Aina ensin ei

Ystäväni soitti ja kysyi, lähtisinkö tänä talvena hänen kanssaan Lappiin hiihtämään.

Rakastan Lappia. Hiihtäminen on mukavaa. Haaveilen Lapissa vaeltamisesta usein.

Ja kuitenkin ensimmäinen, mitä ajattelin oli ei. En minä millään voi.

Olen tosi huono lähtemään minnekään. En tiedä, onko se hyvä vai huono ominaisuus, mutta nyt se ainakin harmittaa minua. Onko pakko olla näin ikävä ihminen? Ihme, että joku edes pyytää.

Ehkä kuitenkin lähden. Saa nyt katsoa, täytyy miettiä

Olin juuri ollut kylvyssäkin ( mitä se tähän asiaan vaikuttaa?).

Kylpeminen on vaivalloista puuhaa. Viime vuonna en kylpenyt kertaakaan ja tämä tämänpäiväinen taitaa olla tämän vuoden ainoa kerta. Kuka tietää, vaikka tämä olisi ollut viimeinen kerta täällä? Tarkoitan vain sitä, kun tahti on näin harvaa.

Tästä päästäänkin taas muuttoteemaan. Selaan joka päivä Etuoven ja Oikotien myytäviä taloja. Siellä on nyt yksi, jota olen katsellut monta kertaa. Siinä ei ole juuri mitään niistä ominaisuuksista, joita olen listannut täytyy olla -listaani, mutta jokin siinä kuitenkin viehättää. Ainakin se, että talo on sisäpuolelta niin kammottavan ruma, ettei siellä tarvitsisi sääliä yhtään mitään.

Aamupäivällä kävin tekemässä yhden haastattelun vähän Turun ulkopuolella. Ajoin pientä paikallistietä pitkin maisemassa, joka oli juuri sellaista, missä mielelläni asuisin. Ajattelin, että jos täällä olisi joku talo myytävänä, tahtoisin mielelläni tietää.

Nyt illalla seikkailin taas asuntomarkkinoilla ja päädyin tutkimaan sitä rumaa taloa. Ja kuinka ollakaan, se on juuri sen tien varressa, jota tänään ajoin. Luulenpa, että kun Raine tulee kotiin (ensi viikolla) käymme ensimmäiseksi katsomassa Rumilusta.

Nyt toivon, etteivät huomiseksi ennustettu uusi myrsky ja erittäin huono ajokeli toteudu, kun minunkin täytyy lähteä maaseudulle. Yritetään ajaa varovasti!

Luppoajan ajatuksia

Ei se tentti sentään ihan hirveän huonosti mennyt; kysyin asiaa opettajalta ja sain juuri äsken selvityksen, jonka mukaan olen melkein yltänyt kolmoseen. Ei kun uusimaan sitten.

Lähdin aamulla aikaisin reissuun. Kävin tekemässä yhden haastattelun Laitilassa ja toisen Uudessakaupungissa. Ihmisten aikataulut olivat sellaisia, että haastattelujen väliin jäi pari tuntia aikaa ja minä ehdin siinä kohtaa käydä muun muassa Vanhalla Maatilalla. Siellä se taloparka seisoi ypöyksin.

On kovin harmaata ja ankeaa, kovin syksy. Syksy oli silloinkin, kun me ostimme tämän ja näkymä oli moninverroin ankeampi, lähes lohduton.

Nyt, kun me olemme päättäneet luopua tästä toivon, että talo löytää sopivat omistajat. En halua - ja tiedän, ettei Rainekaan halua - myydä tätä kenelle tahansa. Talo tarvitsee arvoisensa isännät, sellaiset, jotka pitävät siitä hyvää huolta. 

