En ole katkera, mutta kuitenkin...

Toiseksi viimeinen luento oli tänään. Ensi tiistaina on viimeinen ja sen jälkeen minulla on enää yksi kirjatentti, sitten suomen kielen perusopinnot on suoritettu.

Koko talven olen saanut katsella tätä komeaa maisemaa ja nyt otin siitä viimein kuvan.

Maisema avautuu yliopiston päärakennuksen ylimmästä kerroksesta, jossa luentomme on yleensä pidetty. Oikealla näkyy Turun Tuomiokirkon torni.

Tänään, kun kävelin kaupungin läpi luennolle, näin taas paljon opiskelijoita, jotka tiedekuntiensa haalareihin pukeutuneina olivat matkalla opiskelijarientoihin. Jotain isompaa riehaa oli selvästi tiedossa, niin paljon haalarikansaa oli liikkeellä. Ajattelin vähän haikeana, että kaikki tuollainen on minulta jäänyt kokematta. Heti perään Järjen Ääni muistutti, että mieliinpainuvimmat seuraukset opiskelijariennoista taitavat kuitenkin olla tappavan kaameita krapuloita, noloja tilapäissuhteita ja muita juttuja, joita ei pahemmin huvita muistella. Joten paitsi jääminen ei ehkä ole niin pakahduttavan katkeraa kuitenkaan.

Tämä viikko on ollut aika työntäyteinen ja vaatinut tiukkaa aikatauluttamista. Ajankäytön pohdiskelu on yksi lempiaiheistani, minua todella kiinnostaa tietää, miten ihmiset käyttävät aikaansa ja miten minä voisin käyttää sitä - no, olin vähällä sanoa tehokkaammin, mutta sanotaan nyt vaikka tarkoituksenmukaisemmin.

Ihailen ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan ja hoitavat kaikki asiansa hyvin. En tarkoita nyt mitään huippusuorituksia kuten kahta väitöskirjaa ja yksinpurjehdusta maailman ympäri alle kolmekymppisenä vaan ihan tavallisia asioita ja ihmisiä. Jotkut vain saavat tunneistaan irti enemmän kuin toiset.

Ajankäytöstä voi filosofoida ja miettiä, mitä pitäisi ja miksi? Se on toinen juttu.Eikä siihenkään mitään yhtä oikeaa vastausta ole.

Meillä oli nyt loppumassa olevalla kirjoituskurssilla yhtenä tehtävänä kirjoittaa työhakemus ja laatia ansioluettelo. Saimme niistä oikein numerot. Minä hain ihan oikeastikin avoinna olevaa viestintäsihteerin paikkaa ja sain hakemuksestani kiitettävän arvion. Pitäisiköhän lähettää hakemus? Sitten nähtäisiin, pääseekö viestintätöissä kolmenkymmenen vuoden kokemuksella edes haastatteluun. 

Myllysillalta kirjoitusmaratonille

Turussa vihittiin tänään käyttöön uusi Myllysilta. Lähdin yliopistolle vähän aikaisemmin nähdäkseni hiukan avajaisjuhlallisuuksia, mutta myöhästyin; nauhat oli leikattu ja liikenne kulki taas kaikkia kaistoja pitkin. Mitäs tuosta, pääasia, että Myllysilta on nyt käytössä ja liikenne sujuu.

Tähän kohtaan rakennettiin ensimmäinen Myllysilta 1975. Maaliskuussa 2010 huomattiin, että silta oli painunut notkolle.  Painuminen jatkui jos ei nyt ihan silminnähden, niin selvästi kuitenkin ja sillan pelättiin jopa sortuvan. Se päätettiin purkaa ja rakentaa uusi. Uuden Myllysillan kannatinpilarit näyttävät tosi tukevilta.

Avajaisjuhlia varten siltaan oli kiinnitetty valtavia kulttuuripääkaupunki-ilmapalloja. Niitä oltiin parhaillaan irrottamassa ja jos joku halusi, sai pallon mukaansa. Muuten ilmapallot päästettiin leijumaan matkoihinsa.

Pikkupojat olivat osuneet oikeaan paikkaan.

Minä jatkoin matkaani.

Viikonloppuna Turun tuomiokirkon eteen oli tuotu joulukuusi ja sen valot sytytetty.

