Uusille urille

Ihmisen pitää yrittää toteuttaa unelmiaan, ettei ala sitten myöhemmin kaduttaa. "Myöhemmin" on, kuten tiedämme, se kuuluisa kuolinvuode, jolla hauraina ja tuskin järjissämme suremme kaikkia tekemättömiä asioita ja sanomattomia sanoja.

Minulla on jo monta vuotta ollut haaveena päästä opettamaan kirjoittamista.

- Olisi niin mukava vetää vaikka jotain eläkeläisten kirjoituspiiriä, olen sanonut ystävilleni monta kertaa. Sanonut, mutta en tehnyt asialle mitään koska ajattelin, että voidakseni opettaa muita, minun itseni pitäisi vielä opiskella paljon lisää.

Viime maanantaina päätin kuitenkin kokeilla kepillä jäätä. Ei se mitään maksa, jos kysyy, tuumin ja lähetin vähän sähköpostia Laitilan ja Uudenkaupungin seudun kansalaisopiston rehtorille. Pääsisinkö minä teille opettamaan?

Rehtori vastasi muutaman tunnin kuluttua ja toivotti tervetulleeksi. Ja nyt me olemme jo suunnittelemassa kursseja, jotka todennäköisesti alkavat tammikuussa.

Kuva ei liity asiaan mitenkään, onpahan vain somisteena.

Keskeneräisistä asioista ei pitäisi kertoa julkisesti sanoo taikauskoinen minäni. Menköön tämä nyt kuitenkin samaan sarjaan kuin muuttoaikeemme, josta olen kertonut laveasti ja mitään salaamatta. Ehkä siitäkään ei tule mitään.

Toinen pitkäaikainen haaveeni, hoitoalalle palaaminen, on tähän mennessä toteutunut vain sen yhden iltavuoron verran. Turussa joko ei ole pulaa sijaisista tai sitten juuri minunlaiselleni ihmiselle ei ole missään mitään käyttöä. Vähän katkera tosiasia on sekin, että minun on todella paljon järkevämpää suunnata energiani kirjoituspuolelle kun se palkkauksessa kuitenkin arvostetaan noin kolme kertaa niin arvokkaaksi kuin ihmisten hoitaminen.

- Minusta tulee opettaja, riemuitsin miehelle aamulla.
- Onneksi olkoon, hän sanoi.
- Siinä on nyt vaan yksi pikku juttu...
- ?
- Voitaisko me muuttaa Laitilaan jo tammikuussa?

Se oli vitsi. Eihän täältä nyt ole kuin reilut 60 kilometriä Uuteenkaupunkiin. Xantiassakin vielä moottori hyrrää, vaikka kaikenlaista vanhuuden kremppaa on muuten ilmennyt.

Luppoajan ajatuksia

Ei se tentti sentään ihan hirveän huonosti mennyt; kysyin asiaa opettajalta ja sain juuri äsken selvityksen, jonka mukaan olen melkein yltänyt kolmoseen. Ei kun uusimaan sitten.

Lähdin aamulla aikaisin reissuun. Kävin tekemässä yhden haastattelun Laitilassa ja toisen Uudessakaupungissa. Ihmisten aikataulut olivat sellaisia, että haastattelujen väliin jäi pari tuntia aikaa ja minä ehdin siinä kohtaa käydä muun muassa Vanhalla Maatilalla. Siellä se taloparka seisoi ypöyksin.

On kovin harmaata ja ankeaa, kovin syksy. Syksy oli silloinkin, kun me ostimme tämän ja näkymä oli moninverroin ankeampi, lähes lohduton.

Nyt, kun me olemme päättäneet luopua tästä toivon, että talo löytää sopivat omistajat. En halua - ja tiedän, ettei Rainekaan halua - myydä tätä kenelle tahansa. Talo tarvitsee arvoisensa isännät, sellaiset, jotka pitävät siitä hyvää huolta. 

