Jonkun äidin lapset siellä piikittivät itseään

Sain taas Venäjältä sähköpostia: sieltä haluttaisiin tulla meidän maatilallemme töihin. Viime vuonna tuli samanlaisia viestejä ja silloin vastasin, etten voi työllistää ketään ihan sen takia, ettei meillä ole mitään maatilaa. Vanha Maatila on vain nimi, mitään kotitarvetta suurempaa tuotantoa siellä ei harrasteta.

Olisin nytkin vastannut työtä haluaville, mutta minulla on ollut sähköpostiongelmia, itse aiheutettuja. Sanoin kiinteän laajakaistani irti ja menetin sen myötä sähköpostiosoitteeni. Nyt olen taas saanut kaiken kuntoon ja laitoin uuden osoitteeni myös tänne blogiin näkyville.

Asiasta toiseen. Olin iltapäivällä koiran kanssa lenkillä ja mitä näinkään tutun Koirapolkumme varressa? Kaksi noin parikymppistä nuorta miestä piikittämässä itseään. Minuun he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eikä minullakaan ollut halua jäädä juttusille.

Jatkoin matkaani ja ajattelin äitivainajani sanoin, että jonkun äidin poikia nuokin ovat. On helppo ajatella, että huumeidenkäyttäjät, juopot ja rikolliset ovat niitä muita, eivät edes samaa rotua kuin me. Niillä muilla on tietysti myös huonot kotiolot tai vähintään kelvoton äiti.

Joillain varmasti on, mutta en ollenkaan usko, että kaikilla. On huumeidenkäyttäjiä, juoppoja ja rikollisia, joiden vanhemmat ja varsinkin äidit ovat rakastaneet lapsiaan läkähtyäkseen, tehneet parhaansa heidän eteensä ja valvovat nytkin yönsä murehtiessaan jälkikasvun toilailuja. Ei kaikki ole aina kotiolojen ja äitien syytä, joskus sentään on kyseessä ihan vain nuoren oma tyhmyys.

Syyllisten etsiminen on ylipäätään turhaa. Sen sijaan, että ongelmia yritetään ratkoa kaivamalla menneisyydestä jotain, jolla ne voitaisiin selittää, pitäisi katsoa tulevaisuuteen ja yrittää tehdä siitä parempi. Menneisyys on se mikä se on, ei se muuksi muutu vaikka kuinka analysoitaisiin.

Ehkä niillä metsässä piikittäneillä pojillakin on parempi tulevaisuus. Ihmeitä tapahtuu ja jonain kauniina päivänä hekin voivat havahtua ja päättää, että suunta muuttuu nyt.

Jotkut ovat jyrkästi sitä mieltä, että ihminen pystyy mihin vain, jos haluaa, että kuka tahansa voi menestyä. Minä en usko siihen, sillä kaikilla ei ole riittäviä edellytyksiä menestymiseen. Uskon kuitenkin siihen, että jokainen voi tehdä valintoja. Voi esimerkiksi valita kurjuuden ja rypeä siinä. Tai sitten valita, että näkee tai yrittää tästä lähtien nähdä vain kaikki kauniit asiat. Uskon myös siihen, että kun tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi katselee vain kaikkea kaunista, se lopulta alkaa myös tuntua siltä. Kauniilta.

Pahinta myrkkyä omalle itselleen ja lähellä oleville on se, että joka ikisestä asiasta kaivaa ensin huonot puolet. Varotaan sitä, pessimistin elämä on varmasti kauhean raskasta ja ikävää.

Vai pitäisikö nyt sanoa, että on siinäkin varmaan hyvät puolensa? Tietäisi vain, mitkä.

Keittiössäni palaa valo niin kauan kuin elän

Nyt on jännittävät paikat: ihan pian menee 10 000 kävijän raja rikki! Veikkaan, että huomenna.

Juu, ja kaikki kymmenentuhatta ovat tietysti lukeneet kaiken tarkasti ja olleet vaikuttuneita... niin haluan uskoa.

Päivän kuvat ovat oikeasti eilisen päivän kuvia. Otin nämä illalla maalla kun ulkona oli jo pimeää.

Keittiön ikkunasta  loistava valo on minulle jotain enemmän kuin vain minkä tahansa huoneen ikkunasta loistava mikä tahansa valo. Esimerkiksi olohuoneen ikkunasta näkyvä valo, joka kertoo, että sisällä katsotaan televisiota, ei ole yhtään mukava. Keittiöstä kajastava valo taas viestittää, että siellä on elämää. Ja kun keittiössä on elämää, kaikki on yleensä hyvin.

Minulla on aina keittiössä valot päällä. Paitsi silloin, kun on muutenkin valoisaa, kesällä. Mutta pimeämpään aikaan valo palaa aina kun olen kotona.

