Pääsiäinen on mennyt ilman suuria juhlallisuuksia. Olen istunut ja kirjoittanut melkein koko ajan: ensin kirjoitin monta juttua ja sitten tein viimeisintä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Kuulostanee tylsältä, mutta minusta se on erinomainen tapa viettää hiljaisia juhlapyhiä. Olen arki-ihminen, ehdottomasti.
Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.
Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.
Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!
En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.
Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?
Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.
Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.
Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.
Kyl oikein naurutti, ku mää luin ton loimaalaistädin murjasun, ku tollai meiläpäin pruukataan ihmisiä kannustaa!
VastaaPoistaKävin oikein kattomasa Jyväskylän avoimen sivuilla, kun noi opiskleut vaikutti niin mukavilta ja toivon, että sua lykästää niitten kans. Määki tykkäisin kirjottamista opiskella, mut ensin täytyy yli viiskymppisen ämmänprotkon hoitaa taideopinnot tyän ohesa valmiiks. Kaikennäköstä tutkintoo on plakkarisa, mut aina vaan tekkee miäli lissää oppia.
Mää oon miättiny nyt ensteks ihan julkisen blogin alottamista, ku oon reilu kolme vuatta Bloggerisa muutaman tutun iloks päiväkirjaa pitäny. Sitä ennen kirjotin ihan päiväkirja-tyyppisesti paikallislehteen ja se oli kauheen mukavaa aikaa niin kauan ku sitä kesti. Sitte mää lupauduin kirjottaan kolumneja toiseen paikallisaviisiin, mut toi kolumni-sana vähä jäykistytti enkä mää oo paljo mittään saanu aikaseks. Ja sitku kirjotan, nii otan kumminki kantaa ja sitte mut taas ymmärrettää ihavvääri. Siks mää enimmäkseen lähetänki nimettömiä tekstarikoppeja yleisönosastoon...
Varsinaissuomalainen kannustus on synkänpuoleista, mutta kannustusta siitä huolimatta.
VastaaPoistaPistä vinkkiä, jos aloitat blogin!
Onnea opintoihin!