Opinnot etenevät

Aikuiskasvatustieteestä on nyt kuusi opintopistettä koossa. Sain tänään arvion viimeisimmästä oppimistehtävästäni, 12 sivua pitkästä Aikuiskasvatuksen yhteiskunnalliset kysymykset -kirjoitelmastani. Pahus vieköön, olisin saanut kasaan vielä enemmän sivuja jos olisin älynnyt tehdä kaiken muodollisesti oikein!

Sain kolmosen. Se on hyvä, mutta viitonen olisi ollut erinomainen. Palautteessaan opettaja sanoi mm.: "Kirjoitustyylisi on täydellinen tällaisiin oppimistehtäviin --- kerrot kaiken elävästi --- ihan kuin lukisi jotain romaania. Jatkossa voitkin parantaa lähinnä jotain muotoseikkoja ja sitä, että vastaisit paremmin tehtävänannossa esitettyihin kysymyksiin."

Toisin sanoen hyvin kirjoitettu, mutta asian vierestä.

Muotoseikkoihin olen kompastunut aina.

No, olen minä tyytyväinen. Seuraavaksi pääsen kirjoittamaan aikuisen elämänkulusta, heti, kun saan yhden kirjan luettua. Minulla on nyt kauhea polte saada nämä opinnot suoritettua, sillä sen jälkeen aion ilmoittautua kotimaisen kirjallisuuden kursseille. Toivottavasti viimeistään kesällä.

Muotoseikkojen kummallisuuksia ihmettelin tänään eräässä toisessakin yhteydessä. Koiran virtsanpidätyslääkkeet alkavat loppua ja resepti piti uusia. Niinpä otin reseptin mukaani ja menin sen kanssa paikalliselle eläinlääkäriasemalle.

- Voisikohan tällaisen saada uusittua täällä, kysyin minä.

Vastaanottoihminen käänteli reseptiä ja pudisteli päätään.

- Ei se onnistu, kun sitä ei ole täällä kirjoitettu, hän sanoi.
- Ihmisten reseptit voi uusia muuallakin kuin siellä, missä ne on kirjoitettu, sanoin minä.
- Niin voikin, mutta kun se koiran ja ihmisen kommunikaatio on vähän erilaista niin ei lääkäri voi koiraa näkemättä kirjoittaa, kuului vastaus.

Selvä. Lähdin siis tyhjin toimin pois mutta jäin miettimään, että missä kohtaa se koiran ja eläinlääkärin välinen kommunikaatio tässä tapauksessa todistaisi sen, että Nonna laskee alleen unissaan jos ei saa jokapäiväistä pilleriään. Sitä ei voi mitenkään nähdä päältä eikä todeta tunnustelemalla. Se selviää ainoastaan sillä tavalla, että Nonna ei muutamaan päivään saa lääkettään, jolloin se jonain vartioimattomana puoliunen hetkenä lirauttaa alleen. Sellaista ei koskaan tapahtuisi eläinlääkärin vastaanotolla, sillä Nonna ei ikinä nukahtaisi sinne, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tämä on saivartelua, mutta kun tällainen muodollisuus ärsyttää. Pitääkö meillä kaiken olla aina niin pilkuntarkkaa?

Takaisin alkuun. Muotoseikat ovat tieteellisessä kirjoittamisessa hirveän tärkeitä. Siis ihan hirveän tärkeitä. Ja koska olen aika huono niissä, en näköjään onnistu, vaikka yritin olla niin tarkka kuin suinkin. Pisteeni laskivat aivan varmasti esimerkiksi sen takia, että olin tehnyt virheitä lähteiden mainitsemisessa.

Lainasin tehtäväni loppuun pätkän Päivi Istalan kirjasta, siinä kun oli erinomaisen sopiva kuvaus tämän päivän työelämästä. Merkitsin kirjan lähdeluetteloon näin:

Istala, P. Ristivetoa. Siltala 2012, 450.

Palautteessa opettaja sanoi seuraavaa: "Googletettuani teosta oletan, että kyseessä on seuraava teos:

Istala, P. 2012. Ristivetoa. Helsinki : Siltala".

 

Ei niistä jutuista koskaan tiedä

Lähdin aamulla tekemään yhtä pikku juttua. Otin auton ja jätin sen tunnin parkkipaikalle. Kuvittelin, että se riittää hyvin, juttu kun tosiaan oli vain pieni ja asia hyvin yksinkertainen.

Runsaan kahden tunnin kuluttua horjuin ulos haastattelupaikasta pää pyörällä, pelkäsin saaneeni pysäköintisakot (taas) ja ilman, että olin esittänyt yhtäkään kunnon kysymystä. Olin vain kuunnellut todellista tykitystä, joka tuli paitsi nopeasti ja täsmällisesti myös siten, että joka lause sisälsi asiaa, josta minun oli syytä olla nyt viimeistään selvillä.

