Hyvästejä, ylensyöntiä ja kriittistä tekstianalyysia

Meillä soi herätyskello tänään puoli viideltä. Saattelin merikarhuni lentokentälle ja nyt hän lienee jo ainakin Lontoossa ja menossa Amerikan-koneeseen. Näemme seuraavan kerran kesällä, niin toivon.

Kulunut viikko on mennyt tosi nopeasti kuten viikot tapaavat nykyään mennä. Olen ajellut ympäri maakuntaa jutunteossa, istunut yliopistolla ja viettänyt syntymäpäivääni. Olen syönytkin niin paljon kaikenlaista hyvää, että äsken oli pakko ottaa mittanauha käteen ja katsoa, montako senttiä vyötärönympärys on kasvanut. Samoja lukemia sieltä kuitenkin näkyi kuin viimeksikin.

Yliopistolla tekstilajeja käsittelevä kurssi lähenee loppuaan. Tällä kertaa kurssiarvosana muodostuu kahdesta osasta; analyysitehtävästä ja tentistä. Painotus on sellainen, että analyysitehtävä on tärkeämpi. Tehtävään kuuluu valita teksti ja sitten kirjoittaa siitä 4-5 liuskan analyysi jostain tietystä näkökulmasta, yhdestä tai useammasta.

Tällaisista tehtävistä minä pidän. Se ei vaadi ulkoa opettelua eikä varsinkaan sirpaletiedon omaksumista. Työ on selkeää ja sen saa toteuttaa hyvin itsenäisesti.

En ole vielä valinnut omaa tekstiäni, mutta näkökulman olen: kriittisen tekstianalyysin. Se ei tarkoita kritiikkiä tekstin kirjoittajan kyvyistä vaan sanojen takana piilevän ideologian miettimistä ja puntarointia.

Äsken vastaani tuli eräs teksti, joka tarjoaisi hyvän pohjan kriittiselle analyysille. Kyseessä on Anna-lehdessä helmikuussa julkaistu juttu Aira Samulinista. Yllättäen löysin siitä myös asioita, joita olin itsekin juuri äskettäin ajatellut.

85-vuotiaan Aira Samulinin tuntevat "kaikki", mutta jos teissä on joku, joka ei tunne niin kerron, että hän on tanssija ja tanssinopettaja, joka tekee edelleen töitä ja liikkuu ketterämmin ja sulavammin kuin esimerkiksi minä. Me ihailemme häntä ja haluaisimme olla kuten hän vaikka juuri kukaan tuskin tulee siihen pystymään.

Mutta sitten tämä Miia Siistosen kirjoittama juttu Annassa. Se oli otsikoitu "Kutsukaa vain vanhukseksi" ja se sisälsi muun muassa seuraavia lauseita: "Aira Samulin ei ole koskaan salannut ikäänsä.----Aira istuutuu kiikkutuoliin. Kyllä, kiikkutuoliin----Vieläkö kahdeksankymppinen haaveilee romantiikasta?----Eikö vanheneminen koskaan pelota Airaa?----Vanhainkotiin Aira ei siis ihan heti joudu."

Ei varmaan tarvitse pahemmin osoitella? Kyllä tästä näkee, mitä vanhenemisesta ajatellaan.

Minua kiinnosti eniten tuo viimeinen lainaamani lause vanhainkotiin joutumisesta. Kun kirjoittaja ensin on pontevasti alleviivannut vanhenemisen hirmuisuutta ja sen viimeistä, pelättyä päätepistettä (ennen kuolemaa), vanhainkotiin joutumista, Samulin yllättää:

- Jos on kovin sairas, osaa varmasti arvostaa huolenpitoa.

Tässä on se, mitä itsekin olen viime aikoina pohtinut.  Tässä puhuu ihminen, joka on nähnyt ja kokenut paljon ja osaa laittaa asiat sopiviin raameihin.

Vanhainkodeista puhutaan ja kirjoitetaan paljon pahaa, mutta uskon, että suuri osa niistä hoitaa vanhuksensa hyvin. Ja asukkaat itse ovat enimmäkseen tyytyväisiä.
Miksikö?

Miksi ei? Ajatelkaa ihmisiä, varsinkin naisia, jotka koko elämänsä ovat huolehtineet muista ja tehneet sen epäilemättä usein omasta hyvästään tinkimällä. Kun sitten lopulta saa vain olla, saa kaiken valmiina, saa joskus ystävällisiä sanoja ja käden, joka silittää ohimennen poskea, miksi se ei tuntuisi hyvältä?

