Kuinka tämä oli mahdollista?

Helmikuussa 1899 Venäjän keisari Nikolai II päätti suuressa armossaan kaventaa Suomen suuriruhtinaskunnan itsemääräämisoikeutta. Hän ilmoitti asiasta nk. Helmikuun manifestilla, josta suomalaiset eivät yhtään tykänneet. Suuriruhtinaskunnan alamaiset pistivät asian niin paljon pahakseen, että nopeasti ja spontaanisti syntyneiden pikakokousten aloitteesta ryhdyttiin keräämään nimiä suureen kansalaisadressiin. Yhdessätoista päivässä, siis vajaassa kahdessa viikossa, adressiin saatiin 522 931 nimeä. Suomessa oli siihen aikaan 2,5 miljoonaa asukasta, joten työ ja sen tulos oli valtava. Keruutyöhön liittyi kaukana nykyihmisen mukavuusalueen ulkopuolella olevia asioita kuten vaikkapa 150 kilometrin hiihto Rovaniemeltä Kittilään kovassa pakkasessa.

Adressin tarkoitus oli tietysti ilmaista suomalaisten vastalause keisarin manifestille. Kun 500-miehinen valtuuskunta maaliskuussa lähti Pietariin tapaamaan keisaria, tuloksena oli pettymys ja hukkareissu. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan, mutta ilmoitti suopeasti, ettei kuitenkaan ole vihainen.

Suuren adressin kerääminen lienee tullut monille tutuksi Väinö Linnan kirjasta Täällä Pohjantähden alla ja elokuvasta, jonka Edwin Laine sen pohjalta ohjasi. Elokuvassa kirkkoherran rouva Ellen Salpakaria esittänyt Rose-Marie Precht kiersi reellä kulkuset helisten mökistä mökkiin. Surkuhupaisin kohtaus näyteltiin Leppästen mökissä, jossa Luojalta vähän saaliiseen jäänyt Preeti säikähtää korean rouvan ilmestymistä eikä oikein ymmärrä, mitä häneltä ollaan tahtomassa.

- Ei sunkaan siitä mitään isompaa kulunkia, on ollut vähän huonoo tässä, Preeti varmistelee. Mutta lopulta asia kirkastuu Preetinkin tajunnassa ja keisari saa tietää, että myös tämä Pentinkulmalla asuva vähäosainen vastustaa keisarillista mielivaltaa.

Tutkin äsken tovin adressin sivuja, varsinkin Laitilan osalta. Heti ensimmäisellä sivulla oli tuttuja nimiä, samoja, joita löytää paitsi Laitilan hautausmaan sukuhautojen paasista myös talojen postilaatikoista. Isojen talollisten lisäksi adressin allekirjoittajien ammateiksi oli nimetty muun muassa "entinen torppari, ratavartian waimo, kiertokoulun opettaja, ittellinen miäs, entinen talollisen vaimo ja neuloja".

Käsialojen vaihteluista näkee, että nimet ovat oikeasti eri ihmisten kirjoittamia. Useat allekirjoituksista osoittavat selvästi, ettei kaikkien suomalaisten kirjoitustaito tuohon aikaan yltänyt kovin hyvin edes oman nimen piirtämiseen. Mustettakin on loiskunut välillä vähän sinne ja tänne. 

Miten minä tuonne päädyin (etenkin kun piti niin istumani äänne- ja muoto-opin kirjan ääressä)?

Syyllinen on Vesa Vareksen kirja Helmi Krohn  1871-1913, naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu. Sain sen tänään loppuun ja halusin sitten vielä katsoa, miltä kirjassa mainittu adressi näyttää. Vares mainitsee adressin siksi, että Helmi ja Emil Nestor Setälä olivat innokkaasti mukana adressin kokoamisessa, Emil esimerkiksi suomensi alun perin ruotsiksi kirjoitetun vetoomustekstin. Vares myös tietää kertoa, että kuva, jossa adressikirjapinoa esitellään, on otettu Setälöiden olohuoneessa. 

Kuka tahansa voi käydä tutkimassa adressia Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa.

Tämä on nyt toinen kerta, kun sivuan Vareksen Krohn-kirjaa enkä tälläkään kerralla pääse itse aiheeseen, kertomaan kirjasta (blogitekstin pituus täytyy yrittää rajata kohtuulliseksi). Ehkä tyydyn vain sanomaan, että kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Kuin myös avartava; kirja parhaimmillaan vaatii välittömiä lisäyksiä, täydennyksiä ja uusien ovien avaamista. 