Mieluiten näkisin, että joku nuori, todella ahkera ja toimelias perhe muuttaisi tänne asumaan. Niin, että täällä olisi elämää, lapsia ja kotieläimiä. Tämähän olisi hevosihmiselle unelmapaikka; riittävän iso tontti omassa rauhassa, ihanat maastot alkavat kotipihalta.
Tosin se kaikki vaatisi ensin kovasti rakentamista ja remontointia, mutta sitä varten perheen pitäisikin olla tosi ahkera ja toimelias.

Viinaanmenevien auringonottajien ei kannata edes kysellä.

Mutta vielä mikään myynti ei ole ajankohtainen. Minä selailen Etuovea ja Oikotietä joka päivä ja onneksi yhtäkään tosi ihanaa paikkaa ei vielä ole tullut vastaan. Tai ehkä joku niistä, joiden hinta alkaa nelosella tai jollain suuremmalla numerolla voisi olla oikein ihana, mutta niitä en viitsi edes katsoa.

Annoin tuvan ikkunoilla oleville pelargonioille vähän vettä, totesin, että hiiret ovat pitäneet sangen hauskaa joka puolella, taivastelin peuransorkkien jälkiä, joita oli jokaisessa kukkapenkissä vaikka kuinka paljon, otin tämän kuvan ja lähdin.
Vielä oli aikaa ja menin Tiihosen kahvilaan kuluttamaan sen.

Tiihosen kahvila Laitilan keskustassa on ihana paikka. Kaikki käyvät siellä, vaikka paikalliset (ainakin meidän naapurimme) pitävät sitä kalliina. Turun kahvilahintoihin verrattuna en mitenkään voi olla samaa mieltä: palanen erinomaista lohipiirakkaa ja iso muki kahvia maksoi 3,80.

Syödessäni ja juodessani kuuntelin pakostakin viereisen pöydän ukkoparlamenttia. Tiihosella kokoontuu muun muassa näitä eläkkeellä olevien miesten seurueita, joilla ilmeisesti on tapana lähes joka aamu käydä kahvilla ja puida maailman asioita.

Miehillä on omituinen tapa puhua keskenään. Siis näin naisen näkökulmasta. Tiedättehän; kun kaksi toisilleen vaikka täysin vierasta naista joutuu samaan kahvipöytään ei kulu kauaa, kun perhesuhteet, erot ja syntymät ja lasten koulutukset on selvitetty. Naiset puhuvat tunneasioista ja mitä läheisempiä ystäviä he ovat, sitä herkemmistä asioista puhutaan.

Miehet taas, havaintojeni mukaan, puhuvat vain asioista. Kaksi ystävystä, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuukausiin, voivat tavatessaan jaaritella jostain koneen osista eikä kumpikaan kysy toiselta, miten toinen voi? Minusta tuollainen on ajanhukkaa, mutta miehille näköjään välttämätöntä.

Siinä viereisen pöydän ukkoköörissä oli yksi erinomaisen ärsyttävä besserwisser. Siis niitä, joita ei yllätetä millään, koska he tietävät jo kaiken. Ja valistavat auliisti muita mutta eivät koskaan kysy keneltäkään mitään.

Joillekin ihmisille kaikki maailman tieto on tipahtanut päähän itsestään.
Meidän muiden täytyy sitä työllä ja tuskalla kaivaa.

Myöhäiset istutukset

Täksi kesäksi itselleni asettamani tavoitteet alkavat täyttyä, kun pitkän perennapenkin uudistaminenkin on loppusuoralla.

Tänään iltapäivällä näytti tältä.

Kaivoin penkistä ylös kaiken muun paitsi hyvältä ystävältäni saamani Sarah Bernhardt -pionin (yläkuvassa etualalla) sekä toisen pionin, joka on ilmestynyt penkkiin ties mistä. Sen kohtaloa en ole vielä päättänyt.

