Loppuun käsitelty

Elämässä tulee joskus hetkiä, jolloin tietää, että jokin on saatettu loppuun ja on aika lähteä uusiin seikkailuihin. Yksi näistä harvinaisista hetkistä kohtasi minut viime viikolla, kun yhtäkkiä tiesin ihan varmasti, että eräs tehtävä on täytetty.

Onpa juhlallista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sahasin poikki leipäpuuni tukevimman oksan joka ei sekään ollut kuin ranteen paksuinen, mutta sitä sitkeämpi.

Vapaan kirjoittajan ei ehkä kannattaisi tehdä näin, ei varsinkaan näinä aikoina, kun työttömiä toimittajia on paljon ja tulee koko ajan lisää. Minulla ei ole mitään harhakuvia siitä, miten haluttua tavaraa työmarkkinoilla joku 55-vuotias kirjoittaja on. Epäilen vahvasti, ettei ihan revitä mihinkään töihin.

Kuva on työpöytäni viereiseltä seinältä. Kehyksissä on kopio Aino Kallaksen käsinkirjoitetusta  mietelmästä: "Rakastan lasta, aamua, uutta vuotta - kaikkea alkua."

Se ei ole tuossa siksi, että minä rakastaisin kaikkea alkua vaan siksi, että Kallas kirjoitti sen.

Alut ovat hankalia, aina ja kaikessa, mutta on kiinnostavaa nähdä, mitä niiden jälkeen seuraa. Siksipä en nytkään ole yhtään huolissani työasioistani, uskon, että kaikki järjestyy.

16 vuotta on silti pitkä aika. Sattumaa, ehkä, mutta edellinen, pitkä työsuhteeni kesti saman verran. "Työsuhde" tosin tarkoittaa vähän eri asiaa kuin niillä, joilla on ihan oikeita työsuhteita.

Tällaisesta freelancerin kevyt-työsuhteesta on äärimmäisen helppo sanoutua irti, noin käytännön tasolla tarkoitan. Ei irtisanomisaikoja, ei puheita eikä kakkukahveja (onko jossain muualla muka?).
Kävin vain ilmoittamassa päätoimittajalle, että minä en enää jatka.

- Harmi, mutta minkäs sille mahtaa, hän sanoi.

Ja oli ihan oikeassa. Ei sille mahda mitään.
 

Elinkautinen päättyi

Meillä oli eilen suuri merkkipäivä, jota monessa muussakin kodissa odotetaan hartaasti. Eikä kyseessä ollut vappu, vaikka kuvasta voisi niin päätellä.

Saimme eilen vihonviimeisen lainaerän maksettua. Oli aika muikeaa katsoa tiliotetta, jossa luki: "Laina loppuun maksettu". Se oli lupalappu lähteä avovankilasta täydellisen vapaille, avarille laitumille. Elinkautista kesti 27 vuotta. Siinä ajassa tuli maksettua kaksi asuntoa ja Vanha Maatila.

Tiedän, ettei raha-asioista ole tapana puhua julkisesti. Minusta niistä nimenomaan pitäisi puhua ja vieläpä niin, ettei paljon kaunisteltaisi.

Suurin osa ihmisistä nauttii (toden totta, nauttiiko?) aika pieniä tuloja. Siihen nähden on kummallista, miten paljon valtavia omakotitaloja ja katumaastureita ympärillä näkee. Suurella osasta ihmisistä, joilla on aika pienet tulot, on hemmetisti velkaa. Se on tietysti jokaisen oma asia ja hyvä, jos pystyy velkansa hoitamaan, mutta haluan tuoda kumminkin tällaisen vanhan, hyväksi havaitun vastauksen kysymykseen miten minä voisin ikinä saada oman asunnon? Se on se, että ensin kituutetaan ja säästetään, sitten otetaan kohtuullisesti lainaa, sitten kituutetaan edelleen ja maksetaan laina pois.Eikä osteta mitään, mihin ei oikeasti ole varaa.

Tylsää kuin mikä, mutta toimii.

Tuossa lasissa, joka minulla on kädessäni, on simaa. Meidän vappujuhlintaamme kuului vain simaa ja popcorneja, mutta se ei johtunut säästäväisyydestä vaan siitä, että minä olen tehnyt töitä koko vapun. Huomenna on taas yksi deadline ja kirjoitettavaa on vielä noin kilometri.

Juttelin sentään äsken tovin puhelimessa ystäväni Äidinkielenopettajan kanssa. Hän houkutteli minua kevätretkelle Tallinnaan. Haa! Hän lienee unohtanut ratkiriemukkaan reissumme Ekonoomitubaan?

Ei mitään, otetaan uusiksi, hauskaa siitä tulee. 

Vein hakemuksen

Pääsiäinen on mennyt ilman suuria juhlallisuuksia. Olen istunut ja kirjoittanut melkein koko ajan: ensin kirjoitin monta juttua ja sitten tein viimeisintä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Kuulostanee tylsältä, mutta minusta se on erinomainen tapa viettää hiljaisia juhlapyhiä. Olen arki-ihminen, ehdottomasti.

Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.

Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.

Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!

En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.

Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?

Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.  

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.

Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.

 

Muistokirjoitus

Olen tällä viikolla saanut tiedon kahden hyvän kollegani kuolemasta. Molemmat olivat ihmisiä, jotka jättivät suuren jäljen minuun.