Jonain päivänä tämä on historiaa

Nyt joudun häpeämään ja pyytämään anteeksi. Booky.fi:stä tuli tänään tieto, jonka mukaan kirjani on pistetty postiin.

Anteeksi, Booky.
(Niin vaikka ei se kirja vielä täällä ole, kuiskasi pieni ääni hänen sisällään.)

Lisää kirjoista. Löysin kirjastosta pienen herkkupalan, johon oli pakko tarttua.

"Naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu" ei kuulosta yhtään kiinnostavalta, mutta ei anneta sen hämätä. Kirja tarkastelee kirjailija Helmi Krohnin elämää ja ratkaisuja syntymästä siihen asti kun hän erosi kielentutkija Emil Nestor Setälästä.

Olen lukenut kirjasta vasta esipuheen, mutta sekin on jo herättänyt paljon ajatuksia. Kirjan kirjoittaja on historian professori Vesa Vares ja jo se, että a) historioitsija, b) mies yrittää ymmärtää ja selittää naiskirjailijan elämää, on tavattoman mielenkiintoista. Vares itsekin sanoo, että kirjoitustyön aikana "Tutuksi tulivat myös sellaiset ilmiöt kuin reviirinsuojelu, tietyn näkökulman edellyttäminen ja se kuuluisa lasikatto - niiden piirien taholta, jotka näitä muutoin paheksuvat."

Vares on käyttänyt lähteinään pääasiassa kirjeitä, jotka Helmi Krohn lähetti Maila Winterille (Talvio) ja Jalmari Finnelle sekä muutamille muille ihmisille. Samaan kokoelmaan perustuu myös hiljattain lukemani Marjut Hjeltin toimittama Helmi.

Kirjailija huomauttaa aiheellisesti, että ilman vilkasta kirjeenvaihtoa ja kirjeiden säilymistä me tietäisimme kovin vähän Krohnista sen paremmin kuin muistakaan hänen aikalaisistaan. Hän muistuttaa myös puhelimen ja sähköpostin tuhoisasta vaikutuksesta tulevaan historiantutkimukseen.

Mitä meistä tosiaan jää jäljelle, kun asiat hoidetaan ilman näkyviä ja säilyviä dokumentteja ja aniharva taitaa enää kirjoittaa päiväkirjaakaan?

Jääväthän blogit! Minäkin olen kohta vuoden kirjoittanut melkein joka päivä asioista, jotka ovat nyt jopa banaaleja, naiveja ja arkista arkisempia mutta joista jo muutaman vuosikymmenen kuluttua on tullut historiaa. Tuhansiin, varmaan kymmeniintuhansiin blogeihin ympäri Suomen kirjoitetaan tänäänkin kertomuksia tavallisten ihmisten arjesta. Koskaan ennen ihmisten elämää ei ole saatu kirjallisesti talteen näin tehokkaasti kuin nyt.

Joten eipä huolta, profesori Vares: tutkittavaa tulee riittämään. Siitä lupaan pitää osaltani huolen.

Vapaa-ajan viettämisen taidosta, blogeista ja rakkauselämästä

Panin pisteen tälle työpäivälle ja siirryin huvittelemaan. Kirjoittajan työ on sellaista, että sitä voisi tehdä aina vain, se ei lopu. Tai siis ainakin silloin, kun joku ostaa sitä. Täytyy osata itse sanoa, että voitko ystävällisesti siirtyä viettämään vapaa-aikaa.

Tiedän kollegoita, jotka pystyvät kirjoittamaan yöt läpeensä. Minä en pysty. Kovin väsyneenä ei kykene tuottamaan mitään kelvollista. Jotkut suosittelevat tilkkasta punaviiniä luovuuden siivittäjäksi, mutta siinä vasta hullusti kävisi. Ensin tulisin kovasti humalaan ja seuraavana aamuna olisin krapulassa ja kykenemätön mihinkään. Konstit ovat vähissä, sano.

Minulle yöt ovat nukkumista varten. Se, ettei asian laita ole kaikille sama, tuli ihan äskettäin taas nähtyä. Tytär pistäytyi ystävättärensä kanssa ja minä kysyin, josko tytöt ottaisivat voileipää kahvin kanssa.

- Kiitos ei, en pysty aamuisin syömään mitään, herään tosi hitaasti, ystävä vastasi.

Uskottava oli, sillä kello oli kolme iltapäivällä.