Eikä siinä kaikki. Lopuksi haastateltavani lupasi (lupasi!), että hän lähettää sähköpostiini tuota pikaa runsaasti taustatietoja. Kuten tekikin.

Tällaisen aamupäivän jälkeen oli helpotus, kun pääsin iltapäivään ja sain siirtyä kokonaan toiseen maailmaan. Yliopistolla oli avoimen yliopiston info ja menin sinne. Kiipesin nyt ensimmäistä kertaa yliopiston portaita opiskelijana ja sekös tuntui mukavalta. Kaksin verroin mukavammaksi asian teki se, että mukanani oli Maria, joka niin ikään on ilmoittautunut opiskelemaan. Meidän äiti-tytär ryhmämme opiskelee syyskuusta alkaen kotimaista kirjallisuutta (minä) ja psykologiaa (Maria). Totesimme, että on hyvä, kun opiskelemme eri aineita niin meidän ei tarvitse verissä päin kilpailla tenttituloksista. Taidamme molemmat olla aika kunnianhimoisia siinä suhteessa.

Yliopistolta tullessamme kävimme ottamassa vähän tuntumaa opiskelijaelämään ja pistäydyimme Vanhalla Suurtorilla olevaan ravintolaan. Söimme vähän wokkia ja otimme lasit valkoviiniä.

Kaupungilla oli tänään aivan erityistä kuhinaa, sillä parhaillaan vietetään Taiteiden yötä. Pinellan puistikkoon oli ilmestynyt Taideslummi.

Sokerit pohjalla. Kävelin kotiin Akateemisen Kirjakaupan kautta ja löysin tämän ihanan lehden. Se on kuin taideteos, harvinaisen kaunis.

Tämän illan voin siis uppoutua maalaiskeittiöunelmiini. Huomenna tutustun niihin runsaisiin taustatietoihin, jotka odottavat sähköpostissani.

Pääsykokeet ovat ohi

No nyt ne pääsykokeet ovat ohi. Kirjoitin kolme ja puoli tuntia Turun yliopiston Tauno Nurmela -salissa enkä olisi paljon enempää pystynytkään.

Hain opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta. Pääsykokeisiin oli ilmoittautunut 107 ihmistä, joista ehkä noin puolet tuli paikalle. Ensimmäinen lähti kokeesta puolin tunnin päästä, aika monet jäivät vielä minun jälkeeni, viimeiseksi puoleksi tunniksi.

Pääsykoekirjoja oli kolme: Anja Snellmanin Parvekejumalat (romaani), Lentävä hevonen (runoanalyysiopas) ja Läpikulkuihmisiä, Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Luin kirjat useampaan kertaan laivalla, nyt kotona olen vain selaillut niitä. Muistin kuitenkin aika hyvin, mitä niissä sanottiin, joten jos nyt pääsen sisään, se on Royal Caribbeanin ja Rainen ansiota, jotka tarjosivat minulle tuon ylellisen joutilaan matkan.

Olin ihan varmasti kaikkein vanhin hakijoista, melkein kaikki muut olivat nuoria tyttöjä.

Kokeessa oli kolme tehtävää, yksi jokaisesta kirjasta. Yksi oli tietenkin runoanalyysi ja nyt täytyy tunnustaa, että kirjoitin tänään elämäni ensimmäisen runoanalyysin. Runo oli Tommi Parkon kokoelmasta Sileäksi puhuttu - toivottavasti nyt muistan oikein - ja ensin tuntui, ettei siinä ole päätä eikä häntää. Runoanalyysi on kuitenkin siitä kiitollinen laji, että lukijahan voi löytää vaikka mitä merkityksiä eikä niistä oikein sovi kiistellä. Tehtävänä oli löytää runon teema ja perustella se kirjallisuustieteellisin termein. Sen tein.

Parvekejumalat on muuten hyvä kirja, lukekaa, jos ette vielä ole. Luin sen kolmeen kertaan ja joka kerta se tuntui uudelta. Snellman käsittelee tärkeää aihetta, kirjahan kertoo Suomessa asuvasta somalitytöstä, joka haluaisi elää kuten muutkin suomalaisnuoret, mutta ei saa. Se kertoo myös suomalaistytöstä, joka etsii totuutta islaminuskosta. Hyvin mielenkiintoinen, ajatuksia ja tunteita herättävä tarina.

Mutta kai tässä on tänään jo kirjoitettu tarpeeksi. Pääsykoetulokset tulevat vasta heinäkuussa. Kerron niistä sitten, kävi miten kävi.