa olla edelleen. Se on todella sydämetöntä. Ihmisten, isojen ja pienten julkinen häpäisy - vaikkakin muka huumorin varjolla - on aivan kauheaa.
Muistan eräät vanhemmat, jotka naureskellen kertoivat, miten olivat huijanneet pikkutyttöään. He asuivat paikassa, jossa oli kioski näköetäisyydellä. Eräänä päivänä he olivat valehdelleet tytölleen, että kioskilta saisi ilmaiseksi karkkia kun vain käy pyytämässä. Tyttö lähti innoissaan matkaan ja vanhemmat katsoivat ikkunasta, miten tytär nolostui perin pohjin. Käsittämätöntä. Ja että vielä kehtaavat kertoa.
Mutta vaikka kuvassa siis on vain koiria, vietin päiväni myös lasten kanssa. Ja illalla pääsin vielä koulun joulujuhlaan, jossa tyttärentytär oli Lucia-kuorossa ja tyttärenpoika neljäs adventtikynttilä. He suoriutuivat osistaan hienosti elleivät suorastaan poikkeuksellista lahjakkuutta osoittaen (tähän tulisi hymiö jos käyttäisin niitä).
Oli ihanaa istua hyvin järjestetyssä joulujuhlassa ja vain nauttia kaikesta ilman, että oli tarvinnut ommella yhtään esiintymisasua tai kerätä rahaa mihinkään rekvisiittaan. Katselin opettajia, jotka ohjasivat ja paimensivat hyvin valmennettuja oppilaitaan. Ajattelin, että opettajan ammatissa kutsumuksella täytyy olla joku sija, muuten kukaan ei voi näyttää noin asialleen omistautuneelta.
Niin jouluista. Enkeli Rafael virnisteli leveästi ikkunaverhoista tehdyt siivet lepattaen ja tietäjän kruunu putosi ja kopsahti seimeen kapaloidun Jeesus-lapsen päälle. Jouluyö, juhlayö soi ja mammat pyyhkivät silmiään.
Kaikki oli kuten pitääkin.
torstai 10. marraskuuta 2011
Professori kertoo euron viisauden
Perheessämme harjoitetaan huonoja tapoja. Varsinkin ruokapöytäkäyttäytymisemme on liki ala-arvoista. Minä näytän siinä parasta esimerkkiä, sillä mieluiten syön ja luen yhtä aikaa.
Eihän se aina onnistu. Jos koko perhe on paikalla, yritämme olla sivistyneitä. Emme lue, emme riitele (yleensä) ja pidämme suun kiinni kun pureksimme. Mutta kun olen yksin ja nythän olen, luen ihan varmasti ruokapöydässä.
Tänään luin Iltalehden naistenlehtiliitettä Ilonaa. Ostan sen aika usein vaikka tiedän, että sisältö on kovin kevyttä. Eurolla ei tietysti voi odottaakaan kuin euron juttuja ja Ilonan jutut ovat enemmänkin pelkkää johdattelua aiheeseen. Tällä kertaa aiheena oli muun muassa lastenkasvatus. Katariina Lehtikannon kirjoittamassa jutussa oli haastateltu kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalaa. Otsikkona oli "Elämä ei voi olla pelkkää touhulandiaa".
Jutun sisältö oli tiivistettynä se, että lasten pitäisi saada olla vanhempiensa kanssa ja että kiire ja tiukat aikataulut ovat huonoja lapsen kehitykselle.
Tuon viisauden kertomiseen jo tarvitaankin professori.
Hakala kertoo esimerkin omasta perheestään: hän oli ollut kotona 11-vuotiaan tyttärensä kanssa ja kysynyt tältä, mitä tytär haluaisi tehdä. Tämä oli ilmoittanut, ettei mitään erikoista, hän haluaa vain olla ja jutella.
Siinä kohtaa minua alkoi naurattaa. Kuvittelin mielessäni kohtauksen, jossa oma isäni olisi aikoinaan menetellyt tuolla tavoin, tullut kysymään, mitä minä haluaisin tehdä?
Olisin pelästynyt. Ensimmäinen ajatukseni olisi varmasti ollut, että isä on humalassa. Olisin paennut paikalta ja lymyillyt jossain niin pitkään, että tilanne olisi taatusti mennyt ohi ja unohtunut.
Minun lapsenmaailmassani vanhemmat eivät ikinä kysyneet, mitä minä haluaisin tehdä. Jos en itse keksinyt tekemistä, heillä oli ehdotuksia, mutta omani olivat aina sen verran parempia, ettei tekemättömyyden tuskaa kannattanut kovin kerkeästi tuoda julki.
Meidän kylällämme ei ollut muuta järjestettyä toimintaa kuin se pyhäkoulu, josta jo olen kertonut. Sitten, kun elämänpiirini laajeni suuremmaksi, harrastin kaikenlaista kerhotoimintaa, partiota ja näytelmäkerhoa ja kävin ratsastamassa Artukaisten ratsastuskoululla. Harrastuksiin menin omin neuvoin, kävellen tai polkupyörällä. Olisin ollut ällistynyt, jos äiti olisi tullut saattelemaan saati istumaan ja odottamaan jonnekin pukuhuoneeseen. Ei siellä kenenkään muidenkaan vanhempia ollut.
Tätä ei pidä tulkita niin, että ennen oli kaikki paremmin. Ei kaikki ollut. Mutta ei sekään näytä pelkkää onnea tuovan, että lapset ovat nykyään usein nousseet perheiden keskipisteiksi. Näyttäisi jopa siltä, että kaikenlaisia ongelmia on jopa enemmän kuin ennen.