       

Toinen auttoi minua aikoinaan kovasti työssäni. Toinen tarjosi monta hervotonta nauruhetkeä kun hän intoutui kertomaan kommelluksia, joita oli omassa työssään tehnyt. Niitä riitti. Tämä viimeksi mainittu elää myös minun puutarhassani Vanhalla Maatilalla, sain häneltä muutamia  tavattoman elinvoimaisia perennan taimia muutama vuosi sitten.

Uutiset sopivat piinaviikon tunnelmiin. Kevät on lähdön aikaa, valoa kohti.

Tällaiset viestit ovat aina pysähtymisen paikkoja. Hetken aikaa täytyy miettiä elämän lyhyyttä, katua tekemättömiä tekoja ja päättää, että tästä lähtien kaikki on toisin.

Ja jatkaa sitten entiseen tapaan.

Toinen edesmenneistä, se, jolta sain ne perennat, oli aikoinaan minun kanssani samalla kurssilla Taideakatemiassa; erikoistuimme draamakirjoittamiseen. Kurssin lopuksi  teimme laivaristeilyn. Oli kevät ja ilma  niin lämmin ja aurinkoinen, että saatoimme istua ulkokannella.

Meillä oli pullo kuohuviiniä. Kollega sai tehtäväkseen avata sen, koska me muut arvelimme, että hänellä on eniten kokemusta niin vaativaan työhön. Korkki aukesikin, lensi kovalla paineella tiehensä ja samalla kuohuviinit suihkusivat avaajan päälle. Hän näytti aivan suihkusta tulleelta ja niin huvittavalta, että me nauroimme kippurassa. Hän itse ei ihan heti nähnyt asiassa mitään huvittavaa, mutta jo hetken päästä hänkin nauroi.

Kaikkein parhaiten muistan hänen naurunsa. Ja vaikka hän pitkän uransa aikana kirjoitti varmasti tuhansia lehtijuttuja huomaan nyt, etten ole koskaan lukenut niistä ainuttakaan.

Ei minuakaan jutuistani tulla muistamaan, se on varma.    

Pesin lattian miesten tähden

Sattui työreissu tänään Laitilaan, ihan lähelle Vanhaa Maatilaa, joten totta kai pistäydyin katsomassa, miten rakas kesäkotimme voi.

Oli hyytävän kylmä tuuli.Lunta oli aika paljon, sain hädin tuskin keploteltua itseni ovesta sisään.

Salin lattialla leikki aurinko.

 Tänä talvena hiiret ovat sotkeneet poikkeuksellisen vähän. Ehkä se johtuu kahdesta elektronisesta hiirenkarkottimesta, jotka ostin viime syksynä. Lisäksi viritin loukkuja ja olen talven kuluessa löytänyt niistä kaksi hiirtä.

Kävelin huoneet läpi, juttelin vähän talovanhukselle kevättoiveista ja kerroin tulevani taas pian käymään. Olin ajatellut, että ehkä jo pääsiäisenä voisin tulla tekemään kevätssiivousta, mutta ei siitä vielä mitään tule, lunta on liian paljon.

Kun pääsin kotiin ruusupensaan taakse, mies ilmoitti, että meille tulee kohta rakennusihmisiä taas käymään. Se tarkoitti sitä, että minun piti kiireesti vähän järjestellä, vaikka lattianpesu kuulema olikin täysin ylimitoitettu toimenpide kun tulossa sentään oli vain miehiä.

Miehiä tulikin ja laskujeni mukaan tämä oli nyt neljäs mies jota meidän vielä alkuun pääsemätön pikku remonttimme näköjään tarvitsee. Kun hän oli lähtenyt, kysyin, mikä mies mahtoi olla kyseessä ja sain tietää, että tämä oli nyt Tarkastaja.

- Ja mitä hän tarkastaa, kysyin minä.
- Hän tarkastaa sen Suunnittelijan työn, koska Suunnittelijalla ei ole valtuuksia tarkastaa.

Noin. Ja ne muut ovat kai sitten jotain mestareita ja ylimestareita vai mitä lienevät.

Remontti ei siis edisty, mutta rahaa menee. Rakennuslupamaksu tuli ja nyt tähän lupahommaan ja muuhun valmisteluun on mennyt jo reippaasti yli 2500 euroa.

Minun piti tänään kirjoittaa aikuiskasvatustieteen toiseksi viimeistä oppimistehtävää. Perusopinnot alkavat nyt olla viittä vaille valmiit.
Edellispäivänä sain arvion Tieteellisen toiminnan menetelmiä -kurssin tehtävästä. Sain kolmosen. Kirjoitin 16 sivua pitkän esseen ja ehkä ihan vähän odotin parempaa arvosanaa, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei määrä korvaa laatua.

Niin siis minun piti tänään kirjoittaa, mutta en jaksa enää. Aihe on kyllä kiinnostava: mistä ammatti-identiteetti syntyy?
Olen pohtinut tätä aihetta vuosien varrella usein. Tällaisessa työssä, johon ei ole mitään yhtä ainoaa tietä eikä mitään univormun kaltaista ulkoista tunnusmerkkiä, ammatti-identiteetin syntyminen ei ole itsestään selvää. Olen usein ollut epävarma omastani.