Koska aikaa oli, poikkesin Hämeenkadulla Naantalin Aurinkoisen kahvilaan. Pieni vahvistus olikin tarpeen, sillä yliopistolla odotti taas oikea kirjoitusmaraton. Käsittelimme muun muassa eräitä syntaksiin vaikuttavia semanttisia tekijöitä, jaollisia entiteettejä, kongruenssia ja inkongruenssia, loimme yleiskatsauksen nominaalisiin lauseenjäseniin sekä totesimme, että e-subjekti eli eksistentiaalisubjekti on eksistentiaalilauseen subjekti. Mitä tämä kaikki tarkoittaa, se selvinnee joskus, nyt minulla oli täysi työ saada muistiinpanot tehtyä. Luennosta, jota opettaja samaan aikaan piti, en tietenkään ehtinyt ymmärtää mitään.

Minä tässä valittelen, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, että yliopisto-opiskelun kuuluukin olla vaativaa; mikä sitten olisi, jos ei edes se? Mutta en osannut odottaa sen olevan fyysisesti näin vaativaa. Rähmäkäpälät eivät tässä hommassa pärjää alkuunkaan.

Minäkin olen sentään tottunut tekemään muistiinpanoja ja kirjoittamaan paljon käsin. Mutta nyt kun kirjoitin parasta vauhtiani mihin ikinä kykenin esimerkkilausetta: " Matkustin eilen kaksi tuntia junalla Tampereelle", huomasin ajattelevani - ihan tosissani, vakavissani - "Voi, miksei se matkustanut Poriin, siinä on vähemmän kirjaimia!"

 

Me ollaan ihan pihalla kaikki

Päivän liikunta-annos on varmasti riittävä. Tein iltapäivällä ensin pitkän lenkin vain huvin vuoksi ja päätin sitten vielä mennä kävellen yliopistolle. Täältä Ruusupensaan takaa katsoen yliopisto on toisella puolen Turkua.

Kun en ollut aikaisemmin taittanut ko. matkaa kävellen - tai olen, mutta en ottanut aikaa - en tiennyt, kuinka kauan minulla menisi siihen. Nyt tiedän, että kolme varttia riittää. Neljäkymmentä minuuttia on liian vähän, se tuli todistettua.

Matkalla tuli mieleeni, että jotain evästä olisi hyvä olla mukana, syömisestä oli jo aikaa ja pitkä ilta olisi edessä. Mietin reittiäni ja mahdollisuuksiani poiketa jonnekin ostamaan jotain pientä ja terveellistä ja ehtiä silti ajoissa luennolle. Totesin mahdollisuuteni varsin vähäisiksi, kunnes tulin kauppatorille ja näin, että siellä oli vielä yksi hedelmäkoju auki. Kiersin sen kautta, otin kaksi kotimaista omenaa ja kysyin, mitä ne maksavat.

- No ei nuo mitään maksa, ota maistiaisiksi, myyjä vastasi.

Enhän minä nyt ilmaiseksi sentään. Myyjä ilmoitti hinnaksi kymmenen senttiä, mutta kun minulla ei ollut euroa pienempää rahaa, sulloin kassiini useampia omenoita ja annoin euroni kiltille myyjälle.

Tuomiokirkkotorin kohdalla tajusin, etten millään ehdi ajoissa.

Mikä ei kuitenkaan estänyt minua napsimasta näitä kuvia, kun kerran olin päättänyt sen tehdä. Tosin kuvakulmia tai juuri mitään muutakaan en ehtinyt miettiä, kun pyyhälsin pitkin Piispankatua...

 ...kiipesin Henrikinkatua ylös...

 ...ja puuskutin lopulta rappusia Luonnontieteiden talon neljänteen kerrokseen.

Myöhästyin vain pari minuuttia, eikä luento ollut ehtinyt vielä alkaa.

Tänään etsimme muun muassa labiaalisia vokaaleja ja palataalisia nasaaleja ja käsittelimme ei-identtisiä sonorantteja ja frikatiiveja. Luennoitsija pahoitteli sitä, että tehtävät olivat niin lapsellisen helppoja ja perusteli sitä sillä, että nämä yksinkertaiset jutut on parasta harjoitella tällä tavalla.

Niinpä.

Luentotauolla  tunnustin kurssikavereille olevani ihan pihalla. He sanoivat tuntevansa samoin. Jotenkin aistin hetkessä jopa kollektiivista kiitollisuutta siitä, että kukaan ei ollutkaan yksin pihalla olon kanssa.

Mutta nyt kiiruhdan avaamaan television, unohdan kaikki työt ja opiskelut ja uppoan nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. "Klikkaa mua" on alkamassa!