Etsin haastateltavaa

Tulipas sössittyä taas tänään oikein epäepäammattimaisesti.


Lähdin aamupäivällä jutuntekoon maakunnan etäisimmälle rajalle. En käy siellä kovin usein mutta en kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa menossa ko. paikkaan.

Selvitin tietysti reitin ja matkan etukäteen. Tulostin mukaani kartan ja ajo-ohjeet. Perehdyin aiheeseeni niin hyvin kuin googlettamalla pystyin. Tunsin erityiseksi velvollisuudekseni olla ajoissa paikalla, sillä aiemmin viikolla haastateltavani oli yrittänyt pyristellä sovitusta haastattelusta eroon ja minä olin hienovaraisesti kiristänyt häntä kuitenkin suostumaan ja onnistunut siinä.

Ja mitä sitten tapahtui?

Minä eksyin. Ihan kerta kaikkiaan eksyin. Yhtäkkiä olin keskellä maaseutua paikassa, jossa minun suinkaan ei näppärien ajo-ohjeideni mukaan pitänyt olla. Kaiken lisäksi kello lähestyi armotonta vauhtia kahtatoista jolloin minun piti olla perillä.

Ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan. Haastateltavani yritti neuvoa minua mutta hänkään ei oikein saanut päähänsä, missä mahdoin olla. Lopulta hän oli keksivinään paikan ja neuvoi minulle tien jota lähdin ajamaan. Sillä seurauksella, että kohta olin melkein samassa paikassa josta olin aloittanut eksymiseni eli ihan hukassa.

Oli pakko nöyrtyä ja soittaa toisen kerran. Haastateltavani ei nytkään saanut päähänsä missä minä mahdoin olla mutta antoi kuitenkin sen verran uutta tietoa omasta olinpaikastaan, että löysin oikean suunnan.

Pääsin perille noin puoli tuntia myöhässä. "Perillä" oli paikkakunnan keskustaajaman keskipiste jota oli mahdoton olla huomaamatta, tulipa mistä suunnasta tahansa. "Perille" löytämistäni olisi ratkaisevasti helpottanut jos joku - esimerkiksi minä itse - olisi ymmärtänyt huomata tämän "Perille"-paikan varsin keskeisen sijainnin. Kartasta vaikka.

Onneksi, onneksi haastateltavani oli leppoisa ja huumorintajuinen ihminen. Joku toisenlainen olisi jo kieltäytynyt koko jutusta. Pyytelin anteeksi ja vakuutin, ettei minulle ikinä ennen ole käynyt näin (ai ei muka?) ja sanoin, että uskoakseni olen kuitenkin parempi jutuntekijä kuin kartanlukija (mikä sentään on totta).

Kommelluksia sattuu, vaikka ei saisi. Aina niistä jotain oppiikin. Tänään koin välähdyksen siitä miltä tuntuu, kun ei äkkiä kykenekään johonkin, jonka piti olla ihan helppoa. Ei vain tiedä eikä osaa enää. Siltä siis tuntuu, kun alkaa dementoitua.  Aika ikävä tunne muuten.

Niin ja navigaattoria en käytä. Kun joku kumminkin kysyy. 

Hyllyn päällä istumisesta ja toimittajan työstä

Sumu Galvestonin satamassa ei hälvennyt ajoissa ja niinpä merikarhuni tulee vasta huomenna - jos ehtii kaikille lennoilleen. Hiukan epäilyttää, kun aikaa Frankfurtin kentällä siirtyä lennolta toiselle on vain tunti. Kovin paljon ei tarvitse mennä pieleen, jotta kotiinpaluu siirtyisi edelleen.

Mutta minulla on kinkku ostettuna (ihan pieni vain) ja kuopus värvättynä isää vastaan kentälle huomenna. Itse en pääse tai pääsisin, jos en menisi yliopistolle. En kuitenkaan uskalla olla luennolta pois, sillä lauseopin kurssi on niin vaikea, että kaikki mahdollisuudet oppia jotain on käytettävä.
 
Siivosin vähän. Siitä opin ainakin sen, että elämäänsä ei kannata viettää kirjahyllyn päällä, siellä tulee likaiseksi.