Se on kuin majakka, näyttää tietä kotiin.

Nonna oli jo asettunut yöpuulle, kun minä vielä hääräilin kamerani kanssa.

Vanhan Maatilan keittiössä on Nonnan oma sohva. Se löytyi aikoinaan ulkorakennuksesta. Maalasin sen ja koristelin kukkasilla ja ompelin patjan ja tyynyt. Nonna järjestelee tyynynsä huolellisesti ennen nukkumaanmenoa. Usein se pudottaa yhden neljästä tyynystään lattialle.

Sohva ei ole pelkkää ylellisyyttä koiralle, sillä vanhan talon lattiat ovat kylmiä ja vetoisia. Inhoan palelemista itse niin paljon, etten halua kenenkään muunkaan palelevan.

Koirat muuten nukkuvat sikeästi yöllä, ainakin tämä yksilö nukkuu.

Muistan usein hauskaa tarinaa, jonka muuan sianomistaja kerran kertoi. Kyseessä ei ollut mikään tuleva joulukinkku, vaan sievä minipossulapsi, jonka eräs perhe oli ottanut lemmikikseen. He olivat varustautuneet hyvin ja laittaneet possulle oman nukkumakorin valmiiksi. Heitä jännitti kovin, kuinka ensimmäinen yö uudessa kodissa tulisi sujumaan; itse asiasa he olivat valmistautuneet valvomaan levottoman possulapsen kanssa.

Pikku porsas oli vikkelä ja leikkisä kuten sellaisilta voi odottaakin. Ennen pitkää tuli kuitenkin ilta ja nukkumaanmenoaika. Perhe päätti kantaa porsaan nukkumakoriin vaikka se tietysti tulisi heti pois. Jostain oli kuitenkin aloitettava.

Ällistys oli suuri, kun pieni porsas, heti koriin päästyään, kävi pitkälleen, nukahti ja nukkui sikeästi aamuun saakka. Ja on tehnyt niin joka yö sen jälkeen.

Mitä siitä voisimme oppia?
En minä tiedä.

Ehkä sen, että jos on kunnon sänky, nukkuu makeasti. Ainakin, jos on porsas tai koira.

Tänään tuli paljon kilometrejä

Istun taas vaihteeksi Vanhan Maatilan keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa. Puuhellassa palaa tuli ja koira kuorsaa omalla sohvallaan.

Kello ei ole vielä yhdeksääkään, mutta olisin jo valmis nukkumaan. Olen ajanut tänään aika paljon autoa, sekin taitaa väsyttää.

Ei pitäisi tehdä mitään hätäisesti. Olin suunnitellut, että teen vähän töitä kaupungissa ennen kuin pakkaan kimpsut ja lähden maalle. Päätin hoitaa yhden pikku haastattelun, josta sovin alustavasti eilen. Luulin haastateltavan olevan jossain pienen matkan päässä siten, että työhön ei kuluisi kovin kauaa. Niinpä soitin miehelle aamulla ensi töikseni ja kysyin, sopiiko minun nyt tulla käymään.

- No mikäs siinä sitten, hän vastasi. Kuis pian sinä olet täällä Kustavissa?

Ups. Ai Kustavissa asti. Mutta en minä tietenkään voinut perääntyä, oma syyni kun en ottanut sitä vertaa selvää etukäteen. Ja niin lähdin käymään Kustavissa, jonne Turusta ajaa tunnin verran. Siihen kuluikin sitten koko aamupäivä. Haastatteluunkin meni vähän enemmän kuin ajattelin.

Ajelin takaisin Turkuun ja mietin kaikkea, mitä olin juuri kuullut ja tiesin, etten voisi kirjoittaa siitä puoliakaan. Silloin puhelimeni soi. Pysähdyin kuuliaisesti tien poskeen ennen kuin vastasin.

- Soneralta, päivää.

Asia koski puhelinta, jonka ostin talvella ja joka ei toiminut ollenkaan. Lähetin siitä palautetta muistaessani pari päivää sitten ja Sonera toimi jopa ripeästi, kun yhteydenotto tuli näin pian. Keskustelimme puhelimessa olleista ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista. Annoin vähän palautetta myös puhelimen ohjekirjasta, josta en ollut löytänyt apua.

- Ohjekirja on kirjoitettu ihmisille, jotka jo osaavat  käyttää laitetta, sanoin.

- Niin, nuori mies toisessa päässä myönteli. Kyllä ohjekirjoista aika usein se käytön ohjeistus puuttuu, hän sanoi.

Tässä on nyt joku juttu, joka ei avaudu minulle. Ohjekirjoista puuttuu käytön ohjeistus. Ymmärtääkö joku?

