Katsoin mitään näkemättä

Istuin salin pöydän ääressä käsi poskella ja tuijottelin ikkunasta ulos. Tarkoitukseni oli kirjoittaa juttua, mutta se ei ollut edistynyt alkulausetta pitemmälle. Haastateltavat olivat olleet puheliaita ja ystävällisiä ja meillä oli mennyt vaikka kuinka hyvin, mutta jutunteko oli tervanjuontia. Joskus käy näin: ihmiset puhuvat paljon, mutta tuntuu, ettei siitä riitäkään mitään kirjoitettavaa.

Istuin siis siinä, huokailin ja mietin, että olisipa jotain hyvää syötävää. Vaikka omena. Omenat ovat loistavia välipaloja, niistä saa hyvää energiaa, ne maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Harmi, kun en sittenkin ostanut omenoita kaupasta, vaikka ajattelin sitä kylällä käydessäni.

Että olisipa edes omena, mietin ja jatkoin ulos tuijottelua. Aika kauan kesti, ennen kuin tajusin tuijottavani omenapuuta, jonka oksat kaartuivat omenoiden painosta. Omenapuuta, joka sattuu olemaan meidän.

Pistin kengät jalkaani ja kävin hakemassa pari omenaa. Ne eivät vielä olleet täysin kypsiä, mutta silti hyviä. Juttukin alkoi syntyä.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tämä puu näytti lähes kuolleelta. Ajattelimme, että sen saa kaataa tuosta kunhan ehdimme. Emme kuitenkaan tehneet sitä. Sen sijaan puun ympäriltä raivattiin heinikko ja kaikkein huonokuntoisimmat sekä kuolleet oksat sahattiin pois. Seuraavana keväänä puussa oli pari kukkaa. Sitä seuraavana jo pari omenaa. Nykyään se on keväisin täynnä kukkia ja erityisesti tänä vuonna siinä on paljon omenoita. Annan puulle syyslannoitetta kuten muutenkin puutarhalle. Muuten en lannoita.

Iltapäivän kulutin taas ruohonleikkurin perässä. Työ keskeytyi, kun muuan naapuri tuli käymään ja juttelimme hetken. Naapuri valitteli, ettei jaksa tehdä mitään, kun kunto on niin huono ja joka paikkaan sattuu ja niin edelleen. Olemme sen verran vanhoja tuttuja, että rohkenin tiedustella, onko hän ajatellut tehdä kuntonsa eteen jotain?

- Ei ole ollut tapana, hän vastasi.

Mitä siihen sitten voi sanoa? Minulta ei kyllä kauheasti liikene myötätuntoa valituksille, jos itse ei yhtään yritä.

Päivän päätteeksi askartelin vielä kranssin. Siinä on puolukanvarpuja ja kanervaa.

Kotoa viestitettiin, että meidän sänkymme on korjattu. Kauppias itse kävi korjaamassa. Kiitos siitä!

Henget eivät pidä hömpötyksistä

Heräsimme aamulla siihen, kun talon ulkoseinää vasten nojallaan olleet tikapuut kaatuivat. Mennessään ne melkein rikkoivat yhden ikkunan. Onneksi vain melkein, yksi on jo ennestään rikki. Seinän laudoitus ei ole sujunut täysin ilman haavereita, mutta onneksi työ alkaa olla valmis.

Tikkaat kaatuivat kovan tuulen takia. Täällä on joskus ihmeellisen voimakkaita tuulenpuuskia, vaikka missään aavan meren äärellä ei ollakaan. Olen esimerkiksi monta kertaa joutunut etsimään kransseja, jotka olen kiinnittänut ulko-oviin mielestäni hyvinkin tiukasti rautalangalla. Välillä jopa epäilin, että joku käy niitä kiusallaan irrottamassa. Kuka tietää, kaikki on mahdollista vanhassa talossa, jonka henget eivät ehkä pidä kaikenlaisista hömpötyksistä.

Kävin aamupäivällä juttukeikalla Kustavissa, Ajattelin, että matkan varrelta saisin muutaman silmiä hivelevän saaristokuvan teidän iloksenne, mutta onnistuiko? Ei, kun koko matkan satoi. Matkalla ehti tulla nälkäkin ja olin varma, että kyllä saaristosta lauantaipäivänä jostain saa savukalaa kotiin vietäväksi, mutta saiko? Ei saanut. Päätin sitten kurvata maanmainion Tiihosen kahvilan kautta ja ostaa kermamunkit - sellaiset, jossa ihanan rasvaisen munkin sisältä tursuaa kermavaahtoa joka suuntaan. Kahvila oli suljettu seitsemän minuuttia sitten. Sitten kävin K-kaupassa katsomassa, josko siellä olisi kermamunkkeja. Ei ollut. Lopulta, kun olin ensin aikonut sitä ja tätä ja epäonnistunut kaikissa pyrkimyksissäni olin jo unohtanut sen savukalajutun ja tulin takaisin perunalastupussin kanssa. Eivät nämäkään hullumpia ole.

Iltapäivällä kävin pienen kivikkoryhmäni kimppuun. Tiedän, ettei kevätkukkijoita saisi häiritä juuri nyt, mutta kivikkoryhmässä oli niin paljon rikkaruohoja, että oli pakko tehdä jotain. Ja kokemukseni mukaan kasvit eivät ole niin nuukia jakamisesta ja siirtämisestä kuin kirjoissa väitetään: jos ne ovat kerran alkaneet viihtyä jossain, ne sietävät kyllä vähän kovakouraisempaakin käsittelyä.

Tässä on työmaani. Olen miettinyt, pitäisikö minun laajentaa ryhmää taustalla näkyvään kiveen asti? Siinä olisi kyllä ihan hyvä paikka. Tuo iso kivi on hauska, se on joskus haljennut ja puoliskot ovat jääneet tähän loivaan rinteeseen seisomaan. Olen istuttanut kiven edustalle kurjenpolvia ja nyt siinä kukkivat myös helmililjat.

Tänne pihaan ei muuten tarvitse kaivaa isoakaan kuoppaa, kun sieltä jo löytyy lasinpaloja. Niitä löytyy ihan käsittämättömiä määriä enkä voi uskoa muuta, kuin että lasit on tahallaan joskus rikottu tänne. Onko siis ennen ollut tapana, että kun juomalasista lohkeaa pala, se käydään viskaamassa pihakiveen pirstaleiksi?

Koiran tassuja on sääli. Nonna rakastaa kuoppien kaivamista ja sen anturat ovat jo pari kertaa vanhingoittuneet täällä, näihin laseihin varmaan.

Tänään pitäisi jaksaa valvoa ja katsoa, kuinka Paratiisi-Oskarin käy. Luin jostain, että Oskari ei ole pahemmin keikkaillut aikaisemmin, itse asiassa hän on vasta euroviisuissa ensimmäisellä varsinaisella keikallaan.

Mitä siitä opimme?

Ainakin sen, että oikea lahjakkuus ei välttämättä tarvitse kalliita hännysmiehiä ja -naisia.