Tällä pariskunnalla on aiheesta omakohtaista kokemusta. He asuvat hyllyn päällä ja joutuivat tänään imuroitaviksi. Hyh-hyh, miten olivat pölyisiä!
Meillä on Boknäs-kirjahyllyt, sellaiset, joissa kirjat ovat lasien takana suojassa pölyltä. Kun hankimme ne, halusin jostain syystä, jota en enää muista, välttämättä tällaiset puput hyllyn päälle istumaan. Tein ne ja siellä ne ovat istuneet siitä pitäen.

Puuhasteluni lomassa hoidin pari asiallista asiaa. Sovin yhden haastattelun loppuviikolle ja jouduin pulaan, kun en ollut miettinyt haastattelupaikkaa valmiiksi. Useimmitenhan asia hoituu niin, että minä menen haastateltavan luokse. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä enkä minä puolestani halua tuoda töitä kotiin (no jaa, miten sen nyt ottaa, kun kuitenkin kirjoitan täällä). Eihän minulla ole mitään toimistoa; työpisteeni on makuuhuoneessa ja olisi jotenkin kornia tuoda ventovieraita ihmisiä sängynlaidalle haastateltaviksi.

Rauhallisen haastattelupaikan löytäminen on hankalaa. Kesällähän voi istua vaikka puistossa, mutta talvella on vaikeata. Kahviloissa on yleensä liian meluisaa. Päädyin lopulta ehdottamaan erästä keskustan ravintolaa, jossa pitäisi olla rauhallista siihen aikaan päivästä. Toivotaan, että tälläkään kertaa sinne ei osu yhtä aikaa mitään entisten huutosakkilaisten vuosikokoontumista.

Pahin meluhaittakokemukseni on kuitenkin maaseudulta. Olin haastattelemassa erästä pariskuntaa heidän kotonaan kaukana Turusta. Perheessä oli kaksi poikaa, ehkä 6-8 -vuotiaita. Minut istutettiin tuvan penkille ja siinä sitten oli tarkoitus kysellä ja kuunnella, mitä sanottavaa vanhemmilla oli. Siitä vain ei tahtonut tulla yhtään mitään, sillä pojat hyppelivät ympärilläni ja kiljuivat kuin pienet simpanssit koko ajan. Vanhemmat eivät puuttuneet poikien käytökseen mitenkään, he olivat ehkä niin tottuneita siihen. Minä jouduin välillä itsekin huutamaan saadakseni ääneni kuuluviin. Kauhea tilanne.

Mutta nyt on aika laittaa piste tälle päivälle ja jättää muistelukset toiseen kertaan.

Olipa onni etten oksentanut

Olin ottanut ensimmäisen kunnon tenttini vakavammin kuin tiesinkään. Vaikka nukuin pitkät ja tukevat yöunet, olin vielä aamulla ihan muissa maailmoissa ja tosi väsynyt. Lähden yleensä mielelläni jutuntekoon, mutta nyt en olisi jaksanut. Ja kun sitten istuin mukavan haastateltavani kanssa juomassa kahvia, alkoi yhtäkkiä tuntua, että taidanpa kohta oksentaa.

Onneksi olo meni nopeasti ohi. Kaikenlaista kommellusta juttumatkoilla on sattunut, mutta yrjöt pitkin pöytää on vielä kokematta.

Kommelluksista muistan aina ensimmäiseksi tämän: (ja anteeksi, jos olen jo kertonut !) olin sopinut haastattelun tunnetun tapakouluttaja Helena Valosen kanssa erääseen Turun keskustan kahvilaan. Olin autolla liikkeellä ja jouduin jättämään autoni parin korttelin päähän. En ollut myöhässä, mutta kun pääsin perille, Valonen oli jo odottamassa minua (ensimmäinen virheeni).

Pääsimme pöytään, saimme kahvit eteemme ja minä avasin laukkuni ottaakseni lehtiön ja kynän esiin. Laukussa ei kuitenkaan ollut kuin kamera ja siinä samassa muistin, että lehtiö jäi auton etupenkille. Auto oli niin kaukana, etten mitenkään voinut jättää Valosta istumaan ja odottamaan ja niinpä menin vähän nolona kysymään kahvilan kassalta, löytyisikö heiltä jotain paperia.