Penkin uudistaminen lähti tarpeesta saada Sarahille lisää tilaa, se oli jäänyt niin pahasti erilaisten kurjenpolvien saartamaksi. Niin paljon kuin pidänkin kurjenpolvista, tähän uuteen penkkiin niitä ei taida tulla yhtään. Aloitin jo istuttamisen ja valitsin vanhoista kasveista vain loistosalviaa, pikkusydämiä, kuunliljoja ja syysleimuja. Karsin tosi rankalla kädellä entiseen verrattuna; viimeksi tavoitteenani oli Cottage Garden -tyyppinen hallittu sekamelska, mutta sain aikaan vain sekamelskan. Nyt tehdään siistiä ja säntillistä... reunat ovat hienot, eikö?

Uudistusprojektini ei sentään ole tullut kalliiksi. Olen ostanut vain multaa, 24 säkillistä, mikä on maksanut vähän yli 60 euroa. Kaikki on tietysti suhteellista.

Aion viipyä maalla torstaihin saakka. Minulla on ensi viikolla tällä suunnalla monta jutuntekoa, joten on kätevää jäädä tänne. Pyysin yliopistolla opettajaltamme, että saisin tiistain luentomateriaalit sähköpostissa, näin minun ei tarvitse ajaa pimeällä edestakaisin Laitilan ja Turun väliä. Torstain luennolle yritän ehtiä, luulen, että on hyvä olla paikan päällä mahdollisimman paljon.

Mutta nyt menen saunaan ja sitten katson ensimmäisen jakson uutta kotimaista Moskaa. Odotan tosi paljon tuolta juorulehden toimitukseen sijoittuvasta sarjasta. Mukavaa ehtoota vain kaikille muillekin!

Munamarkkinat ilman munia

Yksi Laitilan vuotuisista suurtapahtumista, Munamarkkinat, osuu tähän viikonloppuun.

Yksi? Mitähän ne muut ovat? No, mutta varmaan niitä on.

Munamarkkinat ovat ihan oikeasti iso juttu täällä, kaikki käyvät niissä, mekin joka vuosi.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, emme tienneet Laitilasta juuri mitään. En tiennyt edes sitä, että isoisäni isä oli täältä kotoisin, se on selvinnyt vasta myöhemmin. Runsaan kahdeksantuhannen asukkaan pikkukaupunki oli siis aivan uusi tuttavuus. Niinpä olinkin innoissani, kun ensimmäiset Munamarkkinat olivat edessä. Kuvittelin lapsellisesti, että siellä pääsen sukeltamaan Laitilan historiaan ja vahvistan paikallistuntemustani erinomaisella tavalla. Jonkinlaista kulttuuria, siis.

Olinpa väärässä! Laitilan Munamarkkinoilla kulttuuria edustivat jostain Andien syrjästä lentänyt ryhmä intiaanimuusikkoja  ja tummahipiäiset korukauppiaat. Muuten markkinakojuista löytyivät samat tavarat kuin kaikilla muillakin markkinoilla: lakritsaa, laukkuja, naruja ja muovipusseja ja hassuilla teksteillä varustettuja teepaitoja. Sekä paljon muuta, sillä kojuja on niin monta, että ne täyttävät koko Laitilan keskustan.

Munista ja kanoista ei ole näkynyt jälkeäkään ennen kuin tänään.

Kananpojat kiinnostivat kovasti kaiken ikäisiä.

Munamarkkinat ovat saaneet nimensä siitä, että Laitila on huomattava munapitäjä, täällä on paljon kanoja. Tai on ainakin ollut, en tiedä, miten kanataloudella nykyään menee.