Näin minä ajattelen nyt. Joskus ehkä toisin. Mutta samoin kuin ihana tanssijamummo Aira minäkin uskon, että kun on kovin sairas ja väsynyt, osaa arvostaa huolenpitoa.

Nyt on käynyt niin, että...

Meillä on vielä täysi joulu. Aina ennen olen korjannut kaikki joulukoristeet pois loppiaisena, mutta koska Rainen kotiintulopäivä on huomenna, annoin koristeiden jäädä. Vietämme vielä pienen joulun; aion huomenna ostaa pienen kinkunkin ja paistaa sen.

Uskollinen Tipsu-tonttu saa siis yhä päivystää kuusen oksalla Ison Pallon kanssa. Molemmat ovat koristeita, jotka Raine sai pikkupoikana ja jotka on ripustettu kuuseen joka joulu. Joulujen väliset ajat kaverukset viettävät tukevassa pienessä pahvilaatikossa, jonka kyljessä lukee "Tipsu-tonttu ja Iso Pallo". 

Suunnittelin huomisen ohjelmani siten, että ehdin sekä ostaa ja paistaa kinkun että olla lentokentällä ajoissa vastassa ja tehdä pari muutakin hommaa siinä välissä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Galvestonin satamassa oli tänään sumua. Sankkaa sumua, jonka takia satama suljettiin. Se taas aiheutti sen, että Mariner of the Seas ei päässytkään kiinnittämään köysiään laituriin ajoissa mikä puolestaan johti siihen, että laivalta tänään poistuvat noin 3000 matkustajaa ynnä yksi suomalainen sähkömestari eivät pääse minnekään. Niinpä Houstonista paikallista aikaa kello 20.20 nouseva kone lentää Amsterdamiin ainakin yksi tuoli tyhjänä.

Sellaista sattuu, minkäs sille voi. Kuvittelen vain sitä kaaosta, jonka luonnonilmiö saa aikaan. Miten laivalle jääneet matkustajat käyvät kuumina infotiskillä ja hiillostavat tiskin takana olevia virkailijoita, jotka eivät mahda asialle mitään. Ja kuinka Galvestonin matkustajasataman terminaalissa odottavat uudet matkustajat hermostuvat hetki hetkeltä enemmän ja kuinka kaikki ovat huolissaan matkoistaan ja lennoistaan ja kotiinpääsystä tai loman piloille menosta ennen kuin se on alkanutkaan. Galvestonin sataman päälle laskeutunut sumu aiheuttaa jopa sen, että kinkunpaistoaika Ruusupensaan takana kaukana Pohjolassa muuttuu.

Merimiehen vaimon elämä on tämmöistä odottamista. Ennen on ollut vielä pahempaa, kun miehet olivat kuukausi- ja vuositolkulla jossain eikä tiennyt, onko mies edes elossa. Naisen elämä ylipäätään on jonkun odottamista: odotetaan miestä, lapsia, sopivaa aikaa, jotakuta syömään, odotetaan, että tapahtuisi jotain ja sitten sitä, ettei ainakaan tapahtuisi mitään.

Eikä nytkään auta muu kuin jäädä odottamaan.

 

Meillä pakataan taas

On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy
missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy.

                         Peppi Pitkätossun lähtölaulu


Näin ovat taas asiat meillä. Laukku on melkein pakattu, lentoliput selvitetty ja lähtö odottaa - ei minua, vaan miestä - huomenaamuna. Seuraavan kerran näemme ensi vuonna.

Tämän kuvan Marinerista otin keväällä Ushuaiassa, maailman laidalla.

Merimiehen vaimona saa tottua lähtöihin ja poissaoloihin. Minulle tämä käy, tarvitsen paljon tilaa ja aikaa omille tekemisilleni, mutta tiedän, ettei se kaikilta onnistu. Jotkut haluavat viettää elämänsä puolison kyljessä ja tehdä kaiken yhdessä ruokaostoksista lähtien. Eikä siinä mitään vikaa ole, jos se sopii molemmille. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää yhdessä.

Mariner on ollut kesän Välimerellä, risteillyt siellä jossain Turkin ja Italian välillä. Raine menee laivalle Roomasta ja sitten, parin viikon päästä, he suuntaavat taas kohti  Karibiaa, jonne Mariner menee talveksi.

Minulla on taas vaikka mitä suunnitelmia, jotka kaikki pitäisi toteuttaa hetimiten. Opiskelun suhteen alkaa jo huono omatunto vaivata ja ensimmäinen oikea tenttikin lähestyy. Nyt, kun koti taas tyhjenee toivon, että saan otettua itseäni niskasta kiinni, vaikka kielioppi ei vieläkään ole muuttunut kiinnostavaksi.