Mutta viime aikoina, aina joskus, minulle on tullut sellainen tunne, että minähän osaan tämän. Joskus jopa sellainen, että olen tässä aika hyvä.
Niin että kai se ammatti-identiteetti sitten on syntynyt.
Eikä siihen mennyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.   

Osallistun keruutalkoisiin

Turussa on menossa Muistojen Heideken -hanke. Siinä kerätään muistoja vanhasta, jo vuosia sitten suljetusta synnytyslaitoksesta, jossa minäkin olen synnyttänyt kolme kertaa.
Innostuin  muistelemaan ja otin yhteyttä kerääjiin, ryhmään Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen opiskelijoita. Kerroin, että olen paitsi laitoksen entinen asiakas, osallistunut aikoinani siihen julkiseen keskusteluun, jota Heidekenistä käytiin puolesta ja vastaan.

1890 avattu yksityinen synnytyslaitos eli viimeisiä toiminnan vuosiaan 1980-1990 -lukujen vaihteessa, kun minä olin avustajana kaupunkilehdessä. Puolustin laitoksen olemassaoloa kiivaasti lehden palstoilla aina, kun tilaisuus tuli. Lehden silloinen toimitussihteeri puolestaan vaati laitoksen sulkemista ja synnytysten siirtämistä Turun Yliopistolliseen Keskussairaalaan. Niinpä sitten minä räksytin Heidekenin puolesta yhdessä lehden numerossa ja hän kiivaili sulkemisen välttämättömyyttä toisessa. Emme me siitä mitään riitaa saaneet keskenämme aikaiseksi, olimme aina hyvissä väleissä.

Tutkijat olivat kiinnostuneita näistä kirjoituksista ja lupasin yrittää etsiä jotain. Itse en ole pitänyt omista jutuistani arkistoa, mutta äitini oli kerännyt niitä jonkun verran ja leikekirjat ovat nyt minulla. Kulutin äsken pari tuntia selaamalla noita kirjoja.

Omiin juttuihin palaaminen tuntuu niin kiusalliselta, etten juuri koskaan tee sitä. Varsinkin nuorena, mustavalkoisena ja jokseenkin edesvastuuttoman häpeilemättömänä kirjoitetut pakinat ja kolumnit nostattavat punat poskille pelkkänä ajatuksena.

Mutta eivät ne niin kauheita olleet. Aika hauskoja oikeastaan.

Löysin vain yhden kolumnin, jossa käsittelin Heidekeniä, tutkijat saavat sen käyttöönsä. Muistan haikeana tuota perinteikästä paikkaa, jossa  Aidot turkulaiset syntyivät yli sadan vuoden ajan.

Vielä pieni ote yhdestä kaupunkilehdessä julkaistusta kolumnista marraskuulta 1992. Kertomuksen lapsi on keskimmäinen tyttäreni, silloin viisivuotias.

Lainaan itseäni:

"Lopuksi kerron teille apean pikku tarinan vailla mitään yhteyttä mihinkään, vailla edes sanottavampaa opetusta.

Pieni tyttäreni, josta tulee aikuinen nainen vasta, kun vuosiluku alkaa kakkosella, rakensi legopalikoista kodin.
Vihreän laatan päälle hän oli laatinut juhlapaikan. Suuren pöydän ääressä istuivat ripirinnan kaikki lapselle tärkeät ihmiset.

- Ne istuu kaffepöydässä, lapsi selitti.

Vihreän laatan äärimmäisessä nurkassa oli hella. Sen vieressä seisoi ypöyksin, selin iloiseen kaffeseurueeseen, pikkuinen hahmo.

Se oli äiti.

- Se laittaa noille kaikille jouluateriaa."  

Kirja toimittajan työstä ja elämästä

Toivoin ja sain joululahjaksi toimittaja Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Sain sen tänään loppuun.

Olen tänä vuonna lukenut ainakin kolme kirjaa, joissa kerrotaan toimittajan elämästä. Yhden nimeä en muista (se kertonee riittävästi), yksi oli Venla Hiidensalon Mediahuora ja sitten tämä uusin, tänä syksynä ilmestynyt. Kaksi ensin mainittua eivät tosin paini samassa sarjassa Istalan kanssa, nehän ovat fiktiota. Näiden kolmen joukossa Istala vie kuitenkin kirkkaan voiton, kirja oli todella mielenkiintoinen.

Omat radiomuistoni kuuntelijana heräsivät eloon, kun kirjan sivuilta tuli vastaan valtavasti tuttuja nimiä Kaisu Puuska-Joesta ja Carl-Erik Creutzista lähtien. Voin nytkin, tätä kirjoittaessani, kuulla Puuska-Joen ihmeellisen iloiselta kuulostaneen ääneen lähes elävänä korvissani.

Päivi Istalaa en ole koskaan tavannut, mutta silti minulla on häneen erityislaatuinen side, josta hän itse ei tiedä. Minun äitini seurusteli ennen naimisiinmenoaan erään Istalan lähisukulaisen kanssa ja tästä yhteydestä meillä kotona muistettiin mainita aina silloin, kun Istalan ääni kuului radiosta. Sehän oli valtavan hienoa, olla ikään kuin mutkan kautta tuttu tällaisen julkisuuden henkilön, oikean radiotoimittajan kanssa. Vähän kuin olisimme olleet serkuksia.