Yritän näköjään esittää, että olen taas joku työn sankari, mutta sehän ei ole totta. Ehdin mainiosti surffailemaan pitkin nettiä Facebookissa ja Hevostallissa ja iltalehtien sivuilla. Viimeksi kuitenkin yritin etsiä kiinnostavia blogeja. Vasta nyt, yli sata päivitystä tehneenä, olen toden teolla alkanut tutkia, miten tätä hommaa olisi hyvä tehdä ja ketkä muut sitä tekevät. Edellistä en vielä tiedä ja jälkimmäisten määrä ällistyttää. Valinnanvaraa siis näennäisesti on, mutta sitten, kun blogeja alkaa tutkia huomaa, ettei niistä niin vain löydykään kiinnostavia. Useimmat blogit ovat nuorten pitämiä ja niissä käsitellään vaatteita ja lisää vaatteita. Aikuisten naisten pitämiä blogeja joissa olisi jotain muuta kuin kuvia (niitä saa olla, mutta tekstiä myös), en vielä ole montaa nähnyt. Yksi hyvä ja kaunis on Mirjamin Laulu, suosittelen. Minullekin saa suositella, jos joku tietää jonkun. Sellaisen, jota sitten kanssa oikeasti päivitetään, sillä todella monet lupaavasti ja pontevasti aloitetut blogit on päivitetty viimeksi viime vuonna jos silloinkaan. 

Kirjoista vielä sen verran, että luin Surun lapsen melkein saman tien kun sen sain. Ihan kelpo kirja, joskin se Iso Juttu, minkä takia kirja oli kirjoitettu, mahtui yhdelle sivulle. Kaksi ihmistä odottaa vuoroaan ja saa vähän aikaa odottaa, sillä nyt haluan lukea Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004. Tuo härski vanha rouva tosin saa oman rakkauselämäni tuntumaan lähinnä säälittävältä. Mutta kyllä kirjassa muustakin puhutaan.

Helmi Krohn ja Aila Meriluoto linkittyvät toisiinsa Aino Kallaksen ja Kai Laitisen kautta. Kallas oli Helmin sisko, Laitinen puolestaan on tehnyt merkittävää tutkimusta Kallaksesta ja oli onnettomasti rakastunut Aila Meriluotoon. Merkillistä, millainen kärpäspaperi Meriluoto tuntuu miesten suhteen olevan sillä ei hänessä ainakaan kuvissa ole mitään erityistä säteilyä. Ei mitään sellaista, mikä vaikkapa Kallaksesta säteili. Mutta enhän minä ole kumpaakaan tavannut luonnossa. Enkä ole mieskään.

Aika vaihtaa pesukone?

Tanssiva pesukone oli oikein erityisen riehakkaalla tuulella tänään. Vessakopperoisessa oli tunnelmaa, kun Raine makasi koneen päällä, minä turvasin sivustaa ja kone pani että klonkklonkklonk niin, että ihan varmasti naapuri ja naapurin naapurikin saivat osansa.

- Ja MITÄ sinä oikein olet laittanut sinne koneeseen, Raine tiedusteli metakan yli, mutta minä en sanonut mitään. En voinut, koska minua nauratti niin sydämen pohjasta, että vedet juoksivat silmistä. Kuvittelin, miten mainio kohtaus meillä oli siinä menossa ja kuinka se sopisi vaikka mainokseen: "Olisiko aika vaihtaa pesukone?"
 
Kyllä olisi, mutta se on toinen juttu.

Muutakin hauskaa on tapahtunut. Tein pannukakun. Tämähän ei ole mitään niille miljoonille naisille, jotka tekevät pannukakkuja vasemmalla kädellä koska tahansa, mutta minulle se on ja sitä suuremmalla syyllä, että se onnistui. Ei olisi onnistunut, ellen olisi etsinyt reseptiä netistä ja noudattanut sitä. Kaikki yritykseni tehdä pannukakkuja silmämääräisillä arviomitoilla ovat aina epäonnistuneet. Molemmilla kerroilla.

Ihmeellisen hauska iltapuoli kun ajattelen aamupäivää. Olin eräässä infossa ja tapasin ihmisen, joka oli viime viikon elinkeinofoorumissa, siellä missä minäkin olin. Hän oli pois lähtiessään ajanut kolarin, jossa molemmat autot tuhoutuivat lunastuskuntoon. Kukaan ei onneksi ollut loukannut. Kolarissa ollut oli vieläkin järkyttynyt, tietysti, eihän tapauksesta ole kuin pari päivää.