Asiasta vielä toiseen: kävin tänään käytettyjä toimistokalusteita myyvässä Encoressa ja löysin itselleni uuden työtuolin. Toistaiseksi se jäi sinne odottamaan, käyn hakemassa sen huomenna. Tuolissa oli hyvä istua, mutta erityisesti iloitsen sen kirkkaanpunaisesta väristä. Sellaisessa tuolissa syntyy varmaan tuoreita ajatuksia?

Risteilyvaimoja ja lihapullia

Aluksi pieni korjaus eiliseen tekstiin: laivassa on 15 kantta, ei 14, kuten vaitin. Ylimpana on viela pieni kappeli, jossa pidetaan hartaustilaisuuksia ja jossa kapteeni voi vihkia pareja.

Taman paivan kuva on uima-allaskannelta. Nama ovat ulkoaltaita, lisaksi on viela katon alla olevia uima- ja porealtaita. En ole viela kaynyt kokeilemassa niita, vaikka menossa on jo 11. paiva laivalla. Joka aamu mietin, etta ehka tanaan, mutta en sitten kuitenkaan mene. Vaikka minulla olisi upouudet, arvoisien kollegoiden kustantamat bikinitkin matkassa. Tai ehka juuri siksi. 



Laivalla on muitakin risteilyvaimoja, miestensa mukana matkustavia naisia. Henkilokunta saa ottaa perheenjaseniaan mukaan, kunhan nama asuvat samassa hytissa omaisensa kanssa. Kaytannossa se tarkoittaa sita, etta aika harvoilla tata mahdollisuutta on: suurin osa miehistosta asuu pienissa kahden hengen hyteissa, joihin ei vieraita majoiteta.

Rainen hytti on isompi, tassa on olohuone ja makuuhuone ja han asuu taalla yksin. Tuumimme tuossa kerran, etta tama taitaa olla isompi kuin meidan ensimmainen yhteinen asuntomme aikoinaan. Matkustajahyttien ylellisyys taalta puuttuu, mutta ihan mukava majapaikka tama silti on.

Noista muista risteilyvaimoista olen tutustunut kolmeen, kahteen bulgarialaiseen ja yhteen ranskalaiseen. Bulgaarit eivat osaa englantia juuri yhtaan, joten olen viettanyt aikaa ranskalaisrouvan kanssa. Han on taalla aina miehensa mukana.

Risteileminen vailla mitaan tyovelvollisuuksia kuulostaa ylelliselta. Se onkin sita, jos risteily joskus paattyy ja paasee takaisin normaaliin arkeen, tekemaan jotain jarkevaa. Mutta jos se toistuu aina vaan, se alkaa puuduttaa. Kaikesta tulee ennen pitkaa arkea ja arkeen, jotta se sujuu, tarvitaan tyota.

Kysyin uudelta tuttavaltani, eiko han kaipaa omaa tyotaan - han on ollut aikaisemmin toissa. Han kertoi kaipaavansa, mutta kun tyo oli vuorotyota, han ei juuri nahnyt miestaan silloinkaan, kun tama oli maissa. Ei han taalla laivallakaan miestaan pahemmin nae, kuten en nae minakaan. Miehet menevat seitsemaksi toihin ja ovat toissa noin seitsemaan illalla, joskus myohempaankin. Joka paiva. Iltariennoista ei kannata haaveilla, silla nukkumatti kutsuu varhain jotta seuraavan paivan taas jaksaisi. Minakaan en ole viela kaertaakan kaynyt katsomassa, mita taalla iltaisin tapahtuu.

Vaikka henkilokunta saa taalla yllin kyllin ruokaa omissa messeissaan (niita on kaksi), he haluavat myos itse kokkailla. Eilen illalla olimme sahkotyopajassa syomassa. Pajan nurkassa on keittopaikka, ja siella bulgarialaiset laittoivat jotain kansallisruokaansa, joka muistutti suuresti lihapullia. Ihan hyvaa se oli ja vaihtelua laivaruokaan. Raine ehdotti, etta minakin voisin joku kerta keitella jotain eksoottista suomalaista siella pajassa. Taidan kuitenkin saastaa poikaparat silta kokemukselta.

Nyt on menossa kolmas perattainen paiva merella. Huomenna olemme taas satamassa, Perun Limassa. Taalla varoitellaan kovasti kaupungin taskuvarkaista ja muista ryostajista, joten toivottavasti minulla on viela huomenillalla kamera, josta voin naita kuvia laittaa.