Kauneuden tähden

Kävin eilen tyttären kanssa kirpputorilla ja löysin nämä. Kauniita, eikö?

Kirjat maksoivat yhteensä 2,50 euroa. Halvalla meni yhden kirjailijan elämäntyö.

Halusin nämä pelkästään kirjojen kauneuden takia, kirjailijasta en muista edes kuulleeni koskaan. Hän on 1875 syntynyt Marja Salmela, oikealta nimeltään Maria Stenroth (Wikipedian mukaan). Kirjailija syntyi Helsingissä ja myös kuoli siellä 1924, mutta eli siinä välissä Turun seudulla, Kaarinassa Littoistenjärven äärellä Marjaniemen tilalla.

"Teoksissa kuvastuu aatteellinen ja yhteiskunnallinen vakaumus, mutta myös naissydämen sisäiset taistelut ja tilinteot, joiden päämääränä on kirkkaampi, syvällisempi ja siveellisesti velvoittavampi elämänymmärrys," Wikipedia toteaa, jonkun muun suulla tosin.

49-vuotiaana kuollut Stenroth oli kulttuurikodin kasvatti. Hänen isänsä oli Laukaan kirkkoherra, sittemmin lääninrovasti Otto Stenroth, isoveli Paul pappi, kirjailija ja suomentaja ja toinen isoveli Oswald Suomen ensimmäinen ulkoministeri.

Tulen varmasti lukemaan nämä kirjat joskus, mutta nyt vain ihailen niiden kuniita kansia. Vien ne maalle ja teen jonnekin kauniin asetelman...

Mistä johtui mieleeni pohtia kirjahyllyjä. Onkohan joku tehnyt tutkimusta kirjahyllyistä? Siinä olisi kiinnostava aihe! Kirjahyllyjen merkitys ja muutos suomalaiskodeissa.

Se, onko kodissa kirjahyllyä vai ei ja millainen se on, kertoo paljon kodin asukkaista ja merkitsee paljon kodissa kasvavien lasten suhteelle kirjallisuuteen.

Omassa lapsuudenkodissani oli 50-luvun kodeille tyypillinen kirjakaappi. Se, missä oli avonainen hyllyosuus kirjoja varten ja kaappi, jossa säilytettiin parempia kahvikuppeja tai tärkeitä papereita.
Hyllyt olivat täynnä kirjoja. Muistan niistä monia: Waltarin Suuri illusioni, jonka nimeä en mitenkään ymmärtänyt, Kyra, joka kertoi Leningradin piirityksestä, Van de Velden Täydellinen avioliitto, jota lapset eivät saaneet lukea mutta lukivat salaa, Hakaristin ruoska, jota ei olisi pitänyt lukea sillä se tuotti pahoja unia ja rakkain kaikista, Täällä Pohjantähden alla, joka nyt on omassa hyllyssäni.

Kirjoja siis oli ja niitä pidettiin arvossa, samoin kirjailijoita ja kirjoittamista. Kirjastossakin käytiin säännöllisesti. Ehkä se ei siihen aikaan ollut ihan tavallista köyhässä työläiskodissa, mutta en minä sitä ymmärtänyt. Minulle se oli ihan tavallista, jokapäiväistä ja hyväksyttävää ja siitä olen vanhemmilleni todella kiitollinen.

Kirjahylly on ollut myös statussymboli. Kaikki muistavat jonkun kodin, johon hankittiin komea kirjahylly jja täytettiin se koriste-esineillä. Toiset ovat tietoisesti luoneet itsestään kuvaa lukeneina ja kultturelleina hankkimalla mahdollisimman paljon kirjoja. Jotkut ovat varmasti lukeneetkin kirjansa.

Nyt tuntuu siltä, että täpötäydet kirjahyllyt eivät ole muodissa. Ei niitä ainakaan sisustuslehdissä ja -ohjelmissa näyttäisi olevan tai sitten ne ovat menneet minulta ohi.

Mitä muuten niihin koriste-esineisiin kirjahyllyssä tulee niin ei sekään kiellettyä ole, hyllyn ostaminen koristeiden säilyttämistä varten. Vaikka tällaista menettelyä joskus mainitaan rahvaanomaiseksi - jos tällainen ilmaus sallitaan - niin eihän se sen kummempaa käyttötarkoituksen muuttamista ole kuin kukkien istuttaminen maitotonkkaan. Ja sehän nyt on pelkästään kaunista. 

Kuinka tämä oli mahdollista?