Iltapäivällä onnistuin lähtemään kaupungista parhaaseen ruuhka-aikaan. Varsinais-Suomen murheenkryyni, 8-tie, oli täpötäynnä autoja. Tällä kertaa autojono eteni tavallistakin hitaammin, sillä Maskussa oli sattunut onnettomuus. Neljän auton ketjukolari oli sattunut hetkeä aikaisemmin ja ambulansseja, poliiseja ja paloautoja oli paikalla useita. Tiellä sattuu valtavasti kolareita, mutta valtiolta ei taaskaan riittänyt rahaa tien korjaamiseen.

Ulkona on jo ihan pimeää.
 Enköhän ota mallia tuosta koirasta ja kömmi nukkumaan.

Hiiristä ja ihmisistä

Ensimmäinen sauna maalla tänä vuonna. Kyllä oli mukavaa päivän ahkeroinnin jälkeen. Puolet talosta on nyt siivottu.

Perusteellinen kevätsiivous on jonkunlainen siirtymäriitti kodista toiseen. Eihän sillä sellaista oikeasti puhdistavaa vaikutusta ole kuin ehkä luulen ja toivon. Hiiret ovat juhlineet täällä koko talven ja jos ne haluavat tartuttaa meihin myyräkuumeen tai jonkun muun taudin, se kyllä tulee, vaikka kuinka konttaisin pitkin lattioita tolurättieni kanssa.

Minulla ei ole mitään hiiriä vastaan, kunhan ne eivät tiputtelisi papanoitaan joka paikkaan. Hiiret ovat kauniita ja älykkäitä eläimiä ja silloin, kun ostimme Vanhan Maatilan, en edes ajatellut yrittää hävittää niitä. Olen yrittänyt elää niin, etten tapa ketään ja oletin, että voimme elää sovinnossa täällä kaikki, me ja hiiret. Mieleni muuttui, kun löysin lapsen sängystä hiirenpesän. Eläimet olivat ylittäneet valtuutensa pahasti ja minä pistin kovan kovaa vastaan. Nyt olen aika ekspertti hiirten tappamisessa, ikävä kyllä. Silti niitä riittää.

Maalla on aina hiiriä, on aina ollut. Kun kaupunkilaiset toteuttavat unelmansa ja muuttavat maalle, kannattaa ajatella tämäkin asia etukäteen. Se, että hiiri vilahtaa keittiössä, ei ole syy hälyttää tuholaistorjujaa ja keittiökauppiasta.

Kävin muutama vuosi sitten haastattelemassa erästä naista, joka asui vanhassa kyläkoulussa. Hän muisteli heidän muuttoaan ja päivää, jolloin hän täysin valmistautumattomana oli nähnyt talossa ensimmäisen hiiren. Hän oli ollut yksin kotona keittiössään, kun hiiri oli juossut lattian poikki ja livahtanut isoon komeroon. Nainen oli järkyttynyt sydänjuuriaan myöten. Hän oli teipannut komeron ovenpielet maalarinteipillä jotta hiiri ei pääsisi karkuun ja paennut sitten lähimmän huoltoaseman baariin odottamaan, että mies tulee kotiin ja tekee asialle jotain.

Me tietysti naureskelimme muistolle. Molemmat tiesimme, että jos vanhan talon asukas pelkää noin paljon hiiriä, hän saa muuttaa kokonaan sinne huoltoaseman baariin.

Uurastus jatkuu huomenna. Kaupungissa en kehtaisi viedä mattoja ulos pyhäpäivänä, mutta täällä syrjässä voin siihenkin jumalattomuuteen syyllistyä.

Me muuten muistimme vasta illalla, että tänään on hääpäivämme. 29 vuotta tuli täyteen. Meillä ei yleensä ole mitään hääpäiväjuhlia vietetty, mutta ensi vuonna voisi yrittää.

Eilen illalla pihalla juoksi muhkea kettu. Ja Pupu Mustakorva kävi loikoilemassa lipputangon juurella ja silmäilemässä talvisten tuhotöittensä jälkiä. Molemmat olisivat saaneet äkkilähdön, ellei Nonna olisi jo maannut omalla sohvallaan pää tyynyllä ja silmät kiinni.

Lautasliinojen taittelusta, tavoista ja bloggaamisesta

Tanaan olen reippaillut, osallistunut lautasliinojen taittelutunnille ja ihmetellyt taas kerran ihmisia, joilla ei ole minkaanlaisia tapoja.

Reippailusta tulee hirvean hyva mieli. Eilinen kuluikin melkoisen angstin ja murehdinnan parissa, enimmakseen sohvalla. Vetaydyin nukkumaan takalaista aikaa yhdeksalta ja olin kiitollinen kellojen siirrosta paivalla tunnilla eteenpain, muutenhan kello olisi ollut vasta kahdeksan. Nukuin yksitoista tuntia, kaikesta paivan makoilusta huolimatta.

