Jos voittaisin lotossa

en ainakaan istuisi hississä muuttokuorman kanssa kuten tänään. Antaisin muuttomiesten hoitaa hommat.

Keskimmäinen tytär muutti poikaystävänsä kanssa keskustasta lähiöön ja kävin auttamassa viimeisten tavaroiden kanssa. Yritimme olla nopeita mutta voi olla, että joku talon asukkaista hermostui, kun hissiä ei kuulunut. Ei kai kuulunut, kun sinne oli ahdettu kaikki tämä.

Lotto on nyt oikeasti ajankohtainen, sillä lottosin tänään. Se on tosi helppoa netissä ja mikä parasta, minun ei tarvitse edes muistaa tarkistaa numeroita! Jos voitan jotain, tieto löytyy omilta sivuiltani ja voin siirtää rahat pankkitililleni yhdellä klikkauksella. Tällaisista palveluista minä tykkään ja käytän niitä aina kun voin.

Sitten tietysti mietin, mitä tekisin, jos voittaisin nyt jaossa olevan kahdeksan miljoonan potin. Olen ennenkin miettinyt, kuten varmaan yksi ja toinen.

Luulen, että siitä tulisi paljon ongelmia.

Ensiksi haluaisin antaa lapsille rahaa niin, että heidän ei tarvitsisi murehtia. Mutta olisiko se hyvä ajatus? Mitä sitten, kun he eivät koskaan saisi kokea iloa joka syntyy siitä, että vuosien odottamisen jälkeen voi ostaa oman asunnon ja sitten, vuosien kituuttamisen jälkeen saa vihdoin osakekirjat itselleen. Olisiko heillä todellista iloa hyvistä asunnoista ja uusista autoista jos he tietäisivät, etteivät ole tehneet mitään niiden hankkimiseksi, eivät edes täyttäneet lottokuponkia?

Ei, sitä en voisi tehdä (terveisiä lapsille!)

Entä muu hyväntekeväisyys? Olisi ihanaa voida ilahduttaa jotakuta köyhää.

Satuin näkemään tänään televisiosta pätkän ohjelmaa, jossa tavalliseksi työläiseksi naamioitunut miljonääri eli tavallisten työläisten parissa vähän aikaa, paljasti sitten todellisen asemansa ja varallisuutensa ja ryhtyi jakamaan rahaa. Oli esimerkiksi kohtaus, jossa köyhä ja uuttera mutta pienipalkkainen aviopari oli ottanut työläiseksi luulemansa miljonäärin ystäväkseen ja saikin sitten häneltä huomattavan rahalahjoituksen.

Oli kiusallista katsoa tuota lahjoittamista. Varsinkin kohtaus, jossa miljonääri ojensi muhkean sekkinsä vaimon käteen ja tämä asian tajuttuaan heittäytyi itkien miljonäärin käsivarsille. Uuttera, mutta pienipalkkainen aviomies katseli sanattomana vierestä. Tunsin syvästi, että jos tuossa ei nyt kastroitu miestä ja kylvetty avioeron siementä niin ei missään.

Suuresti ihailemani dr. Phil sanoo usein, että rahaongelmia ei ratkota rahalla. Köyhiä ei ehkä kannatakaan lähteä nöyryyttämään näyttävillä lahjoituksilla.

Jos voittaisin paljon rahaa, voisin ostaa kaikenlaisia tavaroita.

Kuten mitä? Minulla on jo nyt niin paljon tavaroita, että voisin hyvin lahjoittaa niistä suuren osan pois ja silti jäljelle jäisi vielä vaikka kuinka paljon.

Uudet kengät ja syystakin voisin ostaa. Rahaa voisi vielä jäädäkin.

Ihan vakavasti: en usko yhtään, että vaikka voittaisin kahdeksan miljoonaa ensi lauantaina, olisin yhtään onnellisempi kuin nyt. Niin että siinä mielessä ei olisi kannattanut ryhtyä koko hommaan. Mutta kun ihminen on tämmöinen, ahne.

Kengistä, vanhuudesta ja huomisen aikeista

Kengät on ostettu. Ne löytyivät Myllyn Andiamosta: tavalliset, mustat, matalakantaiset nahkakengät. Kompromissikengät, kuten ne minulla aina ovat niitä kauniita, erityisiä odotellessa.

Kenkäkaupan myyjä - en mene vannomaan, että Andiamossa, saattoi olla jossain muuallakin - seurasi aikansa harhailuani ja tuli sitten kysymään, etsinkö jotain.

- No joo, vastasin. Kenkiä.

Vastaus lienee tyydyttänyt, koska myyjä jätti minut rauhaan. En tiedä, mitä muuta kaupassa olisi ollut tarjolla, etsittävää.


Sain Meriluodon loppuun tänään. Kirjasta jäi ahdistava tunne, loppua kohden se muuttui raskaaksi ja ikäväksi. Pahinta tietysti on se, että kaikki oli totta, vanhuus on sellaista kuin kirjassa kerrotaan. Ainakin näiden ihmisten vanhuus enkä usko, että kyseessä olivat poikkeusihmiset. Siltikään, vaikka toinen on kuuluisa runoilija ja toinen professori, aika ei säästä ketään ja vanhuus ynnä alkoholismi tekevät etevimmistäkin alleen laskevia raunioita.

