Mummoviikko on ohi, juhannus samoin. Paljon kaikenlaista ehti tapahtua, ahomansikat muun muassa kypsyivät.
Kävimme lasten kanssa kirjastossa ja kerran tallilla. Muuten valmistelimme juhannusta, siivosimme pihaa ja vähän taloa.
Olen aina ollut vähän huono lasten kanssa. Jotkut ovat tässä suhteessa luonnonlahjakkuuksia ja löytävät heti oikeat sanat, minä en. Olen hiukan ymmälläni niiden kanssa. Muistan hyvin, millaista oli olla lapsi ja silloin melkein kaikki, mitä aikuiset sanoivat, oli minun mielestäni joko typerää tai noloa (jokos sinulla on poikaystävä?
Ai kymmenvuotiaana? Mikä sinusta tulee isona?
Nytkö se jo pitäisi tietää?)
Kaikkein pahinta oli kuitenkin silloin, kun minun ylitseni puhuttiin minun asioistani ikään kuin en olisi kuullut. Sitä on vaikea antaa anteeksi.
En siis ole luonteva lastenhoitaja, mutta yritän parhaani. Luotan siihen, että lapsille jää hyviä muistoja sellaisista tuikitavallisista asioista, joita me yhdessä teemme. Syömme yksinkertaista ruokaa, juttelemme, istumme illalla kaikki yhdessä sängyllä ja luemme kirjoja. Eikä kenelläkään ole kiire minnekään.
Mummoviikkoni huipentui hartaasti valmisteltuun juhannukseen. Siitä ei puuttunut sen paremmin tragedioita kuin surkuhupaisia käänteitäkään, mutta olipa muistorikas.
Aattona tänne saapuivat lasten vanhemmat ja kuopus poikaystävänsä kanssa. Esikoinen oli ilmoittanut ottavansa vuoden vanhan Vilma-koiran mukaan ja otti myös, vaikka varoittelin, että Nonna saattaa suhtautua aggressiivisesti.
Nonnalla oli ongelmia jo lasten tulosta. Aikaisemmin kerroin, että se on alkanut yökastelijaksi. Tämä näytti kuitenkin menevän ohi ja huokaisin jo helpotuksesta. Lirauttelu alkoi kuitenkin lähes välittömästi lasten tultua ja äityi välillä todella pahaksi. Olen saanut pyykätä koiran sohvanpäällystää ja kuivatella keittiön mattoja koko viikon.
Vieraan koiran tulo Nonnan reviirille ei sujunut yhtään paremmin. Olimme sopineet, että menemme esikoista ja Vilmaa vastaan jonkin matkan päähän tien varteen, jotta koirat saavat tutustua puolueettomalla maalla. Näin teimme.
Vilma on pieni jackrusseltyyppinen terrierisekoitus, vilkas ja ärhäkkä kuten terrierit ovat. Nonna on ainakin kolme kertaa sen kokoinen. Alussa tutustuminen näytti sujuvan hyvin ja hetken päästä rohkaistuimme päästämään koirat irti. Ne juoksivat iloisesti kohti pihaa ja me tulimme tyytyväisinä perässä.
Ongelmat alkoivat ulko-ovella. Nonna tajusi, että vieras narttu on pyrkimässä HÄNEN ovestaan ja jestas, mikä mekkala siitä syntyi! Sekunnissa koirat olivat toistensa kimpussa ja me muut, ruokakasseja ja kylmälaukkuja retuuttavat ihmiset aloimme huutaa.
- Nonna! Nonna ei, minä huusin.
- Vilma, Vilma ei, esikoinen huusi.
- Äiti, äiti, voidaanko me lähteä täältä NYT HETI, huusi Vilman pieni emäntä, joka oli mennyt täysin pois tolaltaan ja parkui kuin viimeistä päivää.
Tiimellyksen lomassa, ilman, että edes huomasin, lirauttelijakoiran maha oli mennyt lopullisesti sekaisin ja se oli käynyt tekemässä kolme vetelää kasaa keskelle pihaa. Kun siis hetken kuluttua saimme tilanteen haltuumme, meillä oli yksi vertavuotava terrieri, yksi ripuloiva iso koira ja yksi parkuva pikkutyttö joka halusi lähteä kotiin. Ja kaikki tämä ennen kuin pääsimme edes ovesta sisään.
Siinä kohtaa mieliimme hiipi aavistus, ettei tästä juhannuksesta kenties syntyisi idyllisintä mitä kuvitella saattaa.
Pääsimme kuitenkin sisään. Lapset rauhoittuivat, etsimme desinfiointiainetta ja pohdimme, tarvitaanko eläinlääkäriä vai selvitäänkö kaulurilla. Lopulta ei tarvittu kumpaakaan. Loppujuhannuksen yritimme pitää koirat vuoronperään sisällä ja ulkona ja yöksi ne laitettiin eri huoneisiin.
Juhannuksen huipentuma on tietysti syöminen. Mietimme joka vuosi, mitä nyt syötäisiin, vaikka syömmekin aina samoja ruokia. Niin nytkin. Uusia perunoita, silliä, lohta, pihvejä, makkaraa, salaatteja.
Olin ostanut ruokajuomiksi yhden puna- ja yhden roseeviinipullon, eihän tarkoitus suinkaan ollut juopotella. Kukaan muu kuin minä ei kuitenkaan halunnut roseeta ja niinpä join koko pullon yksin. Kävi niin kuin arvata saattaa, hullusti, enkä ollut yhtään kunniaksi Suomen mummoille. Rangaistus tuli sentään ankarana heti kun avasin silmäni seuraavana aamuna ja niinpä en varsinaisesti vaipunut murheeseen (enää syvempään) kun kaikki vieraat lähtivät vähän aikaisemmin kuin piti.
Vielä lähtötohinoissa sattui viimeinen välikohtaus. Olimme kaikki pihalla, vain Nonna oli jätetty sisälle. Se onnistui avaamaan ulko-oven ja syöksyi pihan poikki Vilman kimppuun. Kuopuksen poikaystävä teki kuitenkin miehen työn ja ennen kuin pikkuemäntä pääsi edes kunnolla parkumisen alkuun, nuori mies oli ponkaissut tappelevien koirien keskelle ja irrottanut ne toisistaan. Temppu oli rohkea eikä hän selvinnytkään ilman vaurioita: suussa ollut palava tupakka osui häntä keskelle nenää ja poltti siihen pyöreän jäljen. Tupakointi on vaarallista, ainakin jos osallistuu koiratappeluihin.
Jos nyt näette nuoren miehen, jolla on punoittava vesikello nenänpäässä, suhtautukaa kunnioittavasti. Vamma on saatu epäitsekkäässä pelastustyössä eikä missään holtittomassa juhannushurvittelussa. Holtittomuudesta huolehti tänä juhannuksena mummo.