Mieluiten näkisin, että joku nuori, todella ahkera ja toimelias perhe muuttaisi tänne asumaan. Niin, että täällä olisi elämää, lapsia ja kotieläimiä. Tämähän olisi hevosihmiselle unelmapaikka; riittävän iso tontti omassa rauhassa, ihanat maastot alkavat kotipihalta.
Tosin se kaikki vaatisi ensin kovasti rakentamista ja remontointia, mutta sitä varten perheen pitäisikin olla tosi ahkera ja toimelias.

Viinaanmenevien auringonottajien ei kannata edes kysellä.

Mutta vielä mikään myynti ei ole ajankohtainen. Minä selailen Etuovea ja Oikotietä joka päivä ja onneksi yhtäkään tosi ihanaa paikkaa ei vielä ole tullut vastaan. Tai ehkä joku niistä, joiden hinta alkaa nelosella tai jollain suuremmalla numerolla voisi olla oikein ihana, mutta niitä en viitsi edes katsoa.

Annoin tuvan ikkunoilla oleville pelargonioille vähän vettä, totesin, että hiiret ovat pitäneet sangen hauskaa joka puolella, taivastelin peuransorkkien jälkiä, joita oli jokaisessa kukkapenkissä vaikka kuinka paljon, otin tämän kuvan ja lähdin.
Vielä oli aikaa ja menin Tiihosen kahvilaan kuluttamaan sen.

Tiihosen kahvila Laitilan keskustassa on ihana paikka. Kaikki käyvät siellä, vaikka paikalliset (ainakin meidän naapurimme) pitävät sitä kalliina. Turun kahvilahintoihin verrattuna en mitenkään voi olla samaa mieltä: palanen erinomaista lohipiirakkaa ja iso muki kahvia maksoi 3,80.

Syödessäni ja juodessani kuuntelin pakostakin viereisen pöydän ukkoparlamenttia. Tiihosella kokoontuu muun muassa näitä eläkkeellä olevien miesten seurueita, joilla ilmeisesti on tapana lähes joka aamu käydä kahvilla ja puida maailman asioita.

Miehillä on omituinen tapa puhua keskenään. Siis näin naisen näkökulmasta. Tiedättehän; kun kaksi toisilleen vaikka täysin vierasta naista joutuu samaan kahvipöytään ei kulu kauaa, kun perhesuhteet, erot ja syntymät ja lasten koulutukset on selvitetty. Naiset puhuvat tunneasioista ja mitä läheisempiä ystäviä he ovat, sitä herkemmistä asioista puhutaan.

Miehet taas, havaintojeni mukaan, puhuvat vain asioista. Kaksi ystävystä, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuukausiin, voivat tavatessaan jaaritella jostain koneen osista eikä kumpikaan kysy toiselta, miten toinen voi? Minusta tuollainen on ajanhukkaa, mutta miehille näköjään välttämätöntä.

Siinä viereisen pöydän ukkoköörissä oli yksi erinomaisen ärsyttävä besserwisser. Siis niitä, joita ei yllätetä millään, koska he tietävät jo kaiken. Ja valistavat auliisti muita mutta eivät koskaan kysy keneltäkään mitään.

Joillekin ihmisille kaikki maailman tieto on tipahtanut päähän itsestään.
Meidän muiden täytyy sitä työllä ja tuskalla kaivaa.

Professori kertoo euron viisauden

Perheessämme harjoitetaan huonoja tapoja. Varsinkin ruokapöytäkäyttäytymisemme on liki ala-arvoista. Minä näytän siinä parasta esimerkkiä, sillä mieluiten syön ja luen yhtä aikaa.

Eihän se aina onnistu. Jos koko perhe on paikalla, yritämme olla sivistyneitä. Emme lue, emme riitele (yleensä) ja pidämme suun kiinni kun pureksimme. Mutta kun olen yksin ja nythän olen, luen ihan varmasti ruokapöydässä.

