Tänään tuli paljon kilometrejä

Istun taas vaihteeksi Vanhan Maatilan keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa. Puuhellassa palaa tuli ja koira kuorsaa omalla sohvallaan.

Kello ei ole vielä yhdeksääkään, mutta olisin jo valmis nukkumaan. Olen ajanut tänään aika paljon autoa, sekin taitaa väsyttää.

Ei pitäisi tehdä mitään hätäisesti. Olin suunnitellut, että teen vähän töitä kaupungissa ennen kuin pakkaan kimpsut ja lähden maalle. Päätin hoitaa yhden pikku haastattelun, josta sovin alustavasti eilen. Luulin haastateltavan olevan jossain pienen matkan päässä siten, että työhön ei kuluisi kovin kauaa. Niinpä soitin miehelle aamulla ensi töikseni ja kysyin, sopiiko minun nyt tulla käymään.

- No mikäs siinä sitten, hän vastasi. Kuis pian sinä olet täällä Kustavissa?

Ups. Ai Kustavissa asti. Mutta en minä tietenkään voinut perääntyä, oma syyni kun en ottanut sitä vertaa selvää etukäteen. Ja niin lähdin käymään Kustavissa, jonne Turusta ajaa tunnin verran. Siihen kuluikin sitten koko aamupäivä. Haastatteluunkin meni vähän enemmän kuin ajattelin.

Ajelin takaisin Turkuun ja mietin kaikkea, mitä olin juuri kuullut ja tiesin, etten voisi kirjoittaa siitä puoliakaan. Silloin puhelimeni soi. Pysähdyin kuuliaisesti tien poskeen ennen kuin vastasin.

- Soneralta, päivää.

Asia koski puhelinta, jonka ostin talvella ja joka ei toiminut ollenkaan. Lähetin siitä palautetta muistaessani pari päivää sitten ja Sonera toimi jopa ripeästi, kun yhteydenotto tuli näin pian. Keskustelimme puhelimessa olleista ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista. Annoin vähän palautetta myös puhelimen ohjekirjasta, josta en ollut löytänyt apua.

- Ohjekirja on kirjoitettu ihmisille, jotka jo osaavat  käyttää laitetta, sanoin.

- Niin, nuori mies toisessa päässä myönteli. Kyllä ohjekirjoista aika usein se käytön ohjeistus puuttuu, hän sanoi.

Tässä on nyt joku juttu, joka ei avaudu minulle. Ohjekirjoista puuttuu käytön ohjeistus. Ymmärtääkö joku?

Iltapäivällä onnistuin lähtemään kaupungista parhaaseen ruuhka-aikaan. Varsinais-Suomen murheenkryyni, 8-tie, oli täpötäynnä autoja. Tällä kertaa autojono eteni tavallistakin hitaammin, sillä Maskussa oli sattunut onnettomuus. Neljän auton ketjukolari oli sattunut hetkeä aikaisemmin ja ambulansseja, poliiseja ja paloautoja oli paikalla useita. Tiellä sattuu valtavasti kolareita, mutta valtiolta ei taaskaan riittänyt rahaa tien korjaamiseen.

Ulkona on jo ihan pimeää.
 Enköhän ota mallia tuosta koirasta ja kömmi nukkumaan.

Lakatut varpaankynnet ja muuta kesähauskaa

Yritin eilen illalla päivittää blogin, mutta systeemi ei toiminut. Joten jos tänne ei ilmesty mitään uutta, vika ei välttämättä ole laiskan kirjoittajan.

Ihan ensiksi pitää kehua miten onnellinen olen, kun sain taas toimivan puhelimen. Kävin eilen Turussa ja Laura auttoi minua ottamaan sim-kortin siitä uudesta, hienosta ja kuuromykästä kapistuksesta joka myytiin puhelimena ja siirtämään sen vanhaan, uskolliseen Nokiaani. Nyt helinäkeijut helisevät taas kauniisti kuin Kari Kuuvan Vanha Pelargonia konsanaan joka ei sekään helissyt mutta teki muuten onnelliseksi.

Viikonloppu kului seurustellessa kaukaa tulleen ystävän kanssa. Teimme lauantaina pienen kesäretken ja ajoimme Kustaviin. Kävimme Käsityöläiskylässä, jossa en ollutkaan aikaisemmin vieraillut.