Ristivetoa-kirja on mainio, silmiä avaava kuvaus siitä, millaista nykypäivän työpaikassa ja erityisesti Yleisradiossa on. Kuin myös siitä, millaista siellä on työskennellä nuorena, suorasanaisena naisena ja sitten aikuisena, edelleen suorasanaisena naisena. Kaikenlaisia törmäyksiä sattuu, eikä kerkeäkielinen toimittaja aina jää altavastaajaksi.

Kirjoittaja avaa myös yksityiselämäänsä, johon kuuluu rankka jakso juovana alkoholistina. Istalan, kuten monen muunkin viinapirun (ja tämän kirjoitin mitä vakavimmassa merkityksessä) kynsiin joutuneen pelastukseksi koitui myllyhoito. Tämä aihe ansaitsee ihan oman kirjoituksensa ja joskus sen teenkin, joten nyt ei enempää tästä.

Kirjan loppupuolella, luvussa Taisteluhansikas, olkaa hyvä! Istala kritisoi nuorempia kollegoitaan. Lainaan suoraan: " Koetan olla tässä lausumatta kauheita yleistyksiä nuorista toimittajista, joten tähdennän: loistavia poikkeuksia on, minäkin tunnen monta.
Olen nimittäin nykyään kovin huolestunut ja jossain määrin järkyttynyt monen nuoremman kollegan toimittajan kyvyistä ja tekemisen tasosta. --- Kysyn todella vakavissani yleissivistyksen perään - mitä sille on tapahtunut näinä internet-aikoina. Mitä peruskoulussa ja lukiossa nykyään opetetaan vai opetetaanko mitään? --- Lisäksi on järkyttävää, miten vähän historiallista perspektiiviä nuorilla toimittajilla tuntuu olevan."
 Sitten hän kertoo esimerkin, jossa nuori toimittaja kertoi radiossa, miten erään sävellyksen sanoitus oli Pentti Mustapään kynästä...

- Mitä sinulle sanoo nimi Martti Haaavio, oli Istala kysynyt nuorelta toimittajalta.
- Ei mitään, kuului vastaus.

Tällainen huolen ilmaus on helppo leimata vanhan tädin tarpeettomaksi, nuoruutta kadehtivaksi, kaikkitietäväksi voivotteluksi. Olkoon niin, mutta meitä on sitten ainakin kaksi; myös minä perään sivistystä ja toivon, että lapset ja nuoret pistettäisiin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan tutkielmia ja ottamaan kerta kaikkiaan selvää edes oman maansa historiasta. Tiedän, että tässä asiassa koulujen välillä on eroa, joissakin asiat on hoidettu hyvin ja toisissa taas surkeasti. Uskallan sanoa, että media-alalle valmistutaan sellaisistakin kouluista, joissa kolmen vuoden aikana ei ole pakko lukea yhtään kirjaa.

Millaista, kuinka syvällistä sivistystä nykyajan radiojuontajan työ sitten vaatii? Sitä voi miettiä, kun kuuntelee jonkun radionovan kikattelua, alatyylisiä vitsejä ja muuta hölynpölyä kevyen musiikin lomassa. Niin että ehkä me, Istala ja minä, olemme ihan turhaan huolissamme.

Mutta lukekaa kaikin mokomin itse, suosittelen lämpimästi.

   



 

Tutkimustyössä

Istuin tänään kirjastossa kuusi tuntia tutkimassa vanhoja sanomalehtiä mikrofilmeiltä. Minulla on työn alla eräs juttu, joka vaatii laajaa taustatyötä ja tämä oli nyt osa sitä.

Tilasin tutkittavan aineiston hyvissä ajoin. Kun menin kirjaston Infotorille, tiskin takana olevat nuoret miehet selittivät, että he toivat vain osan tilaamastani aineistosta valmiiksi, kun ajattelivat, etten ehkä ehdi kaikkea.

Eipä sitä sitten paljon ollutkaan...

Tässä on se "osa". Mikrofilmeillä on yhteensä yksi Hesarin vuosikerta. Olin tilannut niitä kolme ja vielä toiset kolme Turun Sanomista.

Pistin töpinäksi ja ehdin kuin ehdinkin vähän tutkimaan kaikkia kolmea Hesarin vuosikertaa, Turun Sanomat piti jättää. Ensin piti vähän totutella mikrofilmikoneeseen, joka on tosi yksinkertainen mutta ei niin yksinkertainen, ettenkö olisi joutunut vaivaamaan Infotorin nuoria herroja muutamaan kertaa. Jopa niin paljon, että lopulta yksi heistä huomautti, että kun ensi kerralla tarvitset jotain, niin kierrä tuonne tiskin taakse, asiakkaat eivät saa tulla tänne meidän puolellemme. Olin vähän oikonut ja tullut aitojen yli.

Tein nöyrästi kuten pyydettiin, tietysti. Järjestys se olla pitää. Asiakkaat ja asiakaspalvelijat omilla paikoillaan.

Aika kului uskomattoman nopeasti. Vanhojen aineistojen tutkiminen on ihanaa työtä. Tässäkin asiassa me ihmiset olemme erilaisia: toiset luovat uutta ja katsovat eteenpäin, toiset ovat kiinnostuneita menneisyydestä ja nauttivat siitä, että saavat tutkia niiden muinaisten eteenpäinkatsojien töitä.

