Päätöspäivä

Kevät ei tule ja silti se on mennyt ihan huimaa vauhtia. Tämän päättelen ainakin siitä, että opettajantyöni loppui tänään, heitimme haikeat jäähyväiset kirjoituskurssilaisteni kanssa.

Olin ihan otettu, kun sain kukkia ja lahjoja, vaikka minulla oli kurssilla vähintään yhtä mukavaa kuin oppilaani sanoivat heillä olleen.

Tämä ihana ruusu on oikeasti vesimeloni.Yksi taitavista kurssilaisistani oli tehnyt tämän. Kuva ei tee taideteokselle oikeutta, mutta en onnistunut parempaakaan saamaan. Olin onnellinen, kun sain tuotua tämän ehjänä kotiin saakka, varsinkin kun Varsinais-Suomea koetteli rankkasade juuri siinä kohtaa. Niin että kun siis taiteilin itseäni ovesta sisään toisella olkapäällä kameralaukku, toisella opettajasalkkuni, kyynärtaipeessa ruokakaupan kassi, kädessä sateenvarjo ja toisessa vesimeloni, olin tyytyväinen, kun mitään erityisempää ei sattunut.

Sain lahjaksi myös Koivistolla syntyneen opettaja Niilo Villasen (1925-1983) mietelmäkirjan. Sieltä poimin seuraavat:

Kynä kans ko mie telmin
ni tul mietelmii.

Laiskoil ihmisil tekköö perunapello
näkemine selän kipiäks.

Maalarin tuntoo housuistaan
ja hepsankeikan naamastaan.
Toine vaa töhrii vahingos
ja toine tahallaan.

Ei iso pää mikkää äly merkki oo.
Hyvät ropit on usiast pienis puteleis.

Rillii kans on nii tuhtii lukkee,
vaikkei ne ois muuta ko otsal.

Taas siitä selvittiin

Kamala yö takana. Taivaan kiitos, seuraavaan on vuosi aikaa.

Yhden yön aina kestää, mutta silti on sydäntäraastavaa nähdä, miten koira kärsii paukkeesta. Sitä ei pääse minnekään pakoon, joka puolella paukkuu joka tapauksessa. Täällä ruusupensaan takana paukkuu kirjaimellisesti myös minun sänkyni vieressä; jostain syystä otollisimmat laukaisualustat tuntuvat löytyvän siitä. Onhan siinä toki seinä välissä, mutta kuitenkin.

Huomaatte, ettei vuosi ala hilpeissä tunnelmissa. Epäilenpä ettei se juuri nyt ala monessa muussakaan kodissa.

Kevättä kohti kuitenkin mennään.

Viime vuoden viimeisen työni tein eilen illalla, lähetin aikuiskasvatustieteen toisen opintotehtäväni arvioitavaksi. Kirjoitin sitä joulun jälkeen ahkerasti ja sain mielestäni ihan hyvän kokonaisuuden aikaiseksi.Välillä löysin oikean kirjoittamisen ilon, sen, minkä takia kuvittelen kirjoittavani työkseni. Tuo huimaava tunne, flow, avaa houkuttelevia näköaloja maailmaan, jossa kirjoitetaan kirjoittamisen ja sanomisen ilosta ja ennen muuta sitä, mitä halutaan. Aino Kallas kuvaa tunnetta transsiksi, siihen aikaan ei ehkä tunnettu flow-sanaa tässä merkityksessä.

Tämä päivä vielä vedetään henkeä, sitten alkaa arki. Keväästä taitaa tulla työn täyteinen, olenhan optimistisesti työllistänyt itseni sinne ja tänne sen kummemmin miettimättä, miten kaikesta selvitään. Se, että minusta tulee myös opettaja todentui, kun sain käteeni Vakka-Opiston kevään ohjelman: siinä kerrotaan, että minunnimiseni ihminen pitää useita kursseja. Huomenna alkaa ilmoittautuminen, sitten nähdään, tuleeko kursseille joku.

En ole pitkään aikaa kirjoittanut muuttoaikeistamme mitään. Ne ovat kuitenkin edelleen voimassa, mutta kaikki tapahtuu kovin hitaasti. Remontinteko täällä kaupungissa odottaa nyt rakennuslupaa.

Nyt ilmoittaudun seuraavalle aikuiskasvatustieteen kurssille ja tilaan kurssikirjat kirjastosta (siunattu internet!) mutta sen jälkeen vetäydyn sohvalle hyvän kirjan kanssa. Toinen joulun lahjakirjoistani on Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu Jää.

Hyvää Uutta Vuotta!

En ole katkera, mutta kuitenkin...

Toiseksi viimeinen luento oli tänään. Ensi tiistaina on viimeinen ja sen jälkeen minulla on enää yksi kirjatentti, sitten suomen kielen perusopinnot on suoritettu.

Koko talven olen saanut katsella tätä komeaa maisemaa ja nyt otin siitä viimein kuvan.

Maisema avautuu yliopiston päärakennuksen ylimmästä kerroksesta, jossa luentomme on yleensä pidetty. Oikealla näkyy Turun Tuomiokirkon torni.

Tänään, kun kävelin kaupungin läpi luennolle, näin taas paljon opiskelijoita, jotka tiedekuntiensa haalareihin pukeutuneina olivat matkalla opiskelijarientoihin. Jotain isompaa riehaa oli selvästi tiedossa, niin paljon haalarikansaa oli liikkeellä. Ajattelin vähän haikeana, että kaikki tuollainen on minulta jäänyt kokematta. Heti perään Järjen Ääni muistutti, että mieliinpainuvimmat seuraukset opiskelijariennoista taitavat kuitenkin olla tappavan kaameita krapuloita, noloja tilapäissuhteita ja muita juttuja, joita ei pahemmin huvita muistella. Joten paitsi jääminen ei ehkä ole niin pakahduttavan katkeraa kuitenkaan.

Tämä viikko on ollut aika työntäyteinen ja vaatinut tiukkaa aikatauluttamista. Ajankäytön pohdiskelu on yksi lempiaiheistani, minua todella kiinnostaa tietää, miten ihmiset käyttävät aikaansa ja miten minä voisin käyttää sitä - no, olin vähällä sanoa tehokkaammin, mutta sanotaan nyt vaikka tarkoituksenmukaisemmin.

Ihailen ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan ja hoitavat kaikki asiansa hyvin. En tarkoita nyt mitään huippusuorituksia kuten kahta väitöskirjaa ja yksinpurjehdusta maailman ympäri alle kolmekymppisenä vaan ihan tavallisia asioita ja ihmisiä. Jotkut vain saavat tunneistaan irti enemmän kuin toiset.

Ajankäytöstä voi filosofoida ja miettiä, mitä pitäisi ja miksi? Se on toinen juttu.Eikä siihenkään mitään yhtä oikeaa vastausta ole.

Meillä oli nyt loppumassa olevalla kirjoituskurssilla yhtenä tehtävänä kirjoittaa työhakemus ja laatia ansioluettelo. Saimme niistä oikein numerot. Minä hain ihan oikeastikin avoinna olevaa viestintäsihteerin paikkaa ja sain hakemuksestani kiitettävän arvion. Pitäisiköhän lähettää hakemus? Sitten nähtäisiin, pääseekö viestintätöissä kolmenkymmenen vuoden kokemuksella edes haastatteluun.