Markkinoiden yhteydessä on aina Rompetori, josta voi löytää mitä tahansa. Kävimme siellä ja muutenkin markkinoilla kuopuksen kanssa, mutta tällä kertaa kova sade latisti markkinatunnelman. Rompetorilla ei päässyt paljon katselemaan myytäviä tavaroita, kun ne olivat enimmäkseen pressujen alla sadetta piilossa. Mutta muuten Rompetorit ovat loistavia paikkoja sille, joka haluaa löytää vaikkapa vanhan polkupyörän, traktorin, pappamopon, auton, vanhoja astioita tai työkaluja. Viime vuonna ostin sieltä kaksi vanhaa puutarhatyökalua, jotka minulla nyt ovat pihan koristeena. Ja mikä parasta, tinkiminen kuuluu kaupantekoon.

Rompetorilta kävelimme Tiihosen kahvilaan ja siinäpä meidän markkinareissumme olikin. Tai no, matkalla poikkesimme sentään kirpputorilla kirkon vieressä. Laitilan kirpputori on ollut aika hyvä paikka tehdä ihan oikeitakin löytöjä, tarkoitan sellaisia, jotka eivät maksa paljon. Nyt juutuin kauniin vanhan tuolin eteen. Se olisi sopinut tänne keittiöön ja ollut kovasti tarpeeseenkin. Tuoli maksoi 28 euroa mikä minusta ei ole paljon. Jätin sen kuitenkin sinne kun kuopus sanoi, että se on rempula (vaikka en ole ollenkaan varma siitä) ja kun en viitsinyt kantaa sitä mukanani. Ehkä haen sen sieltä vielä, jos hyvin käy.

Illalla tein vähän pihatöitä. Istutin vasta nyt ne kaksi päivänsineä ja yhden ruusupavun, jotka eilen ostin. Tarkoitukseni oli vain laittaa ne siihen koriin, josta eilen mainitsin ja viedä kori sitten pienen omenapuun alle. Hommasta tuli kuitenkin vähän monimutkaisempi, kun päätin ensin siistiä omenapuun alustan. Olin kattanut sen hiekalla ja kivillä ja nyt kivet eivät mielestäni olleet tarpeeksi siististi. Niinpä otin ne kaikki pois, toin vähän lisää hiekkaa ja ladoin kiveyksen uudestaan. Samalla istutin kivien lomaan muutaman helmihyasintin. Tähän puuhasteluun sain menemään ainakin kolme tuntia enkä ehtinyt katsoa edes Midsomerin murhia vaikka tarkoitus oli.

Nyt sanon näkemiin vähäksi aikaa. Blogi hiljenee noin viikoksi, sillä saan huomenna lapsenlapset tänne ja keskityn heihin ensi viikon. Palaan taas juhannuksen jälkeen.

Oikein hyvää Juhannusta kaikille! 

Oikea puutarhuri ei pelkää vettä

En saanut eilen mielestäni tarpeeksi aikaiseksi pihatöissä. Niinpä muistutin itselleni tiukasti, että ihmiset, joilla on moitteettomasti hoidettuja puutarhoja ja jotka pääsevät Kuninkaallisen Puutarhaseuran Keltaiseen Kirjaan, ovat aina ulkona. He eivät tiedä mitään huonosta säästä. Päätin ryhdistäytyä heti aamusta.

Aamulla satoi rankasti. Ajattelin, että se ei saa lannistaa, onhan minulla sadevaatteita. Otan ne esiin heti aamiaisen jälkeen. Tai ehkä sitten, kun olen käynyt kaupassa. Kaupasta tultuani söin vähän.

Ompelin ensin myös yhden tyynyn.

Kävin kauppareissullani Laitilan uudessa kangaskaupassa, Helmikankaassa. Se avattiin keväällä samassa paikassa lopettaneen Jätti-Rätin tilalle.

Juttelin kauppiaan kanssa ja kysyin, onko hän aikeissa ottaa matonkuteita myyntiin. Niitähän ei nyt saa täältä mistään, kun käsityöliike Punotex lopetti. Kauppias kertoi, että monet ovat kyselleet samaa ja hän harkitsee asiaa vakavasti. Toivottavasti asia etenee ja toivottavasti laitilalaiset käyttävät ahkerasti kangaskauppaa, jotta se voi pysyä täällä. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani.