Kylässä on myös kotieläimiä, ainakin vuohia ja kaneja. Tämä yksilö yritti syödä minun vaatteeni, kun en tarjonnut sille ruohoa.

Kustavin Savipajan astiat ovat tuttuja monesta kodista. Niitä oli pihamaalla hyllykaupalla. Minun makuuni nämä ovat liian raskaita, mutta monet muut taitavat näistä pitää, onhan astioita myyty jo vaikka kuinka kauan.

Käsityökylästä ajoimme Laura Peterzensin myymälään. Olisimme voineet syödä Parattulan vierasvenesataman ravintolassa, elleivät saaristolaispöytä ja kahdenkympin hinta olisi meidän mielestämme olleet pahasti epäsuhtaisia. Ruokaa löytyi Kustavin keskustasta ravintola Villa Volterista. Tilasin paistettuja silakkafileitä uusien perunoiden kanssa; annos maksoi vajaa 15 euroa ja oli oikein hyvä.

Melkein ravintolaa vastapäätä tien toisella puolella on paikka, johon liittyy hauska muisto.Olin monta vuotta sitten menossa tuohon paikkaan tekemään haastattelua, mutta ajoinkin vahingossa väärään pihaan, viereiseen taloon. Huomasin tietysti erehtyneeni ja päätin peruuttaa oikeaan pihaan, reitti kun näytti aivan selvältä. Niin se olikin, paitsi että viereinen piha oli lähes metrin alempana, jyrkän töyrään toisella puolella. Siinä kävi tietysti niin, että Xantia ja minä jäimme killumaan töyräälle. En ehtinyt kuitenkaan tehdä yhtään mitään, kun Kustavin kunnanjohtaja osui paikalle. Veijo Katara on erittäin aikaansaava ja reipas ihminen ja tuossa tuokiossa hän oli hakenut Kustavin yrittäjäyhdistyksen puheenjohtajan (jota olin menossa tapaamaan) apuun. Yhdessä miehet yrittivät tuuppia autoani töyrästä ylös.

En tiedä, olisiko yritys onnistunut, sillä miehet eivät ehtineet kunnolla aloittaakaan, ennen kuin ohi ajanut Rannikkovartioston auto kurvasi meidän luoksemme. Sieltä nousi kaksi salskeaa miestä hinausköyden kanssa. Muutamassa sekunnissa Xantia ja minut oli pelastettu enkä tainnut ehtiä edes kiittää, kun auttajani olivat jo poissa.

Pääsin tekemään haastatteluni. Killumisen seurauksena jouduin viemään Xantian pakoputken paikattavaksi, mutta se oli pieni harmi. Tuon episodin jälkeen olen katsonut hyvin tarkasti, minne peruutan. Ja jos Kustavi oli mielestäni jo aikaisemmin aina aurinkoinen kesäkunta, on sen kuva sen jälkeen ollut entistä positiivisempi.

Tänään kävin Säkylässä. Ystävien pihalla on seissyt jo jonkun aikaa uusi huvimaja, mutta näin sen nyt vasta. Kyllä on hieno!

En ole koskaan tuntenut ihmeempää vetoa huvimajoihin, noihin pieniin, pyöreisiin ja aika turhan näköisiin rakennelmiin. Mutta tämä maja oli oikeasti viihtyisä ja sitä paitsi niin iso, että siellä sopii viettämään aikaa useampikin ihminen yhtä aikaa. Majan kruunaa iso terassi, josta saa ihailla aitoa satakuntalaista maalaismaisemaa.

Otin tämän majankatselureissun niin vakavasti, että tein ennen sitä jotain, mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Lakkasin varpaankynteni. Olen elänyt 53 vuotta enkä koskaan lakannut varpaan- ja harvemmin sormenkynsiäkään. Nyt sen tein ja teinkin huolella. Levitin salin (kun siellä on hyvä valo) lattialle sanomalehden, istuin sen päälle, laitoin lasit nenälleni ja lakkasin. Silmälaseista huolimatta en ollut ihan varma, minne sutini aina osui, mutta lopputulos vaikutti aika hyvältä.

Siinä lehdellä äheltäessäni tunsin itseni Peppi Pitkätossuksi.
Hänelläkin asiaan paneutuminen kaikesta sydämestä korvasi sen, ettei lopputuote välttämättä olisi läpäissyt vaatimattomintakaan laaduntarkastusta.

