Etsin haastateltavaa

Tulipas sössittyä taas tänään oikein epäepäammattimaisesti.


Lähdin aamupäivällä jutuntekoon maakunnan etäisimmälle rajalle. En käy siellä kovin usein mutta en kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa menossa ko. paikkaan.

Selvitin tietysti reitin ja matkan etukäteen. Tulostin mukaani kartan ja ajo-ohjeet. Perehdyin aiheeseeni niin hyvin kuin googlettamalla pystyin. Tunsin erityiseksi velvollisuudekseni olla ajoissa paikalla, sillä aiemmin viikolla haastateltavani oli yrittänyt pyristellä sovitusta haastattelusta eroon ja minä olin hienovaraisesti kiristänyt häntä kuitenkin suostumaan ja onnistunut siinä.

Ja mitä sitten tapahtui?

Minä eksyin. Ihan kerta kaikkiaan eksyin. Yhtäkkiä olin keskellä maaseutua paikassa, jossa minun suinkaan ei näppärien ajo-ohjeideni mukaan pitänyt olla. Kaiken lisäksi kello lähestyi armotonta vauhtia kahtatoista jolloin minun piti olla perillä.

Ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan. Haastateltavani yritti neuvoa minua mutta hänkään ei oikein saanut päähänsä, missä mahdoin olla. Lopulta hän oli keksivinään paikan ja neuvoi minulle tien jota lähdin ajamaan. Sillä seurauksella, että kohta olin melkein samassa paikassa josta olin aloittanut eksymiseni eli ihan hukassa.

Oli pakko nöyrtyä ja soittaa toisen kerran. Haastateltavani ei nytkään saanut päähänsä missä minä mahdoin olla mutta antoi kuitenkin sen verran uutta tietoa omasta olinpaikastaan, että löysin oikean suunnan.

Pääsin perille noin puoli tuntia myöhässä. "Perillä" oli paikkakunnan keskustaajaman keskipiste jota oli mahdoton olla huomaamatta, tulipa mistä suunnasta tahansa. "Perille" löytämistäni olisi ratkaisevasti helpottanut jos joku - esimerkiksi minä itse - olisi ymmärtänyt huomata tämän "Perille"-paikan varsin keskeisen sijainnin. Kartasta vaikka.

Onneksi, onneksi haastateltavani oli leppoisa ja huumorintajuinen ihminen. Joku toisenlainen olisi jo kieltäytynyt koko jutusta. Pyytelin anteeksi ja vakuutin, ettei minulle ikinä ennen ole käynyt näin (ai ei muka?) ja sanoin, että uskoakseni olen kuitenkin parempi jutuntekijä kuin kartanlukija (mikä sentään on totta).

Kommelluksia sattuu, vaikka ei saisi. Aina niistä jotain oppiikin. Tänään koin välähdyksen siitä miltä tuntuu, kun ei äkkiä kykenekään johonkin, jonka piti olla ihan helppoa. Ei vain tiedä eikä osaa enää. Siltä siis tuntuu, kun alkaa dementoitua.  Aika ikävä tunne muuten.

Niin ja navigaattoria en käytä. Kun joku kumminkin kysyy. 

On se Huvikumpu, vaikka...

Tämän sunnuntain asuntonäyttelykohteemme oli parikymmentä kilometriä Turusta pohjoiseen. Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ja viime sunnuntain vahingosta viisastuneena; viikko sitten olimme vähällä menettää koko näytön, sillä auton hansikaslokerossa hyytynyt navigaattori suostui toimimaan vasta pitkän lämmittelyn jälkeen. Eikä siitä nytkään, huoneenlämmöstä otettuna, paljon hyötyä ollut: kumpikaan ei muista, mistä siihen laitetaan ääni päälle ja kumpikaan ei näe ilman silmälaseja juuri mitään. Lasit tietysti olivat kummaltakin jääneet kotiin. Pääsimme silti perille, viisaana tyttönä minä olin tarkistanut reitin karttapalvelusta ja opetellut sen ulkoa.

Viehättävä Huvikumpu-tyylinen talo oli myös sisältä viihtyisä ja kodikas. Voisin hyvinkin haluta asua tällaisessa talossa, vanhan puutarhan ympäröimänä. Reilun kahdentuhannen neliön tontilla olevasta talosta pyydetään
239 000 euroa.

Tähän asti kaikki hyvin.

Myynti-ilmoituksessa sanotaan näin: "Tämä talo yllättää positiivisesti". Mietin heti, mikä on se vaikka joka lauseen perään kuuluisi? Ja selvisihän se, kun kaarroimme talon pihaan. Vaikka on talon vieressä, ylhäällä vallin päällä kulkeva vilkkaasti liikennöity maantie. Korkea valli pimentää tontin vaikka toisaalta toki sulkee sen suojaansa ja pitää varmaan siitä suunnasta tulevat tuuletkin loitolla.

Joten tästä kauniista talovanhuksesta, tästäkään, ei tule meidän uutta kotiamme.

Näytössä oli paljon ihmisiä, enimmäkseen nuoria perheitä. Talot, joiden läheltä löytyvät lapsiperheille tärkeät palvelut, vetävät tietysti eniten katsojia. Tästäkin talosta on lyhyt matka kouluun, päiväkotiin ja kauppaan ja Turun keskustaan pääsee nopeasti moottoritietä pitkin. Tämän takia meidän varmaan pitäisi keskittyä etsimään vähän kauempaa, mehän emme tarvitse mitään lähipalveluja eikä meidän ole pakko päästä keskustaankaan päivittäin.

Kotimatkalla Raine kysyi, josko käytäisiin kahvilla. Sanoin, että mennään kotiin keittämään, tulee halvemmaksi. Että jos tässä nyt aletaan kantaa rahoja kahviloihin, niin tomppaan saa pian naputella osoitteeksi Mierontie 1.

Ikävä vaimo.