Ehkä se on merkki turvallisuushakuisuudesta? Uuden luomisessa kaikki voi mennä pieleen, mutta se, mikä on kerran tehty ei enää muuksi muutu.

Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silloin ennen olisi sattunut erehdyksiä. Nimen omaan niistä on kyse tässä minunkin tutkimuksessani, erehdyksistä ja vääristä päätöksistä. Mutta nehän eivät ole minun tekemiäni.

Vaikka olin tosi uppoutunut työhön, ehti päässäni kuitenkin käydä yksi jos toinen ajatus. Muun muassa ajatus totuudesta, siitä, mikä on oikea ja lopullinen totuus jostakin asiasta.

Se ei selviä tässäkään tapauksessa koskaan, ei vaikka istuisin loppuelämäni tutkimassa arkistoja ja yhdistelemässä asioita. Totuus on se kokonaisuus, joka kerätään palasista ja palojen laadun ja värin päättää se, joka kerää. Niinpä mikään tutkimustulos ei koskaan voi olla pysyvästi ja muuttumattomasti totta.

Kävelin kirjastosta kotiin kauppatorin läpi. Siellä on nyt ihana Joulutori, jonka värikkäissä kojuissa myydään kaikkea kaunista. Jos satutte Turkuun, niin kannattaa pistäytyä.  

Kahvakuula on tehokas väline

Innostuin kahvakuulailusta loppukesällä. Innoittajana oli tyttäreni, joka kehui lajia ja näytti mallia reippaasta kuulanheilutuksesta.

Siinäpä oiva laji, tuumin minä ja riensin oitis ostamaan oman kahvakuulan. Reipas harjoittelu alkoi saman tien.

Ja toden totta: kahvakuulalla saa tuntuvia tuloksia aikaan. Niin tuntuvia, että ihan muutaman kerran jälkeen tulokset tuntuvat yhä ja syön niitten takia kahden viikon lääkekuuria ja ajattelen pelolla mahdollista olkapääleikkausta.

Onneksi on vasen puoli. Sinnittelin aika pitkään sen kanssa ennen kuin menin lääkäriin, sillä ajattelin vaivan menevän itsekseen ohi. Eikä tuosta lääkäristä mitään apua ollutkaan, mainitun lääkekuurin olisin voinut koska tahansa käydä ostamassa omin päin. Se ei edes auta yhtään.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ennen kuin aloittaa uusia urheilulajeja kannattaa asettaa itselleen pari kysymystä:

a) Olenko minä parikymppinen, kuntosalilla käyvä tyttö?
b) Vai mummoikäinen kirjoitustyöläinen, jolla on taipumusta kaikenlaisiin ranne- ja olkavarsivaivoihin?

Jos näistä selviää ja osaa vastata oikein, osannee myös tehdä oikeat johtopäätökset.

Ei tämä kauheasti muuten haittaa, mutta käsi ei taivu kunnolla eikä sen päällä voi nukkua. Sohvalla oli hankalaa, kun yritin nukkua siinä yhden yön. Se, että olin sohvalla, johtui puolestaan koirasta. Nonna oli tässä eräänä yönä niin levoton, että nukuin sohvalla ollakseni vähän lähempänä sitä. Kun nukkumisesta ei tullut oikein mitään, olin aamulla tietenkin ihan tokkurainen. Paha kyllä, minulla oli aamulla haastattelu naapurikaupungissa viidenkymmenen kilometrin päässä.

Haastattelupaikalla oli uusi, hieno sohva, jonne minut ohjattiin istumaan. Luullakseni käyttäydyin ihan normaalisti, mutta todellisuudessa olin puoliunessa. Havahduin, kun huomasin miettiväni, millaista siinä sohvalla olisi nukkua ja mahtaisinko uskaltaa kokeilla?

Haastateltavani oli huumorimiehiä. Lopuksi hän esitti toivomuksen, että lähettäisin jutun nähtäväksi ennen julkaisemista. Lupasin tehdä niin.

- Vaikka viimeksi, kun paikallislehti teki meistä jutun, siinä kävi niin, että minä kirjoitin sen uudestaan, hän paljasti.

Vai sen poikia, ajattelin minä, hymyilin oikein herttaisesti ja katsoin häntä syvälle silmiin lämpöisesti kuin pakastesei.

- Tällä kertaa me emme tee niin, sanoin.

Saapa nähdä. Ei sitä juttua vielä ole kirjoitettu, ei kumpikaan meistä.
 

Kohu! Nainen tarrasi kirjailijan takamukseen kaupassa! Vain täällä!

Eilinen päivä meni liian aikaisen herätyksen aiheuttamassa unenomaisessa valvetilassa. Tänään siitä ei enää ollut tietoakaan. Sain jo ennen aamukymmentä pestyä kaksi koneellista pyykkiä ja kirjoitettua yhden jutun. Kun puhtia kerran tuntui olevan, päätin tehdä yhden tosi hankalan jutun ja käydä ostamassa itselleni housut.

Ajoin kauppakeskus Myllyyn. Nousin rullaportaita toiseen kerrokseen. Menin ensimmäiseen vaatekauppaan ja ostin housut. Voi, kuinka yksinkertaista.