Julkinen Meriluoto on kiitetty, välillä palkittu ja juhlittu kirjailija, jota pyydetään esiintymään ja käydään haastattelemassa. Yksityinen Meriluoto kärsii jatkuvaa rahapulaa, suree huonoja hampaitaan, paimentaa ja hoitaa sairasta miestään, kaipaa apua ja menee vaikka taksilla Alkoon, kun ei enää kävellen jaksa.


Kukapa haluaisi tulla vanhaksi, vaikka kaikki haluavat elää pitkään?

Meriluoto loppui ihan sopivasti, sillä olen määrännyt itseni lukemaan pääsykoekirjoja koko toukokuun. On pakko olla tiukkana, sillä muuten lipsun ja juutun johonkin kiinnostavaan kirjaan ja selitän itselleni, että muka ehdin joskus "huomenna" tehdä sen, mitä tänään pitäisi. "Huominen" on varsin kiinnostava päivä, sillä silloin tapahtuu paljon kaikkea tärkeää. Jo ennestään, tarkoitan.

Aamulla yritin yritin löytää piuhaa, jolla voisi siirtää kuvia Canonistani kannettavaan. Piuhoja oli helppo löytää, sillä ne kaikki oli laitettu hyvään talteen, tarkoitettu helposti löydettäviksi. Se, mikä oli jäänyt tekemättä, oli piuhojen merkitseminen, joten minulla ei ollut aavistustakaan, mitä piuhoja ne olivat. Sovitin useampia ja muutamat tuntuivat jopa sopivilta, mutta ei niiden avulla mitään kuitenkaan tapahtunut. Kävin sitten Gigantissa ostamassa kortinlukijan. Se onkin vallan näppärä vekotin eikä ollut edes kallis. Samalla ostin vähän varaosia Moccamasteriimme, ehjiä kansia rikkinäisten tilalle. Tästä minä tykkään! Kahvinkeitin, johon saa varaosia, vieläpä suoraan kaupan hyllystä.

Iltapäivällä koirapolun varressa oli sinivuokkoja. Piti oikein pysähtyä ihailemaan.

- Voi kun kaunista, puhelin Nonnalle.

Mutta se ei välittänyt kukista. Lähellä keikkuva röyhkeä räkättirastas oli verrattomasti kiinnostavampi. 

Haluan hyvät kengät

Vietin koko iltapuolen kaupungilla etsimässä itselleni kenkiä. En löytänyt.

En vaadi mahdottomia - kai - vain kenkiä, jotka tuntuvat mukavilta, joilla voi oikeasti kävellä ja jotka sopivat myös hameen kanssa pidettäviksi. Miten voi olla näin vaikeaa?

Maria lähti minun seurakseni ja kävimme K-Kengässä, Anttilassa, Stockmannilla, Halosella, Clicksissä, Wiklundilla ja ainakin kahdessa kaupassa joiden nimiä en muista. Sovitin vaikka kuinka monia kenkiä, mutta yhdetkään eivät tuntuneet täysin mukavilta. Enkä nähnyt yksiäkään, jotka olisivat olleet mielestäni kauniita. Merkillisiä läskipohjatossukoita. Korkokenkiä en edes katso, sillä niillä minä en osaa kävellä (osaako ja pystyykö muka joku?).

Perimmäinen ongelma on se, että minun jalkani ovat isot, kengännumeroni on vähintään 40. Isot kengät eivät koskaan ole kauniit eikä niitä ikinä saa alennuskoreista. Jäännösparit ovat aina pieniä. Kaikilla tyttärilläni on muuten pienet jalat, monta numeroa pienemmät kuin minulla.

Viimeksi olen ostanut kengät Partiovarusteesta, vähän ennen kuin lähdin pitkälle matkalleni alkuvuodesta. Ne kengät ovat hyvät ja niillä pystyy kävelemään pitkiäkin matkoja, mutta ne näyttävät lenkkitossuilta.

Olen monta kertaa tuntenut, että olen kenkäasiassa joku epänainen. Siinäkin. Muilla naisilla tuntuu olevan iloinen ja mutkaton suhde kenkiin, joita he omistavat kymmeniä pareja. Minä saan olla tyytyväinen, jos on yhdetkin hyvät. Ja jos on, käytän niitä niin kauan kuin ne ovat ehjät ja vähän sen jälkeenkin.

Yritän kenkien ostoa uudestaan huomenna. Kai sitä on jotkut läskipohjatossukat ostettava, vaikka näytänkin niissä Mummo Ankalta. Nyt on pakko saada uudet kävelykengät, sillä ne yhdet, jotka minulla on, aioin heittää roskiin jo edellisvuonna.

Tässä oli ensimmäinen osa kenkienetsimistarinasta. Jatkuu huomenna.