Jännittävä tulevaisuuteni

Ilmoittauduin tänään Turun avoimeen yliopistoon, kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin. Opiskelu alkaa 6.9.

En viitsi kauheasti ajatella, mihin olen päätäni pistämässä, sillä se saattaisi johtaa epämiellyttäviin johtopäätöksiin. Esimerkiksi siitä, mitä kaikkea muuta kivaa voisin tehdä sillä ajalla, jonka nyt tulen käyttämään opiskeluun.

Sen verran olen kuitenkin valmistautunut tulevaan, että päätin lopettaa melkein kaikki lehtitilaukseni, aamun sanomalehteä lukuunottamatta. En kuitenkaan ehdi lukemaan lehtiä, joten turha maksaa niistä.

Tulin iltapäivällä kaupunkiin. Teen loppuviikon pitkiä työpäiviä maksaakseni alkuviikon leppoisan oleilun Rainen kanssa maalla.

Tänään satoi. Raskaiden pilvien pudottamat suuret, painavat pisarat pakottivat ruusun painamaan päänsä muuria vasten.

Sade taisi jäädä ruusun viimeiseksi, mutta olipa ainakin kaunis loppu.

Nyt ryhdyn selvittämään huomista reittiäni, haastattelumatkat suuntautuvat kauas Turun ulkopuolelle. Käytän selvittämiseen Googlen karttapalvelua, mutta se ei aina pelasta minua eksymiseltä. Joskus olen eksynyt jopa niin pahasti, että löysin oikean osoitteen, mutta kunta oli väärä. Ilmankos haastateltavaa ei löytynyt.

Eipä sillä, olen kuullut sellaisenkin tarinan, jossa muuan kollega meni oikeaksi luulemaansa osoitteeseen, soitti ovikelloa, pääsi sisään ja aloitti haastattelun. Haastateltava vaikutti hieman varautuneelta, mutta kun ammattilainen ei anna sellaisten seikkojen häiritä itseään, kysymykset jatkoivat sinkoiluaan.

En muista, pääsikö haastattelu loppukevennykseen asti ennen kuin toimittajalle selvisi, että hän oli soittanut väärää ovikelloa.

Keitin lasipurkin ja muistelin menneitä

Keitin pienen lasipurkin huomista varten. Laitan siihen sen pissanäytteen, jonka toivon mukaan onnistun ottamaan koiralta aamulla.

Purkin keittäminen toi elävästi mieleen ne sadat kerrat, kun olen keittänyt jotain vauvojen juttuja. Tuttipulloja, tutteja, vaippoja, vaatteita, juomavettä.

Vauvoja ei sentään keitetty.

Mahtavatko vauvojen äidit enää nykyään keittää mitään?

Jos joku ei tiedä, niin keittämällä steriloitiin erilaisia tavaroita ja asioita. Vauvoille ei esimerkiksi saanut juottaa vettä, jota ei oltu ensin keitetty. Ja jäähdytetty, tietysti.

Oli se aika puuhastelua. Käytin kangasvaippojakin, enkä suinkaan ollakseni ympäristöystävällinen. Asuntovelallisena nuorena äitinä en vain kestänyt ajatusta, että minun pitäisi pistää suuret summat kertakäyttövaippoihin. Esikoisella käytettiin vielä sideharsovaippoja ja muoviliinaa, kuopus käärittiin jo Suuren Käsityölehden ohjeilla ompelemiini kestovaippoihin.

Keittämällä tulee puhtaaksi. Vaippa-aika on aika pitkä, mutta ne viimeiset kestovaipatkin olivat vitivalkoisia vielä sittenkin, kun kuopus ei enää tarvinnut niitä. Olen jopa saattanut antaa ne jollekin toiselle vauvalle, en muista.

Kävin tänään taas Turussa, kampaajalla. Iltapäivällä tyhjensin huusin ja siivosin vähän talossa.

Huusin tyhjennys on helppoa, sen kun vain nostaa pytyn kottikärryihin ja kärrää pois. Kumosin pytyllisen tuonne vähän matkan päähän metsään (omaamme) ja haravoin niittojätettä päälle. Kelpaa jätösten nyt maatua siellä paksun apilankukkapeitteen alla. Sinne ne saavat myös jäädä, niin paljon en viherrä, että veisin huusikompostia kasvimaalle.

Kiviaidan takana kukkii vaaleanpunainen ruusu. Se on ainoa, mikä on jäljellä alkuperäisestä ruusuistutuksestani. Tuo isompi puska on malva tai malvikki, en muista, kumpi.

Kello on jo yksitoista illalla ja ulkona on aika hämärää. Kesän valoisat yöt ovat kohta muisto vain. Koira nukkuu yöuntaan, sikeää, eikä tiedä, mikä sitä aamulla odottaa. En minäkään tiedä, mutta mielenkiinnolla odotan.

Kuvauspäivä

Posti toi perjantaina ylioppilaskuvani. Se, mikä tietokoneen ruudulla oli näyttänyt hyvältä, ei enää paperilla ollutkaan sitä ja kuvat otettiin tänään uudestaan. 

  Silityshuoneen vihreä seinä oli yllättävän hyvä tausta ja kun istuin pikkujakkaralla, ei vino kattokaan näy. Eivät myöskään pyykkikasat, joita on molemmin puolin käsien ulottuvilla.

 Vähän yli viikko sitten saamani ruusut olivat kuihtuneet, joten kävin ostamassa itselleni yhden ruusun rekvisiitaksi. Niistä alkuperäisistä on sentään kuva tallella.

Onneksi on vielä tämä tuleva media-assistentti kotona, ilman Lauraa uusintakuvaus olisi ollut hankalaa ja pitkään harkinnassa ollut blogikin olisi voinut jäädä aloittamatta.

Viime viikkojen päällimmäinen asia ovat olleet minun ylioppilasjuhlani ja perheen on ollut siihen tyytyminen. Lohdutuksena on se, että tämä ei tule toistumaan. Tämä oli nyt tässä.

Tai jos ihan vähän vielä: kolmen vuoden lukio-opiskelu työn ohessa on kerännyt ystäviltä paljon kiitosta ja ihailua. Monet ovat sanoneet, etteivät mitenkään pystyisi mihinkään näin vaativaan. Ihailussa on hauska paistatella, mutta totuus on kyllä se, ettei tämä niin vaativaa ole ollut. Kun motivaatio on korkealla ja tavoite kirkkaana mielessä, opiskelu on helppoa. Toimittajan työ on myös opettanut keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, jututhan on aina saatava valmiiksi määräaikaan mennessä, tapahtui mitä tahansa. Samalla tavalla koulutyö sujuu, asia kerrallaan. Erityisen ihanaa on ollut se, että koulussa on saanut olla yksi oppilas muiden joukossa. Iltalukiossa opiskelee kaikenikäisiä, kaikenvärisiä, kaikenlaisia ihmisiä. Siellä ei vertailla eikä siellä tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. Oppitunnit, jos mitkä, olivat sitä "omaa aikaa", jota varsinkin meille naisille kovasti suositellaan. Saman ajan olisin voinut käyttää vaikka pubikaraoken harrastamiseen, lopputulos vain olisi ehkä ollut hieman turpeampi.

Kliseetä kliseen perään: haparoivat ensiaskeleeni blogistina on nyt otettu. Ei kai tästäkään ole meneminen kuin parempaa kohti.