En ole katkera, mutta kuitenkin...

Toiseksi viimeinen luento oli tänään. Ensi tiistaina on viimeinen ja sen jälkeen minulla on enää yksi kirjatentti, sitten suomen kielen perusopinnot on suoritettu.

Koko talven olen saanut katsella tätä komeaa maisemaa ja nyt otin siitä viimein kuvan.

Maisema avautuu yliopiston päärakennuksen ylimmästä kerroksesta, jossa luentomme on yleensä pidetty. Oikealla näkyy Turun Tuomiokirkon torni.

Tänään, kun kävelin kaupungin läpi luennolle, näin taas paljon opiskelijoita, jotka tiedekuntiensa haalareihin pukeutuneina olivat matkalla opiskelijarientoihin. Jotain isompaa riehaa oli selvästi tiedossa, niin paljon haalarikansaa oli liikkeellä. Ajattelin vähän haikeana, että kaikki tuollainen on minulta jäänyt kokematta. Heti perään Järjen Ääni muistutti, että mieliinpainuvimmat seuraukset opiskelijariennoista taitavat kuitenkin olla tappavan kaameita krapuloita, noloja tilapäissuhteita ja muita juttuja, joita ei pahemmin huvita muistella. Joten paitsi jääminen ei ehkä ole niin pakahduttavan katkeraa kuitenkaan.

Tämä viikko on ollut aika työntäyteinen ja vaatinut tiukkaa aikatauluttamista. Ajankäytön pohdiskelu on yksi lempiaiheistani, minua todella kiinnostaa tietää, miten ihmiset käyttävät aikaansa ja miten minä voisin käyttää sitä - no, olin vähällä sanoa tehokkaammin, mutta sanotaan nyt vaikka tarkoituksenmukaisemmin.

Ihailen ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan ja hoitavat kaikki asiansa hyvin. En tarkoita nyt mitään huippusuorituksia kuten kahta väitöskirjaa ja yksinpurjehdusta maailman ympäri alle kolmekymppisenä vaan ihan tavallisia asioita ja ihmisiä. Jotkut vain saavat tunneistaan irti enemmän kuin toiset.

Ajankäytöstä voi filosofoida ja miettiä, mitä pitäisi ja miksi? Se on toinen juttu.Eikä siihenkään mitään yhtä oikeaa vastausta ole.

Meillä oli nyt loppumassa olevalla kirjoituskurssilla yhtenä tehtävänä kirjoittaa työhakemus ja laatia ansioluettelo. Saimme niistä oikein numerot. Minä hain ihan oikeastikin avoinna olevaa viestintäsihteerin paikkaa ja sain hakemuksestani kiitettävän arvion. Pitäisiköhän lähettää hakemus? Sitten nähtäisiin, pääseekö viestintätöissä kolmenkymmenen vuoden kokemuksella edes haastatteluun. 

Andersenin saduista semantiikkaan

Päiväni suunniteltuun kulkuun tuli muutos, kun esikoinen soitti eilen ja kysyi, pääsisinkö sairastuneen lapsenlapsen seuraksi. Usein joudun kieltäytymään, mutta nyt pääsin. Pakkasin isoäititarvikkeet - sukankutimen ja satukirjan - sekä kannettavan mukaani ja ajoin Sauvoon.

Satukirja on minulle rakas Andersenin Satukirja jonka olen saanut kahdeksanvuotiaana. Se on lievästi sanottuna luetun näköinen ja sisältää  Andersenin sadut alkuperäisinä, lyhentämättöminä versioina. Sääli niitä lapsia, jotka joutuvat tyytymään muutaman lauseen lyhennelmiin vaikkapa Pienestä Merenneidosta, joka oikeasti on 32 sivua pitkä.

Potilaana ollut tyttärentytär on jo vähän toisella kymmenellä, mutta antaa mamman edelleen lukea ääneen. Istuin mukavasti koirat jaloissani ja luin lempisatuni Keisarin uudet vaatteet, tytön valinnan Ison Niilon ja Pikku Niilon ja vielä kaupan päälle Lumiukon.

Pieni koira on Vilma. Vasemmalla näkyvä valkoinen karvakasa on noin 80-kiloinen laumanvartija Otso, joka välillä luulee olevansa minun poikaystäväni. Villasukat ja jalat niiden sisällä kuuluvat minulle.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, jo iltapäivällä minun oli lähdettävä, jotta ehtisin yliopistolle viideksi. Jätin auton kotiin ja otin pyörän, vaikka en ehtinytkään pumpata kumeihin ilmaa. Ne ovat niin epäilyttävän tyhjät, että mahtavatko olla ehjiäkään?

Ja nyt olen tavannut uudet opiskelukaverini ja istunut ensimmäisellä luennolla. Siellä käytiin läpi opintojen rakenne ja esittäydyttiin, eipä juuri muuta. Kuulin, että tämänkin ryhmän perustaminen oli vaakalaudalla vielä viime viikolla, ilmoittautuneita oli ollut niin vähän. Jostain niitä sitten oli alkuviikolla kaivettu, sillä tänään opettajan listassa oli parinkymmenen ihmisen nimet. Lähes kaikki taisivat olla paikalla.