Olin tietysti osaaottava ja voivottelin ja olin vilpittömästi yhtä mieltä siitä, että Datacityn ympäristö on kaamea liikennesumppu ja sitähän minä sanoin jo viime viikolla. Mutta sitten kuitenkin, myöhemmin, tajusin etten taaskaan tainnut oikeasti kuunnella, mitä minulle sanottiin. Että se toinen oli tosissaan järkyttynyt, yhä pois tolaltaan ja siitä hänen olisi pitänyt antaa puhua. Ne muut asiat olisivat voineet vähän odottaa.

Helmiäkin olen ehtinyt lukemaan. Se on aika synkkä kirja. Helmi Krohn ei ollut mikään humoristi ainakaan kirjeissään. Ajalle ja säädylle tyypillinen häveliäisyys saa kirjeet myös tuntumaan piinallisen muodollisilta ja kaksinaismoralistisilta. Kirjeissä käsitellään suuria ja intohimoisia tunteita, mutta samalla kirjeen saajaa teititellään, vuosikausia. Ja edes parhaiden ystävien kesken ei voida puhua läheskään kaikesta.

Kirjekokoelmia ei tarvitse meidän polveltamme saati nuoremmilta julkaista. Mitä meistä jää? Blogeja? Jäävätkö blogit ikuisiksi ajoiksi jonnekin?

Tätä miettien menen nukkumaan ja toivon, että Turun Sanomat tulee huomenna ajoissa. Se on alkanut ikävästi myöhästellä.

Hyvässä seurassa

Olipa mukava nähdä kollegat pitkästä aikaa. Istuimme ensin pari tuntia juttupalaverissa ja sitten vielä toisen mokoman Naantalin Aurinkoisessa vaihtamassa kuulumisia.

En oikein voi käyttää sanaa "työkaverit", kun se viittaa johonkin työpaikkaan ja siellä käymiseen. Freelancerillahan ei ole mitään työpaikkaa ja vaikka minulla, kuten monella muullakin freellä, työkuviot ovat aika vakiintuneet ja kapeat, en silti voi sanoa olevani missään töissä.

Vapaista ammatinharjoittajista koostuva, harvoin toisiaan tapaava työyhteisö toimii hyvin. Säästymme työpaikkojen ristiriidoilta, mutta saamme osamme niiden hyvistä puolista. Olen kuullut hirveitä tarinoita työpaikoista, joissa aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan hulluuden partaalle. Lähes pahimpia tuntuvat olevan opettajainhuoneet.

Iltapäivällä koirapuistosta löytyi mukavaa seuraa Nonnalle ja minullekin. Komea rhodesiankoirauros, joka liehitteli Nonnaa väsymättä, vaikka daami irvisteli ja ärisi, korttelinkokoisella egolla mutta vain pienen pienellä rohkeudella varustettu chihuahua ja puuvillakoiraa muistuttava sekarotuinen joka kuvitteli, että sen piti yksin järjestää kaikkien asiat, ihmiset mukaan luettuna.

Sillä aikaa kun koirat selvittelivät välejään ja juoksentelivat edestakaisin, me emännät puhuimme mistäs muusta kuin koiristamme ja niiden tekemistä kolttosista. Tämähän on koirapuiston suosituin puheenaihe ja aina yhtä hauska. Koirattomat ihmiset eivät varmaan voi ymmärtää, miten sydämelliset naurut joku mennyt tapaus voi nyt kirvoittaa, vaikka säleiksi pureskeltu tyylihuonekalu ei ihan tuoreeltaan huvittanut.

Tilkkupeittokin edistyy.

Leikkasin neliöt kolmioiksi ja ompelen nyt kaksi eriväristä kolmiota yhteen taas neliöksi. Kolmioiden leikkaaminen oli helppoa, kun silitin neliöt ensin kolmion muotoisiksi.

Kun työ on tässä vaiheessa, alan taas epäillä olenko sittenkään valinnut oikeita värejä. Sitä ei parane miettiä liikaa, sillä vasta valmis työ näyttää, olenko onnistunut.

Kaikkein mieluiten haluaisin kuitenkin nyt vain lukea. Helmi Krohnin kirjeet läheisilleen ovat vasta alussa. Helmi on nyt 18, mennyt kihloihin E.N.Setälän kanssa ja menossa keittokouluun. Ei raukka tiedä vielä, mikä koettelemus avioliitosta tulee ja mikä ura kirjoittajana Helmillä itsellään on edessä.

1800-luvun loppupuolella Suomen "kansa" oli kovassa kurssissa sivistyneistön keskuudessa. Helmikin huudahtaa eräässä kirjeessään: "Kuinka äärettömästi rakastankaan kansaa!" ja toteaa sitten heti perään, ettei tosin tunne sitä yhtään.

Asiat eivät ole kovasti muuttuneet, vai mitä?