Kiitospäivä

 Kymmenentuhannen kävijän raja on rikkoutunut tänään iltapäivällä.

Jos voisin, järjestäisin tässä kakkukahvitarjoilut mutta kun en pysty, katsellaan sen sijaan vaikka ilmapalloja.

Ilmapalloissa on jotain valtavan hauskaa. Värit, ehkä. Ja muoto. Ne vetoavat minun lapsekkaaseen mieleeni.

Olen tehnyt töitä koko päivän. Iltapäivän istuin eräässä seminaarissa ja sieltä tullessani poikkesin Lidlissä.

Nyt, kun minulla ei enää ole perhettä kotona minun ei myöskään tarvitse ajatella joka päivä miten perheeni ruokkisin. Olen jo kertonut, ettei ruoanlaitto eikä juuri syöminenkään oikein huvita. Mutta ihmeellisesti kauppojen karamelli- ja pullahyllyt ovat alkaneet kiinnittää minun huomiotani. Lidlissäkin tuoksuivat vastapaistetut dallaspullat, joista aika paljon pidän, ja minä ostin niitä peräti kaksi. Karkkihyllyllä jouduin oikein huomauttamaan itselleni, ettei ole tarkoitus ryhtyä mässäilemään, vaikka voisinkin.

Perheenäitinä kun joutui aina olemaan Hyvä Esimerkki. Perheenäiti ei reagoi pullantuoksuun, ei lankea lauantaipusseihin ja limsa- tai siiderihyllyjä hän ei totta vieköön edes huomaa. Perheenäiti ilahtuu vain nähdessään tuoreita sellerinvarsia, aitoja multaporkkanoita ja kymmenen kilon perunasäkkejä tarjoushintaan.

Perheenäidin kuuluu olla kunnollinen ja nauttia kaikesta terveellisestä, mutta kun perheenäidiksi ei synnytä.

Ihmiseksi synnytään.

Siellä Lidlissä tapahtui muutakin mainittavaa. Tunnustan, että tykkään salakuunnella ihmisiä. Tosin salakuuntelun merkit eivät mielestäni täyty, jos lähimmäiset kailottavat puhelimiinsa tai puhuvat muuten niin kovalla äänellä, että se kuuluu joka puolelle. Minusta sellaista on hauska kuunnella ja sitten päässäni alkaa kehkeytyä tarinoita kuultujen puhekatkelmien ympärille. Voin rakentaa tuntemattoman ihmisen kokonaisen elämäntarinan vaikkapa jonottaessani kassalle. 

No, siellä kaupassa tänään minun edelläni kassalla oli nahkatakkinen, niitein koristautunut aikuinen mies, joka puhui puhelimessa. Hän kertoi siinä, että oli ostanut takin ja housut.

Luurin toisessa päässä oleva ihminen taisi jatkosta päätellen kyseenalaistaa miehen ostokset.

- Minä täytän seuraavaksi 49 eikä minun tarvitse pyytää keneltäkään lupaa voidakseni ostaa takin ja housut! mies jyrisi luuriinsa.

Ei muuta, siinä kaikki. Mutta kiinnostaisi tietää, kenelle mies puhui. Äidille? Vaimolle? Uudelle tyttöystävälle? Lapselle? Edunvalvojalleen? Jokaisesta yhdistelmästä saisi erilaisen tarinan ja jokaisessa niistä mies olisi eri mies.

Muuten olen sitä mieltä, että mies saa ostaa mitä tahtoo, kun omillaan ostaa. Kohtuudella.

 

Jos voittaisin lotossa

en ainakaan istuisi hississä muuttokuorman kanssa kuten tänään. Antaisin muuttomiesten hoitaa hommat.

Keskimmäinen tytär muutti poikaystävänsä kanssa keskustasta lähiöön ja kävin auttamassa viimeisten tavaroiden kanssa. Yritimme olla nopeita mutta voi olla, että joku talon asukkaista hermostui, kun hissiä ei kuulunut. Ei kai kuulunut, kun sinne oli ahdettu kaikki tämä.

Lotto on nyt oikeasti ajankohtainen, sillä lottosin tänään. Se on tosi helppoa netissä ja mikä parasta, minun ei tarvitse edes muistaa tarkistaa numeroita! Jos voitan jotain, tieto löytyy omilta sivuiltani ja voin siirtää rahat pankkitililleni yhdellä klikkauksella. Tällaisista palveluista minä tykkään ja käytän niitä aina kun voin.

Sitten tietysti mietin, mitä tekisin, jos voittaisin nyt jaossa olevan kahdeksan miljoonan potin. Olen ennenkin miettinyt, kuten varmaan yksi ja toinen.

Luulen, että siitä tulisi paljon ongelmia.

Ensiksi haluaisin antaa lapsille rahaa niin, että heidän ei tarvitsisi murehtia. Mutta olisiko se hyvä ajatus? Mitä sitten, kun he eivät koskaan saisi kokea iloa joka syntyy siitä, että vuosien odottamisen jälkeen voi ostaa oman asunnon ja sitten, vuosien kituuttamisen jälkeen saa vihdoin osakekirjat itselleen. Olisiko heillä todellista iloa hyvistä asunnoista ja uusista autoista jos he tietäisivät, etteivät ole tehneet mitään niiden hankkimiseksi, eivät edes täyttäneet lottokuponkia?

Ei, sitä en voisi tehdä (terveisiä lapsille!)

Entä muu hyväntekeväisyys? Olisi ihanaa voida ilahduttaa jotakuta köyhää.

Satuin näkemään tänään televisiosta pätkän ohjelmaa, jossa tavalliseksi työläiseksi naamioitunut miljonääri eli tavallisten työläisten parissa vähän aikaa, paljasti sitten todellisen asemansa ja varallisuutensa ja ryhtyi jakamaan rahaa. Oli esimerkiksi kohtaus, jossa köyhä ja uuttera mutta pienipalkkainen aviopari oli ottanut työläiseksi luulemansa miljonäärin ystäväkseen ja saikin sitten häneltä huomattavan rahalahjoituksen.

Oli kiusallista katsoa tuota lahjoittamista. Varsinkin kohtaus, jossa miljonääri ojensi muhkean sekkinsä vaimon käteen ja tämä asian tajuttuaan heittäytyi itkien miljonäärin käsivarsille. Uuttera, mutta pienipalkkainen aviomies katseli sanattomana vierestä. Tunsin syvästi, että jos tuossa ei nyt kastroitu miestä ja kylvetty avioeron siementä niin ei missään.

Suuresti ihailemani dr. Phil sanoo usein, että rahaongelmia ei ratkota rahalla. Köyhiä ei ehkä kannatakaan lähteä nöyryyttämään näyttävillä lahjoituksilla.

Jos voittaisin paljon rahaa, voisin ostaa kaikenlaisia tavaroita.

Kuten mitä? Minulla on jo nyt niin paljon tavaroita, että voisin hyvin lahjoittaa niistä suuren osan pois ja silti jäljelle jäisi vielä vaikka kuinka paljon.

Uudet kengät ja syystakin voisin ostaa. Rahaa voisi vielä jäädäkin.

Ihan vakavasti: en usko yhtään, että vaikka voittaisin kahdeksan miljoonaa ensi lauantaina, olisin yhtään onnellisempi kuin nyt. Niin että siinä mielessä ei olisi kannattanut ryhtyä koko hommaan. Mutta kun ihminen on tämmöinen, ahne.