Ryhmässä on kaksi nuorta miestä, loput ovat eri-ikäisiä naisia. Luulen, että olen vanhin, mutta en ole ihan varma siitä. Taidan kuitenkin olla ryhmän tuorein ylioppilas, sillä kukaan muu ei kertonut kirjoittaneensa viime vuonna. Mukana on ainakin kaksi pienten lasten äitiä, toisella on puolivuotias vauva ja toisella vuoden ikäiset kaksoset. Ryhmässä on ainakin kolme eri alojen opettajaa, jotka haluavat laajentaa repertuaariaan suomen kieleen. Sitten on kaksi nuorta naista, jotka hakivat kotimaiseen kirjallisuuteen kuten minäkin eivätkä päässeet, ilmoittautuivat avoimeen yliopistoon kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin kuten minäkin ja kun se peruttiin, päätyivät suomen kieleen. Aika monella päämääränä tuntui olevan opettajan ura.

Avoimessa yliopistossa voi suorittaa vain suomen kielen perusopinnot. Jos haluaa eteenpäin, on pyrittävä normaalisti pääsykokeen kautta aineopiskelijaksi.

Luento pidettiin yliopiston päärakennuksessa Yliopistonmäellä. Kun lähdin kotiin, pihalla oli paljon uusia opiskelijoita juhlimassa kastajaisia. Ensimmäiset kaljatölkit oli jo heitetty suihkulähteeseen, ensimmäinen opiskelijakin oli jo käynyt siellä virkistäytymässä ja vähän kauempana reittini varrella ensimmäinen haalaripukuinen oli keventämässä rakkoaan rappujen juuressa.
Ajoin kauniin Turun Tuomiokirkon ohi ja jokirantaa pitkin kotiin Ruusupensaan taakse. Matkan varrella näin useita opiskelijaryhmiä mukavasti nousuhumalassa. Ei yhtään käynyt kateeksi.

Matka kaupungin halki kesti pyörällä 20 minuuttia. Polkupyörä on ihan ehdoton väline kaupungissa. Harmi, kun pian tulee liukasta.

Mitä minä tänään opin?

Fonologia, morfologia, syntaksi ja semantiikka ovat kielen rakennetasoja.

Siitä se sitten lähtee.

Ei niistä jutuista koskaan tiedä

Lähdin aamulla tekemään yhtä pikku juttua. Otin auton ja jätin sen tunnin parkkipaikalle. Kuvittelin, että se riittää hyvin, juttu kun tosiaan oli vain pieni ja asia hyvin yksinkertainen.

Runsaan kahden tunnin kuluttua horjuin ulos haastattelupaikasta pää pyörällä, pelkäsin saaneeni pysäköintisakot (taas) ja ilman, että olin esittänyt yhtäkään kunnon kysymystä. Olin vain kuunnellut todellista tykitystä, joka tuli paitsi nopeasti ja täsmällisesti myös siten, että joka lause sisälsi asiaa, josta minun oli syytä olla nyt viimeistään selvillä.

Eikä siinä kaikki. Lopuksi haastateltavani lupasi (lupasi!), että hän lähettää sähköpostiini tuota pikaa runsaasti taustatietoja. Kuten tekikin.

Tällaisen aamupäivän jälkeen oli helpotus, kun pääsin iltapäivään ja sain siirtyä kokonaan toiseen maailmaan. Yliopistolla oli avoimen yliopiston info ja menin sinne. Kiipesin nyt ensimmäistä kertaa yliopiston portaita opiskelijana ja sekös tuntui mukavalta. Kaksin verroin mukavammaksi asian teki se, että mukanani oli Maria, joka niin ikään on ilmoittautunut opiskelemaan. Meidän äiti-tytär ryhmämme opiskelee syyskuusta alkaen kotimaista kirjallisuutta (minä) ja psykologiaa (Maria). Totesimme, että on hyvä, kun opiskelemme eri aineita niin meidän ei tarvitse verissä päin kilpailla tenttituloksista. Taidamme molemmat olla aika kunnianhimoisia siinä suhteessa.

Yliopistolta tullessamme kävimme ottamassa vähän tuntumaa opiskelijaelämään ja pistäydyimme Vanhalla Suurtorilla olevaan ravintolaan. Söimme vähän wokkia ja otimme lasit valkoviiniä.

Kaupungilla oli tänään aivan erityistä kuhinaa, sillä parhaillaan vietetään Taiteiden yötä. Pinellan puistikkoon oli ilmestynyt Taideslummi.

Sokerit pohjalla. Kävelin kotiin Akateemisen Kirjakaupan kautta ja löysin tämän ihanan lehden. Se on kuin taideteos, harvinaisen kaunis.

Tämän illan voin siis uppoutua maalaiskeittiöunelmiini. Huomenna tutustun niihin runsaisiin taustatietoihin, jotka odottavat sähköpostissani.