Keittiössäni palaa valo niin kauan kuin elän

Nyt on jännittävät paikat: ihan pian menee 10 000 kävijän raja rikki! Veikkaan, että huomenna.

Juu, ja kaikki kymmenentuhatta ovat tietysti lukeneet kaiken tarkasti ja olleet vaikuttuneita... niin haluan uskoa.

Päivän kuvat ovat oikeasti eilisen päivän kuvia. Otin nämä illalla maalla kun ulkona oli jo pimeää.

Keittiön ikkunasta  loistava valo on minulle jotain enemmän kuin vain minkä tahansa huoneen ikkunasta loistava mikä tahansa valo. Esimerkiksi olohuoneen ikkunasta näkyvä valo, joka kertoo, että sisällä katsotaan televisiota, ei ole yhtään mukava. Keittiöstä kajastava valo taas viestittää, että siellä on elämää. Ja kun keittiössä on elämää, kaikki on yleensä hyvin.

Minulla on aina keittiössä valot päällä. Paitsi silloin, kun on muutenkin valoisaa, kesällä. Mutta pimeämpään aikaan valo palaa aina kun olen kotona.

Se on kuin majakka, näyttää tietä kotiin.

Nonna oli jo asettunut yöpuulle, kun minä vielä hääräilin kamerani kanssa.

Vanhan Maatilan keittiössä on Nonnan oma sohva. Se löytyi aikoinaan ulkorakennuksesta. Maalasin sen ja koristelin kukkasilla ja ompelin patjan ja tyynyt. Nonna järjestelee tyynynsä huolellisesti ennen nukkumaanmenoa. Usein se pudottaa yhden neljästä tyynystään lattialle.

Sohva ei ole pelkkää ylellisyyttä koiralle, sillä vanhan talon lattiat ovat kylmiä ja vetoisia. Inhoan palelemista itse niin paljon, etten halua kenenkään muunkaan palelevan.

Koirat muuten nukkuvat sikeästi yöllä, ainakin tämä yksilö nukkuu.

Muistan usein hauskaa tarinaa, jonka muuan sianomistaja kerran kertoi. Kyseessä ei ollut mikään tuleva joulukinkku, vaan sievä minipossulapsi, jonka eräs perhe oli ottanut lemmikikseen. He olivat varustautuneet hyvin ja laittaneet possulle oman nukkumakorin valmiiksi. Heitä jännitti kovin, kuinka ensimmäinen yö uudessa kodissa tulisi sujumaan; itse asiasa he olivat valmistautuneet valvomaan levottoman possulapsen kanssa.

Pikku porsas oli vikkelä ja leikkisä kuten sellaisilta voi odottaakin. Ennen pitkää tuli kuitenkin ilta ja nukkumaanmenoaika. Perhe päätti kantaa porsaan nukkumakoriin vaikka se tietysti tulisi heti pois. Jostain oli kuitenkin aloitettava.

Ällistys oli suuri, kun pieni porsas, heti koriin päästyään, kävi pitkälleen, nukahti ja nukkui sikeästi aamuun saakka. Ja on tehnyt niin joka yö sen jälkeen.

Mitä siitä voisimme oppia?
En minä tiedä.

Ehkä sen, että jos on kunnon sänky, nukkuu makeasti. Ainakin, jos on porsas tai koira.

Täältä tullaan, elämä

Tulin välillä kaupunkiin. Mukanani on pitkä lista asioita, jotka pitää hoitaa huomenna, ennen kuin palaan takaisin maalle. Tämä päivä oli kuitenkin omistettu valokuvaamiselle; kuopuksen valmistujaiskuvat olivat vielä ottamatta. Niinpä hän sai sonnustautua uudelleen juhlatamineisiinsa, minä otin kameran ja ajoimme Turun Linnan puistoon. Luvan saatuani laitan yhden kuvista tähän.

Olen ottanut itse kaikkien tyttärien ylioppilas- ja valmistujaiskuvat. Esikoisesta on haaveileva runotyttökuva Ruissalon siimeksessä, keskimmäinen hurjastelee junakiskoilla ja kuopus tekee akuankkahyppyjä. Kaikille jotain luonteenomaista.

Valmistumisen jälkeen alkaa arki. Nykyään se alkaa merkillisen usein sillä, että valmistuneet menevät työvoimatoimistoon ja ilmoittautuvat työttömiksi. Tai sitten he menevät työvoimatoimistoon täyttämään kaavakkeita, joilla työnantajat saavat tukea nuoren työllistämiseen. Tavallisia vanhanajan työpaikkoja, joissa työntekijä tekee työtä ja työnantaja maksaa siitä palkkaa, ei tunnu olevan enää ollenkaan. On vain kaikenlaisia tukia ja hämärältä kuulostavia mukakoulutuksia, joiden tarkoitus lienee ollut hyvä, mutta jotka saavat nuoret ja heidän vanhempansa kummastelemaan työmarkkinoiden keinotekoisuutta.

Nuorilla ei ole nykyään helppoa, mutta ei niillä ennenkään ollut. Jos on tavoitellut hyvää  ja arvostettua asemaa yhteiskunnassa, se on aina vaatinut kovia ponnistuksia. Nyt tosin näyttää siltä, että monissa paikoissa työlle pitäisi antaa kaikki, enemmänkin kuin pystyisi. Siihen kenenkään ei pitäisi suostua. On tosi järkyttävää kuulla tarinoita ihmisistä, jotka työpäivänsä jälkeen eivät jaksa muuta kuin itkeä. Mitä elämää se muka on?

Omille lapsilleni toivon, että he löytäisivät työn, joka tuntuu merkitykselliseltä, josta jaksaa innostua ja joka tarjoaisi kohtuullisen toimeentulon. Lisäksi hyviä harrastuksia ja mielenrauhaa niin siitähän jo syntyisi mitä mainioin elämä.