Kengistä, vanhuudesta ja huomisen aikeista

Kengät on ostettu. Ne löytyivät Myllyn Andiamosta: tavalliset, mustat, matalakantaiset nahkakengät. Kompromissikengät, kuten ne minulla aina ovat niitä kauniita, erityisiä odotellessa.

Kenkäkaupan myyjä - en mene vannomaan, että Andiamossa, saattoi olla jossain muuallakin - seurasi aikansa harhailuani ja tuli sitten kysymään, etsinkö jotain.

- No joo, vastasin. Kenkiä.

Vastaus lienee tyydyttänyt, koska myyjä jätti minut rauhaan. En tiedä, mitä muuta kaupassa olisi ollut tarjolla, etsittävää.


Sain Meriluodon loppuun tänään. Kirjasta jäi ahdistava tunne, loppua kohden se muuttui raskaaksi ja ikäväksi. Pahinta tietysti on se, että kaikki oli totta, vanhuus on sellaista kuin kirjassa kerrotaan. Ainakin näiden ihmisten vanhuus enkä usko, että kyseessä olivat poikkeusihmiset. Siltikään, vaikka toinen on kuuluisa runoilija ja toinen professori, aika ei säästä ketään ja vanhuus ynnä alkoholismi tekevät etevimmistäkin alleen laskevia raunioita.

Julkinen Meriluoto on kiitetty, välillä palkittu ja juhlittu kirjailija, jota pyydetään esiintymään ja käydään haastattelemassa. Yksityinen Meriluoto kärsii jatkuvaa rahapulaa, suree huonoja hampaitaan, paimentaa ja hoitaa sairasta miestään, kaipaa apua ja menee vaikka taksilla Alkoon, kun ei enää kävellen jaksa.


Kukapa haluaisi tulla vanhaksi, vaikka kaikki haluavat elää pitkään?

Meriluoto loppui ihan sopivasti, sillä olen määrännyt itseni lukemaan pääsykoekirjoja koko toukokuun. On pakko olla tiukkana, sillä muuten lipsun ja juutun johonkin kiinnostavaan kirjaan ja selitän itselleni, että muka ehdin joskus "huomenna" tehdä sen, mitä tänään pitäisi. "Huominen" on varsin kiinnostava päivä, sillä silloin tapahtuu paljon kaikkea tärkeää. Jo ennestään, tarkoitan.

Aamulla yritin yritin löytää piuhaa, jolla voisi siirtää kuvia Canonistani kannettavaan. Piuhoja oli helppo löytää, sillä ne kaikki oli laitettu hyvään talteen, tarkoitettu helposti löydettäviksi. Se, mikä oli jäänyt tekemättä, oli piuhojen merkitseminen, joten minulla ei ollut aavistustakaan, mitä piuhoja ne olivat. Sovitin useampia ja muutamat tuntuivat jopa sopivilta, mutta ei niiden avulla mitään kuitenkaan tapahtunut. Kävin sitten Gigantissa ostamassa kortinlukijan. Se onkin vallan näppärä vekotin eikä ollut edes kallis. Samalla ostin vähän varaosia Moccamasteriimme, ehjiä kansia rikkinäisten tilalle. Tästä minä tykkään! Kahvinkeitin, johon saa varaosia, vieläpä suoraan kaupan hyllystä.

Iltapäivällä koirapolun varressa oli sinivuokkoja. Piti oikein pysähtyä ihailemaan.

- Voi kun kaunista, puhelin Nonnalle.

Mutta se ei välittänyt kukista. Lähellä keikkuva röyhkeä räkättirastas oli verrattomasti kiinnostavampi. 

Nakkipannua ja loukkaantuneen toimittajan tilitystä

Kaupungissa taas. Huomenna on kuopuksen syntymäpäivä ja lupasin olla tekemässä kakkua. Muutenhan voisin jo melkein asettua maalle, kun minulla on tuo kannettava. Paitsi etten saa vielä sähköpostiani näkyviin, mikä tekee työasioitten hoitamisen vähän hankalaksi.

Tein ennen lähtöäni ruokaa. Toisen pääsiäispäivämme menyy oli yhtä kuin Pirkon Nakkipannu Special.

- Ei tämä mikään pannu ole, tämä on kattilassa, Raine sanoi.
- Niin mutta sen takia se onkin Special, minä vastasin.