Nyt lähdin kaupasta kainalossani iso tyyny ja metri päällystyskangasta. Olen jo kauan halunnut saada pehmeän nojailutyynyn salin sohvalle, sen omat tyynyt kun ovat vähän kovia.

Vähän iso se on, mutta muuten hyvä. Olen jo koemakaillut tyynyn ja mukavaa oli.

Tämä sohva on osa kalustoa, johon kuuluu kaksi isoa nojatuolia. Löysin kaluston monta vuotta sitten eräästä turkulaisesta, nyt jo lopettaneesta huonekaluliikkeestä. Sain sen tosi halvalla, sillä verhoilussa oli joitain pieniä virheitä. Kuskasimme sohvan ja nojatuolit Laitilaan pienellä peräkärryllä. Se oli kuorma se ja oli onnea, ettei yhtään poliisiautoa tullut vastaan. Jossain Mynämäen pitkällä ohituskaistalla toinen nojatuoleista oli vähällä tipahtaa kärrystä, mutta saimme sen viime hetkillä sidottua uudestaan kiinni.

Päivä oli aika pitkällä, kun lopulta pääsin pihatöihin. Tein vähän aikaa kiviaitaani tai enhän vielä ole päässyt itse asiaankaan, putsailen vasta ympäristöä.

Olen kyllä ihan tosissani siinä, että ilma ei saisi vaikuttaa mitään, jos aikoo saada puutarhansa kukoistamaan. Eihän juuri koskaan ole sopiva keli, on liian kuumaa, kylmää tai märkää.

Välillä epäilen, etten oikeasti ole niin innokas viherpeukalo kuin haluaisin. Jos olisin, tällaiset pohdinnat tuskin tulisivat ajankohtaisiksi.

Kesälaitumille

Kesä alkaa tästä. Tulin tänään maalle, enkä aio mennä kaupunkiin moneen viikkoon. Käymään ehkä, mutta en olemaan.

Luulin, että omenapuut olisivat täydessä kukassa, mutta mitä vielä. Kukat ovat jo ehtineet karista pois ja olen kuitenkin ollut poissa täältä vain muutaman päivän ja lähtiessäni ne olivat vasta avautumassa.

Särkynyt sydän keittiön ikkunan edessä on kasvanut valtavasti. Jos olisin kärsivällinen, voisin luullakseni nähdä, miten sen kukkavarret venyvät pituutta.

Aloitin kesänvieton tietysti ruohoa leikkaamalla. Jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä, ruohonleikkuu ei onnistuisi enää muulla kuin niittokoneella. Tai ruohosaksilla, joilla sen aikoinaan aloitin. Nytkin leikkurilla oli vaikeuksia, mutta se johtui myös vekottimen huonosta kunnosta: ruohonleikkuri yskii ja savuttaa ja sammuu välillä. Minä en osaa tehdä sille mitään.

Tässä vaiheessa, kun leikattavaa nurmea on joka puolella ja perunatkin ovat yhä edelleen istuttamatta tuntuu, että tämä urakka on liian suuri minulle. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että kunhan paikat näyttävät siisteiltä, kaikki tuntuu taas olevan hallinnassa. Perunat istutetaan huomenna.

Erityisen mukavalta tuntuu ajatus siitä, että nyt voin lukea mitä tahdon. Viime kesänä minulla oli täällä pino lukiokirjoja ja mielessä syksyn ylioppilaskirjoitukset. Niiden jälkeen aloin valmistautua pääsykokeisiin. Nyt kokeet ovat ohi eikä mitään uusia kokeita ole näkyvillä.

Laitilassa on hieno, uusi kirjasto. Ja mikä parasta, minulla on sinne kirjastokortti.