Mutta eihän se näin käynyt. Tosin menin ensimmäiseen vaatekauppaan, mutta en minä sieltä ostanut enkä vielä seuraavastakaan. Sain sulkeutua aika moneen sovituskoppiin, riisua päällysvaatteet ja ujuttaa päälleni housuja, jotka eivät sopineet. Peilailla itseäni edestä ja takaa. Vetää vatsaa sisään ja ajatella, että jos niin sitten.

Lopulta ostin yhdet. Niissä on liian iso vyötärö, mutta ajattelin, että kun laitan päälle pitkähelmaisen paidan kukaan ei huomaa. Eipä ainakaan purista. Hinta oli 19,90.

Sitten kävelin ison ostoskeskuksen toiseen päähän Prismaan ja jumalattoman suuren Prisman perimmäisessä nurkassa olevalle eläintarvikeosastolle. Halusin ostaa Nonnalle uuden makuualustan, mutta sellaisia ei ollut. Otin pussin koiranruokaa ja menin kassalle.

Kun kävelin pois näin edelläni tutun hahmon. Siinä tunnettu turkulainen Machokirjailija meni bootseissaan, nahkatakin liepeet lepattaen. Vierellään hänellä oli hoikka vaalea nainen, vaimo arvatenkin.

Olin utelias: olen haastatellut Machokirjailijaa muutaman kerran, mutta en ole koskaan nähnyt hänen vaimoaan. En nytkään nähnyt kuin takaapäin.

Vaimo taputti kirjailijaa takamukselle. Näinkö oikein, tihensikö kirjailija askeleitaan? Machokirjailijoita eivät vaimot taputtele julkisilla paikoilla. Eivät ainakaan vaimot.

Meillä Turussa on vain vähän julkkiksia. Ne harvat joita on, joutuvat kantamaan kaikki julkisuuden velvoitteet joista vähäisimpiä eivät ole lukuisat haastattelupyynnöt. Nykyään on hirveästi tiedotusvälineitä ja kaikki tahtovat osansa. Machokirjailija joutuu ottamaan koko ajan kantaa sellaisiin asioihin kuten Miten vietät joulua/juhannusta/mikkelinpäivää, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, luopua asevelvollisuudesta, pakkoruotsista, koiraverosta, vaalea vai tumma, lempiruokasi, paras vuodenaika, liikuttavin lapsuusmuisto, ottaisitko koiran, jos ottaisit, minkä, minne matkustaisit, miksi et matkusta, sijoittaisitko osakkeisiin vai obligaatioihin?
Niin ja jotain kirjojakin olet kirjoittanut?

Minulle kirjailija on aina ollut ystävällinen. Luulen, että hän on sitä kaikille muillekin toimittajille. Se on hänen etunsa, se on minunkin etuni. Me hyödymme toisistamme. Mutta luulisi tuollaisten turhanpäiväisten kysymysten käyvän hermoille, samoin kuin ikävien keskeytysten silloin kun pitäisi tehdä työtä, kirjoittaa kirjoja.

On Turussa sentään pari muutakin valtakunnan luokan julkkista, Matti ja Teppo. Kerran istuin yhdessä toimituspalaverissa suunnittelemassa jotain kyselyä, johon mietittiin sopivia julkkiksia. Oli jo päätetty muutamia mutta lisää kaivattiin.

- Kysytään Matiltajatepolta, joku ehdotti.
- Kummalta?
- Miten niin kummalta?
- Niitä on kaksi. Matti. Ja. Teppo. Niin, että kummalta kysytään?
- Ai niin. No kai ne on samaa mieltä.



 
 

Hyllyn päällä istumisesta ja toimittajan työstä

Sumu Galvestonin satamassa ei hälvennyt ajoissa ja niinpä merikarhuni tulee vasta huomenna - jos ehtii kaikille lennoilleen. Hiukan epäilyttää, kun aikaa Frankfurtin kentällä siirtyä lennolta toiselle on vain tunti. Kovin paljon ei tarvitse mennä pieleen, jotta kotiinpaluu siirtyisi edelleen.

Mutta minulla on kinkku ostettuna (ihan pieni vain) ja kuopus värvättynä isää vastaan kentälle huomenna. Itse en pääse tai pääsisin, jos en menisi yliopistolle. En kuitenkaan uskalla olla luennolta pois, sillä lauseopin kurssi on niin vaikea, että kaikki mahdollisuudet oppia jotain on käytettävä.
 
Siivosin vähän. Siitä opin ainakin sen, että elämäänsä ei kannata viettää kirjahyllyn päällä, siellä tulee likaiseksi.

Tällä pariskunnalla on aiheesta omakohtaista kokemusta. He asuvat hyllyn päällä ja joutuivat tänään imuroitaviksi. Hyh-hyh, miten olivat pölyisiä!
Meillä on Boknäs-kirjahyllyt, sellaiset, joissa kirjat ovat lasien takana suojassa pölyltä. Kun hankimme ne, halusin jostain syystä, jota en enää muista, välttämättä tällaiset puput hyllyn päälle istumaan. Tein ne ja siellä ne ovat istuneet siitä pitäen.