Tänään luin Iltalehden naistenlehtiliitettä Ilonaa. Ostan sen aika usein vaikka tiedän, että sisältö on kovin kevyttä. Eurolla ei tietysti voi odottaakaan kuin euron juttuja ja Ilonan jutut ovat enemmänkin pelkkää johdattelua aiheeseen. Tällä kertaa aiheena oli muun muassa lastenkasvatus. Katariina Lehtikannon kirjoittamassa jutussa oli haastateltu kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalaa. Otsikkona oli "Elämä ei voi olla pelkkää touhulandiaa".

Jutun sisältö oli tiivistettynä se, että lasten pitäisi saada olla vanhempiensa kanssa ja että kiire ja tiukat aikataulut ovat huonoja lapsen kehitykselle.
Tuon viisauden kertomiseen jo tarvitaankin professori.

Hakala kertoo esimerkin omasta perheestään: hän oli ollut kotona 11-vuotiaan tyttärensä kanssa ja kysynyt tältä, mitä tytär haluaisi tehdä. Tämä oli ilmoittanut, ettei mitään erikoista, hän haluaa vain olla ja jutella.

Siinä kohtaa minua alkoi naurattaa. Kuvittelin mielessäni kohtauksen, jossa oma isäni olisi aikoinaan menetellyt tuolla tavoin, tullut kysymään, mitä minä haluaisin tehdä?

Olisin pelästynyt. Ensimmäinen ajatukseni olisi varmasti ollut, että isä on humalassa. Olisin paennut paikalta ja lymyillyt jossain niin pitkään, että tilanne olisi taatusti mennyt ohi ja unohtunut.

Minun lapsenmaailmassani vanhemmat eivät ikinä kysyneet, mitä minä haluaisin tehdä. Jos en itse keksinyt tekemistä, heillä oli ehdotuksia, mutta omani olivat aina sen verran parempia, ettei tekemättömyyden tuskaa kannattanut kovin kerkeästi tuoda julki.

Meidän kylällämme ei ollut muuta järjestettyä toimintaa kuin se pyhäkoulu, josta jo olen kertonut. Sitten, kun elämänpiirini laajeni suuremmaksi, harrastin kaikenlaista kerhotoimintaa, partiota ja näytelmäkerhoa ja kävin ratsastamassa Artukaisten ratsastuskoululla. Harrastuksiin menin omin neuvoin, kävellen tai polkupyörällä. Olisin ollut ällistynyt, jos äiti olisi tullut saattelemaan saati istumaan ja odottamaan jonnekin pukuhuoneeseen. Ei siellä kenenkään muidenkaan vanhempia ollut. 

Tätä ei pidä tulkita niin, että ennen oli kaikki paremmin. Ei kaikki ollut. Mutta ei sekään näytä pelkkää onnea tuovan, että lapset ovat nykyään usein nousseet perheiden keskipisteiksi. Näyttäisi jopa siltä, että kaikenlaisia ongelmia on jopa enemmän kuin ennen.

Vanhempien tehtävä on näyttää, miten aikuisena ollaan. Ei siihen oikein sovi se, että kysellään lapselta neuvoja. Minun mielestäni.

Onneksi ei tarvitse enää pohtia kasvatusasioita muuten kuin näin isoäidillisen kaikentietävästä perspektiivistä. Saan omistautua vaikkapa myytävien talojen selaamiseen. Teen sitä nyt joka päivä, vaikka me emme pääse vielä pitkään aikaan ostamaan omaa taloa ja siihen mennessä kaikki nyt myynnissä olevat on jo myyty.

Tällä hetkellä Varsinais-Suomessa ei ole julkisessä myynnissä yhtään taloa, joka saisi täydet pisteet. Muutamia aika hyviä on. Yksi tosi kaunis on Paraisilla, mutta en oikeasti haluaisi sitäkään, sillä tontti on pieni ja talo keskellä kaupunkia. Nätti se on kuitenkin. Jostain tämän tapaisesta minä haaveksin:
http://www.etuovi.com/kohde/360638