Vanhempien tehtävä on näyttää, miten aikuisena ollaan. Ei siihen oikein sovi se, että kysellään lapselta neuvoja. Minun mielestäni.
Onneksi ei tarvitse enää pohtia kasvatusasioita muuten kuin näin isoäidillisen kaikentietävästä perspektiivistä. Saan omistautua vaikkapa myytävien talojen selaamiseen. Teen sitä nyt joka päivä, vaikka me emme pääse vielä pitkään aikaan ostamaan omaa taloa ja siihen mennessä kaikki nyt myynnissä olevat on jo myyty.
Tällä hetkellä Varsinais-Suomessa ei ole julkisessä myynnissä yhtään taloa, joka saisi täydet pisteet. Muutamia aika hyviä on. Yksi tosi kaunis on Paraisilla, mutta en oikeasti haluaisi sitäkään, sillä tontti on pieni ja talo keskellä kaupunkia. Nätti se on kuitenkin. Jostain tämän tapaisesta minä haaveksin:
http://www.etuovi.com/kohde/360638
Eihän se aina onnistu. Jos koko perhe on paikalla, yritämme olla sivistyneitä. Emme lue, emme riitele (yleensä) ja pidämme suun kiinni kun pureksimme. Mutta kun olen yksin ja nythän olen, luen ihan varmasti ruokapöydässä.
Tänään luin Iltalehden naistenlehtiliitettä Ilonaa. Ostan sen aika usein vaikka tiedän, että sisältö on kovin kevyttä. Eurolla ei tietysti voi odottaakaan kuin euron juttuja ja Ilonan jutut ovat enemmänkin pelkkää johdattelua aiheeseen. Tällä kertaa aiheena oli muun muassa lastenkasvatus. Katariina Lehtikannon kirjoittamassa jutussa oli haastateltu kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalaa. Otsikkona oli "Elämä ei voi olla pelkkää touhulandiaa".
Jutun sisältö oli tiivistettynä se, että lasten pitäisi saada olla vanhempiensa kanssa ja että kiire ja tiukat aikataulut ovat huonoja lapsen kehitykselle.
Tuon viisauden kertomiseen jo tarvitaankin professori.
Hakala kertoo esimerkin omasta perheestään: hän oli ollut kotona 11-vuotiaan tyttärensä kanssa ja kysynyt tältä, mitä tytär haluaisi tehdä. Tämä oli ilmoittanut, ettei mitään erikoista, hän haluaa vain olla ja jutella.
Siinä kohtaa minua alkoi naurattaa. Kuvittelin mielessäni kohtauksen, jossa oma isäni olisi aikoinaan menetellyt tuolla tavoin, tullut kysymään, mitä minä haluaisin tehdä?
Olisin pelästynyt. Ensimmäinen ajatukseni olisi varmasti ollut, että isä on humalassa. Olisin paennut paikalta ja lymyillyt jossain niin pitkään, että tilanne olisi taatusti mennyt ohi ja unohtunut.
Minun lapsenmaailmassani vanhemmat eivät ikinä kysyneet, mitä minä haluaisin tehdä. Jos en itse keksinyt tekemistä, heillä oli ehdotuksia, mutta omani olivat aina sen verran parempia, ettei tekemättömyyden tuskaa kannattanut kovin kerkeästi tuoda julki.
Meidän kylällämme ei ollut muuta järjestettyä toimintaa kuin se pyhäkoulu, josta jo olen kertonut. Sitten, kun elämänpiirini laajeni suuremmaksi, harrastin kaikenlaista kerhotoimintaa, partiota ja näytelmäkerhoa ja kävin ratsastamassa Artukaisten ratsastuskoululla. Harrastuksiin menin omin neuvoin, kävellen tai polkupyörällä. Olisin ollut ällistynyt, jos äiti olisi tullut saattelemaan saati istumaan ja odottamaan jonnekin pukuhuoneeseen. Ei siellä kenenkään muidenkaan vanhempia ollut.
Tätä ei pidä tulkita niin, että ennen oli kaikki paremmin. Ei kaikki ollut. Mutta ei sekään näytä pelkkää onnea tuovan, että lapset ovat nykyään usein nousseet perheiden keskipisteiksi. Näyttäisi jopa siltä, että kaikenlaisia ongelmia on jopa enemmän kuin ennen.
Vanhempien tehtävä on näyttää, miten aikuisena ollaan. Ei siihen oikein sovi se, että kysellään lapselta neuvoja. Minun mielestäni.
Onneksi ei tarvitse enää pohtia kasvatusasioita muuten kuin näin isoäidillisen kaikentietävästä perspektiivistä. Saan omistautua vaikkapa myytävien talojen selaamiseen. Teen sitä nyt joka päivä, vaikka me emme pääse vielä pitkään aikaan ostamaan omaa taloa ja siihen mennessä kaikki nyt myynnissä olevat on jo myyty.
Tällä hetkellä Varsinais-Suomessa ei ole julkisessä myynnissä yhtään taloa, joka saisi täydet pisteet. Muutamia aika hyviä on. Yksi tosi kaunis on Paraisilla, mutta en oikeasti haluaisi sitäkään, sillä tontti on pieni ja talo keskellä kaupunkia. Nätti se on kuitenkin. Jostain tämän tapaisesta minä haaveksin:
http://www.etuovi.com/kohde/360638
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)