Perhonen kupin laidalla

Aina kun kirjaudun blogiini, katson ensimmäiseksi tilastot: kuinka monta ihmistä on käynyt Ruusupensaan takana tänään. Muitakin tilastoja siellä on, esimerkiksi nyt huomasin, että olen kirjoittanut 401 päivitystä ja saanut 400 kommenttia. Aika tarkkaan siis kommentti per päivitys. Kiitos vaan niistä ja lisää saa mielellään tulla - se, että joku kommentoi kertoo, että joku on silloin melko varmasti myös lukenut. En järjestä mitään kilpailuja enkä arpajaisia mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut teidän ajatuksistanne eikä sitä, ettenkö ilahtuisi viesteistä.

Tänään olen haravoinut. Ajoin aamulla maalle Nonnan kanssa ja siivosin ensi töikseni kukkapenkit. Sitten haravoin pienen niittyni ja vähän muuta. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta kulutin tähän kaikkeen kuitenkin monta tuntia ja nyt juuri tuntuu siltä, että huomenna tunnen haravoimisen lihaksissani erittäin hyvin.

Ennen kuin ruoho alkaa kunnolla kasvaa, tontilla vihertää tämä pääsiäisruohoa muistuttava kaunokainen. Sitä on vain kahdessa paikassa, mutta se muodostaa silmiinpistävän, heleänvihreän maton siellä missä sitä on. Vähän myöhemmin kasviin ilmestyy pieniä, keltaisia kukkia. Kyseessä lienee pikkukäenrieska, pienin luonnossamme esiintyvä lilja.

Päivä oli tosi lämmin, varsinkin kun teki ahkerasti töitä. Välillä istuin navetan seinustalle ja söin eväitä. Minulla oli termoskannussa hunajalla maustettua teetä ja kun istuin nauttimassa sitä auringossa jostain lensi äkkiä perhonen ja istahti kupin laidalle. Yritin saada kameran taskustani, mutta tietysti perhonen lensi pois juuri, kun onnistuin.

Vähän ikävämmän luontoelämyksen koin Vanhan Maatilan keittiössä. Menin kastelemaan kukkia (kyllä, muutama pelargoni on säilynyt hengissä talven yli) ja otin vettä ämpäristä, johon olin varta vasten kukille jättänyt sitä syksyllä. Vesikauha oli alapuolelta ällöttävän ruskean liejun peitossa ja niin oli koko ämpäri, kun katsoin sinne. Hiiri oli päättänyt päivänsä ämpärin pohjalle.

Sitä ämpäriä ei meillä enää käytetä, ei myöskään vesikauhaa. Molemmat ovat nyt roskiksessa. En ole mielestäni mikään hienohelma mitä tulee hiirenraatoihin tai muihin vastaaviin, mutta tämä oli jo liikaa.

Näin on siis kevät virallisesti avattu. Haravoidessani tein samalla suunnitelmia tulevien viikonloppujen varalle.

Päivän onnellisin taisi kuitenkin tänään olla koira. Nonna oli niin iloinen kun se pääsi juoksemaan vapaasti, että se oikein säteili. Alkukeväästä koira on aina tavattoman tottelevainenkin, tulee salamana ensimmäisestä kutsusta jos ollenkaan jättää minua näköpiiristään. Kesän mittaan se sitten rohkaistuu ja tulee niin itsevarmaksi, ettei viitsi aina totella.

Jos nyt väsyttääkin ja lihaksissa tuntuu tiedän ainakin, etten ole yksin. Tällaisena upeana kevätsunnuntaina ovat varmasti haravat suihkineet joka puolella. Vai kuinka?  

Hiiristä ja ihmisistä

Ensimmäinen sauna maalla tänä vuonna. Kyllä oli mukavaa päivän ahkeroinnin jälkeen. Puolet talosta on nyt siivottu.

Perusteellinen kevätsiivous on jonkunlainen siirtymäriitti kodista toiseen. Eihän sillä sellaista oikeasti puhdistavaa vaikutusta ole kuin ehkä luulen ja toivon. Hiiret ovat juhlineet täällä koko talven ja jos ne haluavat tartuttaa meihin myyräkuumeen tai jonkun muun taudin, se kyllä tulee, vaikka kuinka konttaisin pitkin lattioita tolurättieni kanssa.

Minulla ei ole mitään hiiriä vastaan, kunhan ne eivät tiputtelisi papanoitaan joka paikkaan. Hiiret ovat kauniita ja älykkäitä eläimiä ja silloin, kun ostimme Vanhan Maatilan, en edes ajatellut yrittää hävittää niitä. Olen yrittänyt elää niin, etten tapa ketään ja oletin, että voimme elää sovinnossa täällä kaikki, me ja hiiret. Mieleni muuttui, kun löysin lapsen sängystä hiirenpesän. Eläimet olivat ylittäneet valtuutensa pahasti ja minä pistin kovan kovaa vastaan. Nyt olen aika ekspertti hiirten tappamisessa, ikävä kyllä. Silti niitä riittää.

Maalla on aina hiiriä, on aina ollut. Kun kaupunkilaiset toteuttavat unelmansa ja muuttavat maalle, kannattaa ajatella tämäkin asia etukäteen. Se, että hiiri vilahtaa keittiössä, ei ole syy hälyttää tuholaistorjujaa ja keittiökauppiasta.

Kävin muutama vuosi sitten haastattelemassa erästä naista, joka asui vanhassa kyläkoulussa. Hän muisteli heidän muuttoaan ja päivää, jolloin hän täysin valmistautumattomana oli nähnyt talossa ensimmäisen hiiren. Hän oli ollut yksin kotona keittiössään, kun hiiri oli juossut lattian poikki ja livahtanut isoon komeroon. Nainen oli järkyttynyt sydänjuuriaan myöten. Hän oli teipannut komeron ovenpielet maalarinteipillä jotta hiiri ei pääsisi karkuun ja paennut sitten lähimmän huoltoaseman baariin odottamaan, että mies tulee kotiin ja tekee asialle jotain.

Me tietysti naureskelimme muistolle. Molemmat tiesimme, että jos vanhan talon asukas pelkää noin paljon hiiriä, hän saa muuttaa kokonaan sinne huoltoaseman baariin.

Uurastus jatkuu huomenna. Kaupungissa en kehtaisi viedä mattoja ulos pyhäpäivänä, mutta täällä syrjässä voin siihenkin jumalattomuuteen syyllistyä.

Me muuten muistimme vasta illalla, että tänään on hääpäivämme. 29 vuotta tuli täyteen. Meillä ei yleensä ole mitään hääpäiväjuhlia vietetty, mutta ensi vuonna voisi yrittää.

Eilen illalla pihalla juoksi muhkea kettu. Ja Pupu Mustakorva kävi loikoilemassa lipputangon juurella ja silmäilemässä talvisten tuhotöittensä jälkiä. Molemmat olisivat saaneet äkkilähdön, ellei Nonna olisi jo maannut omalla sohvallaan pää tyynyllä ja silmät kiinni.