- Ei, ei meillä ole mitään, kassatyttö sanoi.

En saanut apua siltä suunnalta ja yhä nolompana palasin pöytään. Toimittaja, jolla ei ole paperia eikä kynää, on tosi säälittävä tapaus!

Valonen hallitsi itsensä hienosti, juuri kuten hyvien tapojen asiantuntijalta sopii odottaakin. Joku huonohermoisempi olisi jo suuttunut ja lähtenyt tiehensä.

Haastateltavani oli käynyt ostoksilla ja saanut ostoksensa paperikassiin. Tyynesti Valonen otti ostokset kassista ja sulloi ne käsilaukkuunsa, repäisi paperikassin halki ja ojensi palaset minulle.

- Kirjoita tähän, hän ehdotti.

Niin tein. Paperikassihaastattelusta tuli sittemmin ihan kelvollinen juttu ja luulen, että huumorintajuinen tapakouluttajakin sai tapauksesta vähän aineksia omaan työhönsä. Ja minä olen sen jälkeen tarkistanut aina, että mukanani on ainakin paperia.   

Lopuksi laitan pari kuvaa eilen mainostamastani Jeanne d ´Arc Living -lehdestä. Ihan vain kauneuden tähden. Ja sen, että yhdessä kuvassa on islanninhevosia.

Katsoin mitään näkemättä

Istuin salin pöydän ääressä käsi poskella ja tuijottelin ikkunasta ulos. Tarkoitukseni oli kirjoittaa juttua, mutta se ei ollut edistynyt alkulausetta pitemmälle. Haastateltavat olivat olleet puheliaita ja ystävällisiä ja meillä oli mennyt vaikka kuinka hyvin, mutta jutunteko oli tervanjuontia. Joskus käy näin: ihmiset puhuvat paljon, mutta tuntuu, ettei siitä riitäkään mitään kirjoitettavaa.

Istuin siis siinä, huokailin ja mietin, että olisipa jotain hyvää syötävää. Vaikka omena. Omenat ovat loistavia välipaloja, niistä saa hyvää energiaa, ne maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Harmi, kun en sittenkin ostanut omenoita kaupasta, vaikka ajattelin sitä kylällä käydessäni.

Että olisipa edes omena, mietin ja jatkoin ulos tuijottelua. Aika kauan kesti, ennen kuin tajusin tuijottavani omenapuuta, jonka oksat kaartuivat omenoiden painosta. Omenapuuta, joka sattuu olemaan meidän.

Pistin kengät jalkaani ja kävin hakemassa pari omenaa. Ne eivät vielä olleet täysin kypsiä, mutta silti hyviä. Juttukin alkoi syntyä.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tämä puu näytti lähes kuolleelta. Ajattelimme, että sen saa kaataa tuosta kunhan ehdimme. Emme kuitenkaan tehneet sitä. Sen sijaan puun ympäriltä raivattiin heinikko ja kaikkein huonokuntoisimmat sekä kuolleet oksat sahattiin pois. Seuraavana keväänä puussa oli pari kukkaa. Sitä seuraavana jo pari omenaa. Nykyään se on keväisin täynnä kukkia ja erityisesti tänä vuonna siinä on paljon omenoita. Annan puulle syyslannoitetta kuten muutenkin puutarhalle. Muuten en lannoita.

Iltapäivän kulutin taas ruohonleikkurin perässä. Työ keskeytyi, kun muuan naapuri tuli käymään ja juttelimme hetken. Naapuri valitteli, ettei jaksa tehdä mitään, kun kunto on niin huono ja joka paikkaan sattuu ja niin edelleen. Olemme sen verran vanhoja tuttuja, että rohkenin tiedustella, onko hän ajatellut tehdä kuntonsa eteen jotain?

- Ei ole ollut tapana, hän vastasi.

Mitä siihen sitten voi sanoa? Minulta ei kyllä kauheasti liikene myötätuntoa valituksille, jos itse ei yhtään yritä.

Päivän päätteeksi askartelin vielä kranssin. Siinä on puolukanvarpuja ja kanervaa.

Kotoa viestitettiin, että meidän sänkymme on korjattu. Kauppias itse kävi korjaamassa. Kiitos siitä!