Henget eivät pidä hömpötyksistä

Heräsimme aamulla siihen, kun talon ulkoseinää vasten nojallaan olleet tikapuut kaatuivat. Mennessään ne melkein rikkoivat yhden ikkunan. Onneksi vain melkein, yksi on jo ennestään rikki. Seinän laudoitus ei ole sujunut täysin ilman haavereita, mutta onneksi työ alkaa olla valmis.

Tikkaat kaatuivat kovan tuulen takia. Täällä on joskus ihmeellisen voimakkaita tuulenpuuskia, vaikka missään aavan meren äärellä ei ollakaan. Olen esimerkiksi monta kertaa joutunut etsimään kransseja, jotka olen kiinnittänut ulko-oviin mielestäni hyvinkin tiukasti rautalangalla. Välillä jopa epäilin, että joku käy niitä kiusallaan irrottamassa. Kuka tietää, kaikki on mahdollista vanhassa talossa, jonka henget eivät ehkä pidä kaikenlaisista hömpötyksistä.

Kävin aamupäivällä juttukeikalla Kustavissa, Ajattelin, että matkan varrelta saisin muutaman silmiä hivelevän saaristokuvan teidän iloksenne, mutta onnistuiko? Ei, kun koko matkan satoi. Matkalla ehti tulla nälkäkin ja olin varma, että kyllä saaristosta lauantaipäivänä jostain saa savukalaa kotiin vietäväksi, mutta saiko? Ei saanut. Päätin sitten kurvata maanmainion Tiihosen kahvilan kautta ja ostaa kermamunkit - sellaiset, jossa ihanan rasvaisen munkin sisältä tursuaa kermavaahtoa joka suuntaan. Kahvila oli suljettu seitsemän minuuttia sitten. Sitten kävin K-kaupassa katsomassa, josko siellä olisi kermamunkkeja. Ei ollut. Lopulta, kun olin ensin aikonut sitä ja tätä ja epäonnistunut kaikissa pyrkimyksissäni olin jo unohtanut sen savukalajutun ja tulin takaisin perunalastupussin kanssa. Eivät nämäkään hullumpia ole.

Iltapäivällä kävin pienen kivikkoryhmäni kimppuun. Tiedän, ettei kevätkukkijoita saisi häiritä juuri nyt, mutta kivikkoryhmässä oli niin paljon rikkaruohoja, että oli pakko tehdä jotain. Ja kokemukseni mukaan kasvit eivät ole niin nuukia jakamisesta ja siirtämisestä kuin kirjoissa väitetään: jos ne ovat kerran alkaneet viihtyä jossain, ne sietävät kyllä vähän kovakouraisempaakin käsittelyä.

Tässä on työmaani. Olen miettinyt, pitäisikö minun laajentaa ryhmää taustalla näkyvään kiveen asti? Siinä olisi kyllä ihan hyvä paikka. Tuo iso kivi on hauska, se on joskus haljennut ja puoliskot ovat jääneet tähän loivaan rinteeseen seisomaan. Olen istuttanut kiven edustalle kurjenpolvia ja nyt siinä kukkivat myös helmililjat.

Tänne pihaan ei muuten tarvitse kaivaa isoakaan kuoppaa, kun sieltä jo löytyy lasinpaloja. Niitä löytyy ihan käsittämättömiä määriä enkä voi uskoa muuta, kuin että lasit on tahallaan joskus rikottu tänne. Onko siis ennen ollut tapana, että kun juomalasista lohkeaa pala, se käydään viskaamassa pihakiveen pirstaleiksi?

Koiran tassuja on sääli. Nonna rakastaa kuoppien kaivamista ja sen anturat ovat jo pari kertaa vanhingoittuneet täällä, näihin laseihin varmaan.

Tänään pitäisi jaksaa valvoa ja katsoa, kuinka Paratiisi-Oskarin käy. Luin jostain, että Oskari ei ole pahemmin keikkaillut aikaisemmin, itse asiassa hän on vasta euroviisuissa ensimmäisellä varsinaisella keikallaan.

Mitä siitä opimme?

Ainakin sen, että oikea lahjakkuus ei välttämättä tarvitse kalliita hännysmiehiä ja -naisia.