Helmikuussa 1899 Venäjän keisari Nikolai II päätti suuressa armossaan kaventaa Suomen suuriruhtinaskunnan itsemääräämisoikeutta. Hän ilmoitti asiasta nk. Helmikuun manifestilla, josta suomalaiset eivät yhtään tykänneet. Suuriruhtinaskunnan alamaiset pistivät asian niin paljon pahakseen, että nopeasti ja spontaanisti syntyneiden pikakokousten aloitteesta ryhdyttiin keräämään nimiä suureen kansalaisadressiin. Yhdessätoista päivässä, siis vajaassa kahdessa viikossa, adressiin saatiin 522 931 nimeä. Suomessa oli siihen aikaan 2,5 miljoonaa asukasta, joten työ ja sen tulos oli valtava. Keruutyöhön liittyi kaukana nykyihmisen mukavuusalueen ulkopuolella olevia asioita kuten vaikkapa 150 kilometrin hiihto Rovaniemeltä Kittilään kovassa pakkasessa.

Adressin tarkoitus oli tietysti ilmaista suomalaisten vastalause keisarin manifestille. Kun 500-miehinen valtuuskunta maaliskuussa lähti Pietariin tapaamaan keisaria, tuloksena oli pettymys ja hukkareissu. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan, mutta ilmoitti suopeasti, ettei kuitenkaan ole vihainen.

Suuren adressin kerääminen lienee tullut monille tutuksi Väinö Linnan kirjasta Täällä Pohjantähden alla ja elokuvasta, jonka Edwin Laine sen pohjalta ohjasi. Elokuvassa kirkkoherran rouva Ellen Salpakaria esittänyt Rose-Marie Precht kiersi reellä kulkuset helisten mökistä mökkiin. Surkuhupaisin kohtaus näyteltiin Leppästen mökissä, jossa Luojalta vähän saaliiseen jäänyt Preeti säikähtää korean rouvan ilmestymistä eikä oikein ymmärrä, mitä häneltä ollaan tahtomassa.

- Ei sunkaan siitä mitään isompaa kulunkia, on ollut vähän huonoo tässä, Preeti varmistelee. Mutta lopulta asia kirkastuu Preetinkin tajunnassa ja keisari saa tietää, että myös tämä Pentinkulmalla asuva vähäosainen vastustaa keisarillista mielivaltaa.

Tutkin äsken tovin adressin sivuja, varsinkin Laitilan osalta. Heti ensimmäisellä sivulla oli tuttuja nimiä, samoja, joita löytää paitsi Laitilan hautausmaan sukuhautojen paasista myös talojen postilaatikoista. Isojen talollisten lisäksi adressin allekirjoittajien ammateiksi oli nimetty muun muassa "entinen torppari, ratavartian waimo, kiertokoulun opettaja, ittellinen miäs, entinen talollisen vaimo ja neuloja".

Käsialojen vaihteluista näkee, että nimet ovat oikeasti eri ihmisten kirjoittamia. Useat allekirjoituksista osoittavat selvästi, ettei kaikkien suomalaisten kirjoitustaito tuohon aikaan yltänyt kovin hyvin edes oman nimen piirtämiseen. Mustettakin on loiskunut välillä vähän sinne ja tänne. 

Miten minä tuonne päädyin (etenkin kun piti niin istumani äänne- ja muoto-opin kirjan ääressä)?

Syyllinen on Vesa Vareksen kirja Helmi Krohn  1871-1913, naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu. Sain sen tänään loppuun ja halusin sitten vielä katsoa, miltä kirjassa mainittu adressi näyttää. Vares mainitsee adressin siksi, että Helmi ja Emil Nestor Setälä olivat innokkaasti mukana adressin kokoamisessa, Emil esimerkiksi suomensi alun perin ruotsiksi kirjoitetun vetoomustekstin. Vares myös tietää kertoa, että kuva, jossa adressikirjapinoa esitellään, on otettu Setälöiden olohuoneessa. 

Kuka tahansa voi käydä tutkimassa adressia Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa.

Tämä on nyt toinen kerta, kun sivuan Vareksen Krohn-kirjaa enkä tälläkään kerralla pääse itse aiheeseen, kertomaan kirjasta (blogitekstin pituus täytyy yrittää rajata kohtuulliseksi). Ehkä tyydyn vain sanomaan, että kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Kuin myös avartava; kirja parhaimmillaan vaatii välittömiä lisäyksiä, täydennyksiä ja uusien ovien avaamista.