Puuhasteluni lomassa hoidin pari asiallista asiaa. Sovin yhden haastattelun loppuviikolle ja jouduin pulaan, kun en ollut miettinyt haastattelupaikkaa valmiiksi. Useimmitenhan asia hoituu niin, että minä menen haastateltavan luokse. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä enkä minä puolestani halua tuoda töitä kotiin (no jaa, miten sen nyt ottaa, kun kuitenkin kirjoitan täällä). Eihän minulla ole mitään toimistoa; työpisteeni on makuuhuoneessa ja olisi jotenkin kornia tuoda ventovieraita ihmisiä sängynlaidalle haastateltaviksi.

Rauhallisen haastattelupaikan löytäminen on hankalaa. Kesällähän voi istua vaikka puistossa, mutta talvella on vaikeata. Kahviloissa on yleensä liian meluisaa. Päädyin lopulta ehdottamaan erästä keskustan ravintolaa, jossa pitäisi olla rauhallista siihen aikaan päivästä. Toivotaan, että tälläkään kertaa sinne ei osu yhtä aikaa mitään entisten huutosakkilaisten vuosikokoontumista.

Pahin meluhaittakokemukseni on kuitenkin maaseudulta. Olin haastattelemassa erästä pariskuntaa heidän kotonaan kaukana Turusta. Perheessä oli kaksi poikaa, ehkä 6-8 -vuotiaita. Minut istutettiin tuvan penkille ja siinä sitten oli tarkoitus kysellä ja kuunnella, mitä sanottavaa vanhemmilla oli. Siitä vain ei tahtonut tulla yhtään mitään, sillä pojat hyppelivät ympärilläni ja kiljuivat kuin pienet simpanssit koko ajan. Vanhemmat eivät puuttuneet poikien käytökseen mitenkään, he olivat ehkä niin tottuneita siihen. Minä jouduin välillä itsekin huutamaan saadakseni ääneni kuuluviin. Kauhea tilanne.

Mutta nyt on aika laittaa piste tälle päivälle ja jättää muistelukset toiseen kertaan.

Olipa onni etten oksentanut

Olin ottanut ensimmäisen kunnon tenttini vakavammin kuin tiesinkään. Vaikka nukuin pitkät ja tukevat yöunet, olin vielä aamulla ihan muissa maailmoissa ja tosi väsynyt. Lähden yleensä mielelläni jutuntekoon, mutta nyt en olisi jaksanut. Ja kun sitten istuin mukavan haastateltavani kanssa juomassa kahvia, alkoi yhtäkkiä tuntua, että taidanpa kohta oksentaa.

Onneksi olo meni nopeasti ohi. Kaikenlaista kommellusta juttumatkoilla on sattunut, mutta yrjöt pitkin pöytää on vielä kokematta.

Kommelluksista muistan aina ensimmäiseksi tämän: (ja anteeksi, jos olen jo kertonut !) olin sopinut haastattelun tunnetun tapakouluttaja Helena Valosen kanssa erääseen Turun keskustan kahvilaan. Olin autolla liikkeellä ja jouduin jättämään autoni parin korttelin päähän. En ollut myöhässä, mutta kun pääsin perille, Valonen oli jo odottamassa minua (ensimmäinen virheeni).

Pääsimme pöytään, saimme kahvit eteemme ja minä avasin laukkuni ottaakseni lehtiön ja kynän esiin. Laukussa ei kuitenkaan ollut kuin kamera ja siinä samassa muistin, että lehtiö jäi auton etupenkille. Auto oli niin kaukana, etten mitenkään voinut jättää Valosta istumaan ja odottamaan ja niinpä menin vähän nolona kysymään kahvilan kassalta, löytyisikö heiltä jotain paperia.

- Ei, ei meillä ole mitään, kassatyttö sanoi.

En saanut apua siltä suunnalta ja yhä nolompana palasin pöytään. Toimittaja, jolla ei ole paperia eikä kynää, on tosi säälittävä tapaus!

Valonen hallitsi itsensä hienosti, juuri kuten hyvien tapojen asiantuntijalta sopii odottaakin. Joku huonohermoisempi olisi jo suuttunut ja lähtenyt tiehensä.

Haastateltavani oli käynyt ostoksilla ja saanut ostoksensa paperikassiin. Tyynesti Valonen otti ostokset kassista ja sulloi ne käsilaukkuunsa, repäisi paperikassin halki ja ojensi palaset minulle.

- Kirjoita tähän, hän ehdotti.

Niin tein. Paperikassihaastattelusta tuli sittemmin ihan kelvollinen juttu ja luulen, että huumorintajuinen tapakouluttajakin sai tapauksesta vähän aineksia omaan työhönsä. Ja minä olen sen jälkeen tarkistanut aina, että mukanani on ainakin paperia.   

Lopuksi laitan pari kuvaa eilen mainostamastani Jeanne d ´Arc Living -lehdestä. Ihan vain kauneuden tähden. Ja sen, että yhdessä kuvassa on islanninhevosia.

Nakkipannua ja loukkaantuneen toimittajan tilitystä

Kaupungissa taas. Huomenna on kuopuksen syntymäpäivä ja lupasin olla tekemässä kakkua. Muutenhan voisin jo melkein asettua maalle, kun minulla on tuo kannettava. Paitsi etten saa vielä sähköpostiani näkyviin, mikä tekee työasioitten hoitamisen vähän hankalaksi.