Poimin pannuuni maistiaiset kevään ensimmäisistä yrteistä. Persilja, ruohosipuli ja lipstikka ovat kaikki talvehtineet ja tunkevat versojaan ylös kovaa vauhtia. Kaikki ovat kokeneet jo monta talvea. En muista, mistä alun perin ostin lipstikan mutta luulen, että se on ollut tavallinen kaupan pieni yrtti pienessä muoviruukussa. Nyt siitä kasvaa joka kesä lähes parimetrinen, tuuhea pensas. Lipstikka on aika vahva yrtti, jonka sanotaan korvaavan lihaliemen. Siitä en tiedä, mutta pippurin se hyvinkin korvaa, se on tulista. Nyt, nuorena ja pienenä, se oli hyvinkin tulista, vaikka laitoin sitä vain vähän. Mutta huomatkaa, että tämä on totisesti makuasia: tulinen voi merkitä monille jotain ihan muuta kuin minulle, en esimerkiksi harrasta mitään meksikolaisruokia ollenkaan.

Luin taas Meriluotoa ja nyt tekee mieli vähän perua eilisiä puheitani siitä, ettei kirja kosketa mitenkään. Ehkä vähän kuitenkin, kun pääsee hiukan pitemmälle. Tänään luin miten kirjailijaa oli haastateltu Anna-lehteen Vaarallista kokea -kirjan ilmestyttyä. Toimittaja oli "unohtanut" lähettää jutun nähtäväksi ennen julkaisua ja se tuli lehteen muodossa, jota Meriluoto ei voinut hyväksyä. Kyse oli jutun näkökulmasta mutta myös asiavirheistä. Kiltti kirjailija yritti monta viikkoa nieleskellä mielipahaansa, mutta kirjoitti sitten lopulta (kesyn) vastineen. Siitä seurasi anteeksipyyntöjä, mutta vahinkohan oli jo tapahtunut.

Juttujen tarkistaminen on asia, jonka kanssa toimittaja joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan. Minä lähetän jutut aina nähtäväksi, jotta mahdolliset asiavirheet voidaan korjata etukäteen. Yleensä kaikki sujuu ihan hyvin. Joskus harvoin joku innostuu kirjoittamaan koko jutun uudestaan otsikkoa myöten, mutta se ei sentään vetele. Pari kertaa on käynyt niin, että kun minä en suostu muuttamaan omaa tekstiäni, juttua ei ole julkaistu ollenkaan. Kerran - mutta vain kerran näiden kolmenkymmenen vuoden aikana - kävi niin, että olin lähettänyt jutun nähtäväksi ja sitten kyseinen nuori mies soitti seuraavasti:

- Eksää tosiaan parempaan pysty, hän aloitti.

Keskustelu ei jatkunut yhtään hedelmällisempänä. Suutuin nuorukaisen huonosta käytöksestä harvinaisen paljon ja katsoin asiakseni jopa huomauttaa, että voisin olla hänen äitinsä ja ettei kukaan koskaan ole lähestynyt minua yhtä tökerösti kuin hän.

 En tietenkään tule enää ikinä tekemään hänestä tai hänen yrityksestään yhtään juttua, en asioimaan siellä enkä suosittelemaan sitä kenellekään. Miksi tekisin? Ja nyt ei ollut edes kyse virheistä, niitä jutussa ei ollut. Artikkeli ei vain muuten vastannut nuoren miehen mielestä hänen tasoaan. Eipä tainnut.

Yritän aina tarkistaa juttuni itse mahdollisimman hyvin ennen kuin lähetän ne nähtäväksi. Koetan katsoa, ettei olisi kirjoitusvirheitä ja muuta. Mutta yhdessä asiassa tuppaa tulemaan virheitä, nimissä. Onkohan kyse jostain nimisokeudesta, sillä voin kirjoittaa nimet väärin enkä huomaa sitä, vaikka luen juttua? Tässä asiassa joudun vahtimaan ja muistuttamaan itseäni jatkuvasti.

Kerrankin kävi niin, että yhdessä melko lyhyessä jutussa haastateltavan nimi oli mainittu kolme kertaa ja joka kerta eri tavalla väärin. Hän oli joku  Jäätteenmaa ja minä olin tehnyt hänestä ensin Jäämaan, sitten Jäppi-Laineen ja lopuksi Jäppiläisen. Suunnilleen näin. Mahtoi Jäätiäistä ottaa päähän.