Mutta tanaan mieliala on aivan toinen! Tein kannellakavelyn ennatykseni eli kiersin sita toista tuntia. Pitempaan en jaksanut,  alkoi janottaa ja kuumuuskin kiusasi. Olemme nyt keskella Atlantia silla tavalla, etta tasta on suunnilleen yhta pitka matka Afrikkaan kuin Etela-Amerikan mantereelle. Taalla nayttaa talta.

Jos tasta vetaisi suoran viivan Etela-Amerikan lapi, oltaisiin suunnilleen taalla, Meksikon Capo San Lucasissa. Tosin vain suunnilleen, nama eivat todellakaan ole mitaan suunnistuskoordinaatteja.

Huonotapaisia ihmisia paasin seuraamaan ensinnakin lounaalla. Muuan miekkonen, ei siis tosiaankaan mikaan herra, yritti ravintolaan pelkissa uimahousuissa, paljain jaloin, vetta valuen. Nyt tiedan, etta ravintolan ovella paivystavat tarjoilijat eivat ole ainoastaan toivottamassa ihmisia tervetulleiksi vaan vahtimassa naita uimapukuveijareita, jotka kuvittelevat olevansa niin jumalallisen kauniita, etta kaikki haluavat katsella heita samalla kun syovat perunamuusia.

 Eilen nain naisen, joka pyrki ravintolaan bikineissa.

Muita huonotapaisia nain lautasliinakurssilla. Oppitunti pidettiin neloskannen baarissa ja opettaja naytti oikeat otteet flyygelin kannella. Soittopelin reunaa kiertaa mikas muu kuin pieni tiski ja sita reunustaa muutama baarituoli. Ihmiset olivat tulleet hyvissa ajoin ja istuneet baarin tuoleille odottamaan. Vain baarituolit oli hienotunteisesti jatetty tyhjiksi, jotta kaiki nakisivat, mita flyygelin kannella tapahtuu. Mutta eikos sitten viime hetkilla baariin purjehdi pari rouvaa, jotka sivuilleen vilkuilematta tunkevat ahterinsa keskeisimpiin baarituoleihin ja peittavat samalla nakyman puolelta yleisoa. Taman innostamina muutamat muutkin ponkaisivat sijoiltaan ja  niin oli flyygelin reunus miehitetty. Kaikki muut mutisivat kiukkuisesti, mutta silla ei ollut mitaan vaikutusta.

Palaan viela vahan eiliseen paivitykseen. Mainitsin elokuvan Julia & Juliet ja nakojaan oletin, etta kaikki tuntevat tarinan. Ehka eivat sentaan?

Ensinnakin elokuvan paatahtena on Meryl Streep, mika on vakuus siita, etta elokuva on hyva. Tarina kertoo amerikkalaisesta kokista Julia Childista, joka kirjoitti ranskalaisen keittokirjan amerikkalaisille ja oli ihan oikeasti olemassa. Samalla, kun kuvataan Julian elamaa Ranskassa 1950-luvun vauhteessa, kerrotaan 2000 luvulla elavasta Julietista, joka paatti valmistaa kaikki Childin keittokirjan ruoat ja kirjoittaa siita blogia.

Menematta taman syvemmalle elokuvaan (katsokaa se, jos ette ole nahneet), pohdin vahan bloggaamista.

Julietin blogi sai nopeasti valtavan joukon faneja, hanesta tuli kuuluisa ja taisi han jonkun verran vaurastuakin bloginsa ansiosta. Se vaikutti kovin helpolta.

Mina olen nyt kirjoittanut 87 blogitekstia, tama on 88. Sivujani on katsottu 2539 kertaa (naen tilaston, vaikka te ette nae). Minulla on siis ollut keskimaarin 29 lukijaa joka paiva. Kiitos teille!

Mutta ei tama silti mikaan menestys ole. Viela?

En ole koskaan ollut poytalaatikkokirjailija. En loyda mitaan iloa siita, etta kirjoittaisin vain itselleni. Haluan kirjoittaa muille. Ja nyt tietysti joku sanoo, etta panes siten kirjoittaen vahan paremmin niin useammat viitsivat lukea.

Pohdin asiaa aamulla Celin kanssa kahvilassa. Oliko muka ihan totta, etta Juliet sai niin nopeasti niin paljon lukijoita?

- Niin, mutta ajattele nyt, Cel sanoi. Juliet kirjoitti englanniksi. Sina kirjoitat suomeksi. Kuka osaa suomea?
- Noin viisi miljoonaa, mina puolustauduin. Ja melkein kaikki osaavat lukea!

Silti on hienoa, etta nainkin monet ovat jaksaneet seurata tata blogia. Enka mina suinkaan aio lopettaa. Pian tulee kesa ja sitten ollaankin ihan eri maisemissa, maaseudulla, Vanhalla maatilalla. Voi kun mina odotan sita!