Tein ennen lähtöäni ruokaa. Toisen pääsiäispäivämme menyy oli yhtä kuin Pirkon Nakkipannu Special.

- Ei tämä mikään pannu ole, tämä on kattilassa, Raine sanoi.
- Niin mutta sen takia se onkin Special, minä vastasin.

Poimin pannuuni maistiaiset kevään ensimmäisistä yrteistä. Persilja, ruohosipuli ja lipstikka ovat kaikki talvehtineet ja tunkevat versojaan ylös kovaa vauhtia. Kaikki ovat kokeneet jo monta talvea. En muista, mistä alun perin ostin lipstikan mutta luulen, että se on ollut tavallinen kaupan pieni yrtti pienessä muoviruukussa. Nyt siitä kasvaa joka kesä lähes parimetrinen, tuuhea pensas. Lipstikka on aika vahva yrtti, jonka sanotaan korvaavan lihaliemen. Siitä en tiedä, mutta pippurin se hyvinkin korvaa, se on tulista. Nyt, nuorena ja pienenä, se oli hyvinkin tulista, vaikka laitoin sitä vain vähän. Mutta huomatkaa, että tämä on totisesti makuasia: tulinen voi merkitä monille jotain ihan muuta kuin minulle, en esimerkiksi harrasta mitään meksikolaisruokia ollenkaan.

Luin taas Meriluotoa ja nyt tekee mieli vähän perua eilisiä puheitani siitä, ettei kirja kosketa mitenkään. Ehkä vähän kuitenkin, kun pääsee hiukan pitemmälle. Tänään luin miten kirjailijaa oli haastateltu Anna-lehteen Vaarallista kokea -kirjan ilmestyttyä. Toimittaja oli "unohtanut" lähettää jutun nähtäväksi ennen julkaisua ja se tuli lehteen muodossa, jota Meriluoto ei voinut hyväksyä. Kyse oli jutun näkökulmasta mutta myös asiavirheistä. Kiltti kirjailija yritti monta viikkoa nieleskellä mielipahaansa, mutta kirjoitti sitten lopulta (kesyn) vastineen. Siitä seurasi anteeksipyyntöjä, mutta vahinkohan oli jo tapahtunut.

Juttujen tarkistaminen on asia, jonka kanssa toimittaja joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan. Minä lähetän jutut aina nähtäväksi, jotta mahdolliset asiavirheet voidaan korjata etukäteen. Yleensä kaikki sujuu ihan hyvin. Joskus harvoin joku innostuu kirjoittamaan koko jutun uudestaan otsikkoa myöten, mutta se ei sentään vetele. Pari kertaa on käynyt niin, että kun minä en suostu muuttamaan omaa tekstiäni, juttua ei ole julkaistu ollenkaan. Kerran - mutta vain kerran näiden kolmenkymmenen vuoden aikana - kävi niin, että olin lähettänyt jutun nähtäväksi ja sitten kyseinen nuori mies soitti seuraavasti:

- Eksää tosiaan parempaan pysty, hän aloitti.

Keskustelu ei jatkunut yhtään hedelmällisempänä. Suutuin nuorukaisen huonosta käytöksestä harvinaisen paljon ja katsoin asiakseni jopa huomauttaa, että voisin olla hänen äitinsä ja ettei kukaan koskaan ole lähestynyt minua yhtä tökerösti kuin hän.

 En tietenkään tule enää ikinä tekemään hänestä tai hänen yrityksestään yhtään juttua, en asioimaan siellä enkä suosittelemaan sitä kenellekään. Miksi tekisin? Ja nyt ei ollut edes kyse virheistä, niitä jutussa ei ollut. Artikkeli ei vain muuten vastannut nuoren miehen mielestä hänen tasoaan. Eipä tainnut.

Yritän aina tarkistaa juttuni itse mahdollisimman hyvin ennen kuin lähetän ne nähtäväksi. Koetan katsoa, ettei olisi kirjoitusvirheitä ja muuta. Mutta yhdessä asiassa tuppaa tulemaan virheitä, nimissä. Onkohan kyse jostain nimisokeudesta, sillä voin kirjoittaa nimet väärin enkä huomaa sitä, vaikka luen juttua? Tässä asiassa joudun vahtimaan ja muistuttamaan itseäni jatkuvasti.

Kerrankin kävi niin, että yhdessä melko lyhyessä jutussa haastateltavan nimi oli mainittu kolme kertaa ja joka kerta eri tavalla väärin. Hän oli joku  Jäätteenmaa ja minä olin tehnyt hänestä ensin Jäämaan, sitten Jäppi-Laineen ja lopuksi Jäppiläisen. Suunnilleen näin. Mahtoi Jäätiäistä ottaa päähän.

Tulipa taas vuodatus. Vielä tekee mieli kysyä, kuinka moni katsoi tänä aamuna televisiosta dokumentin Manageri? Mainio pieni ohjelma! Eikä oikein tiedä, mitä siitä ajattelisi kun ei halua ajatella sitä, mikä ensimmäiseksi tulee mieleen. Dokumentti oli liikuttavan inhimillinen ja ällistyttävä. Ainakin siinä kohtaa, kun Sepi Kumpulainen söi kuusi juustohampurilaista yhteen menoon. Katsokaa Areenalta, eiköhän se siellä ole.