Tulipa taas vuodatus. Vielä tekee mieli kysyä, kuinka moni katsoi tänä aamuna televisiosta dokumentin Manageri? Mainio pieni ohjelma! Eikä oikein tiedä, mitä siitä ajattelisi kun ei halua ajatella sitä, mikä ensimmäiseksi tulee mieleen. Dokumentti oli liikuttavan inhimillinen ja ällistyttävä. Ainakin siinä kohtaa, kun Sepi Kumpulainen söi kuusi juustohampurilaista yhteen menoon. Katsokaa Areenalta, eiköhän se siellä ole.

Vapaa-ajan viettämisen taidosta, blogeista ja rakkauselämästä

Panin pisteen tälle työpäivälle ja siirryin huvittelemaan. Kirjoittajan työ on sellaista, että sitä voisi tehdä aina vain, se ei lopu. Tai siis ainakin silloin, kun joku ostaa sitä. Täytyy osata itse sanoa, että voitko ystävällisesti siirtyä viettämään vapaa-aikaa.

Tiedän kollegoita, jotka pystyvät kirjoittamaan yöt läpeensä. Minä en pysty. Kovin väsyneenä ei kykene tuottamaan mitään kelvollista. Jotkut suosittelevat tilkkasta punaviiniä luovuuden siivittäjäksi, mutta siinä vasta hullusti kävisi. Ensin tulisin kovasti humalaan ja seuraavana aamuna olisin krapulassa ja kykenemätön mihinkään. Konstit ovat vähissä, sano.

Minulle yöt ovat nukkumista varten. Se, ettei asian laita ole kaikille sama, tuli ihan äskettäin taas nähtyä. Tytär pistäytyi ystävättärensä kanssa ja minä kysyin, josko tytöt ottaisivat voileipää kahvin kanssa.

- Kiitos ei, en pysty aamuisin syömään mitään, herään tosi hitaasti, ystävä vastasi.

Uskottava oli, sillä kello oli kolme iltapäivällä.

Yritän näköjään esittää, että olen taas joku työn sankari, mutta sehän ei ole totta. Ehdin mainiosti surffailemaan pitkin nettiä Facebookissa ja Hevostallissa ja iltalehtien sivuilla. Viimeksi kuitenkin yritin etsiä kiinnostavia blogeja. Vasta nyt, yli sata päivitystä tehneenä, olen toden teolla alkanut tutkia, miten tätä hommaa olisi hyvä tehdä ja ketkä muut sitä tekevät. Edellistä en vielä tiedä ja jälkimmäisten määrä ällistyttää. Valinnanvaraa siis näennäisesti on, mutta sitten, kun blogeja alkaa tutkia huomaa, ettei niistä niin vain löydykään kiinnostavia. Useimmat blogit ovat nuorten pitämiä ja niissä käsitellään vaatteita ja lisää vaatteita. Aikuisten naisten pitämiä blogeja joissa olisi jotain muuta kuin kuvia (niitä saa olla, mutta tekstiä myös), en vielä ole montaa nähnyt. Yksi hyvä ja kaunis on Mirjamin Laulu, suosittelen. Minullekin saa suositella, jos joku tietää jonkun. Sellaisen, jota sitten kanssa oikeasti päivitetään, sillä todella monet lupaavasti ja pontevasti aloitetut blogit on päivitetty viimeksi viime vuonna jos silloinkaan. 

Kirjoista vielä sen verran, että luin Surun lapsen melkein saman tien kun sen sain. Ihan kelpo kirja, joskin se Iso Juttu, minkä takia kirja oli kirjoitettu, mahtui yhdelle sivulle. Kaksi ihmistä odottaa vuoroaan ja saa vähän aikaa odottaa, sillä nyt haluan lukea Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004. Tuo härski vanha rouva tosin saa oman rakkauselämäni tuntumaan lähinnä säälittävältä. Mutta kyllä kirjassa muustakin puhutaan.

Helmi Krohn ja Aila Meriluoto linkittyvät toisiinsa Aino Kallaksen ja Kai Laitisen kautta. Kallas oli Helmin sisko, Laitinen puolestaan on tehnyt merkittävää tutkimusta Kallaksesta ja oli onnettomasti rakastunut Aila Meriluotoon. Merkillistä, millainen kärpäspaperi Meriluoto tuntuu miesten suhteen olevan sillä ei hänessä ainakaan kuvissa ole mitään erityistä säteilyä. Ei mitään sellaista, mikä vaikkapa Kallaksesta säteili. Mutta enhän minä ole kumpaakaan tavannut luonnossa. Enkä ole mieskään.