Häätunnelmista keittiöhaaveisiin

Häät olivat niin iloiset ja liikuttavat kuin arvata saattoikin. Morsian oli häikäisevän kaunis, sulhanen miehekäs ja pari kovasti rakastunut. Me tädit nyyhkimme asiaankuuluvasti ja täydestä sydämestä.

Nuoripari oli valinnut vähän erikoisemman tavan mennä naimisiin: yhteisvihkimisen. Se tapahtui Henrikin kirkon Tähkäpuistossa, ihanassa ruusutarhassa, johon oli pystytetty kaksi telttakatosta vihkipaikoiksi. Jokainen pari vihittiin erikseen, mutta pareja oli kymmenittäin. Meidän parimme järjestysnumero oli 35, joten leirialttarille päästiin vasta lähempänä puoltayötä. Tunnelma oli taattu, sillä ruusupuiston halki telttakatoksille oli järjestetty lyhtypolut ja taivaalla loisti täysikuu.

Vihkimisen jälkeen seurakunta tarjosi kakkua ja kuohuviiniä seurakuntasalissa. Me olimme aloittaneet juhlat jo iltapäivällä joten olimme syöneet ja leikanneet hääkakkuakin jo ennen kuin pari oli virallisesti naimisissa.

Olimme kotona yhden maissa yöllä. Väsymys painoi aika lailla, sillä edellisenäkin iltana oli mennyt myöhään. Raine tuli kotiin perjantaina viimeisellä Kööpenhaminan lennolla ja minä olin tietysti vastassa kentällä. Tällä kertaa miehen kotimatka oli aika helppo, Mariner on seilannut kesän Välimerellä ja Raine lähti kotia kohti Italiasta eikä Amerikan mantereelta, kuten yleensä.

Tänään tulimme maalle. Minun täytyy mennä takaisin kaupunkiin tiistai-iltana, mutta Raine viettänee koko lomansa täällä, lokakuuhun asti.

En ole tehnyt muuta mainittavaa kuin laittanut ruokaa. Tein sen puuhellalla kuten usein täällä ja se ei todellakaan ole hätäisen ihmisen hommaa. Ei ollut varsinkaan tänään, kun tuli ei ottanut millään syttyäkseen.

 
Puuhellat taitavat olla kaikki erilaisia ja jokaisella on omat metkunsa. Tämä yksilö savuttaa armottomasti, jos ei tiedä, miten tulet houkutellaan palamaan kunnolla. Se vaatii sitä, että sytytän tulen ensin hellan uuniin ja sitten syöksähdän tuvan puolelle polttamaan vähän paperia siellä olevan leivinuunin hormin suulla olevassa luukussa. Nämä vastakkaiset tulet saavat erinomaisen vedon aikaiseksi ja useimmiten tuli syttyy ja palaa vaivattomasti ja savuttamatta. Tänään oli hankaluuksia ja sain juoksennella edestakaisin monta kertaa.

Puuhella ei ole mikään induktioliesi. Siinä kuumeneminen kestää kauan ja esimerkiksi paistinpannua saa kuumentaa tosi kauan, ennen kuin ruoka alkaa paistua eikä vain kiehua.

Tuo iso valkoinen kattila on kuumaa vettä varten.

Haaveilen keittiöremontista. Keittiö on siinä kunnossa kuin se oli kun ostimme tämän talon eikä se ole yhtään kaunis sen paremmin kuin viihtyisäkään. Haaveksin ihanasta, vaaleasävyisestä maalaiskeittiöstä, oikein parhaaseen Country Kitchen -tyyliin. Mutta ne haaveet saavat vielä odottaa, talossa on niin paljon kaikkea muuta, tähdellisempää korjattavaa. Tänä syksynä rakas talomme saanee taas muutaman uuden ikkunan.   

Hääpäivän edellä

Ei niin kovin kauan sitten olin lapsenvahtina pienelle kummitytölleni. Hän osasi jo vähän puhua, eikä tykännyt ollenkaan siitä, että vanhemmat häipyivät jonnekin ja hänet jätettiin tädin kanssa. Tyttö huusi koko ajan. Ihan koko ajan ja vahtipesti kesti kolme päivää.

Olin pulassa. Yritin kaikkea. Lykin häntä rattaissa. Houkuttelin leluilla ja kirjoilla. Tarjoilin syötävää. Ja tyttö huusi.

Epätoivoissani ryhdyin laulamaan ja kas kummaa, lapsi hiljeni. Hän istui keittiön lattialla, sen muistan, piti käsiään itkusta märkien pienten kasvojensa edessä ja tuijotti minua vihaisesti sormiensa lomitse. Tilanne oli äärimmäisen herkkä, tunsin, että ihan  kohta huuto alkaisi taas. Lauloin entistä pontevammin. Tytön katse arvioi minua.

- Tassi! kuului sitten komento käsien takaa.

Minähän tanssin. Lauloin ja koikkelehdin pienessä keittiössä minkä taisin. Mutta kelpasiko se? Ei kauaa.

Se lastenvahtipesti oli rankin, minkä olen ottanut.

Huomenna tuo pieni tyttö menee naimisiin. Äkkiä hänestä kasvoi aikuinen, kaunis ja mukava tyttö. Hän löysi mukavan miehen jonka kanssa perustaa nyt perheen. Hän ei enää puhkea itkuun, kun näkee minut.

Kummitätinä olen ostanut hänelle lahjan, mutta mitä oikeasti haluaisin antaa, se on jotain muuta kuin tavaraa.

Haluaisin olla kuin sadun hyvä haltijatar, joka ripottaa tähtipölyä lapsen ylle ja antaa ihmeellisiä taikalahjoja. Sellaisia, joita voi ottaa käyttöön sitten, kun tulee vastamäkiä.

Naimisiin meneminen, sitoutuminen toiseen ihmiseen on riskialtista. Jos oikeasti ymmärtäisi, mitä on tekemässä, kun lupaa rakastaa yhtä ja samaa ihmistä elämänsä loppuun, ei ehkä uskaltaisi tehdä sitä. Ei varmaan uskaltaisi. 

Tulee päiviä, jolloin ei voi ymmärtää, miksi on valinnut niin väärin.

Silloin tarvitaan haltijattaren lahjoja, joista otetaan tahtoa, kärsivällisyyttä ja huumoria.
Tulee parempia päiviä. Ei kaikki ole niin vakavaa. Kyllä tämä tästä.

Ja sitten onkin jo parempi päivä. Niin ne vuorottelevat ja muuttuvat vuosiksi, yhteisestä tulevaisuudesta tulee yhteinen historia.

Tärkeintä on kohdella toista hyvin. Puhua kauniisti, ajatella toisenkin parasta, olla samalla puolella. Yrittää muuttaa vain itseään, ei toista. Antaa toiselle tilaa. Kunnioittaa asioita, jotka ovat toiselle tärkeitä, vaikka ei ymmärtäisi, miksi.

Kaikkea hyvää hääparille!

 

Niinhän siinä sitten kävi

...etten päässyt yliopistoon.
Olen kuitenkin varasijalla, tosin en vielä tiedä, kuinka monennella. Kotimaiseen kirjallisuuteen lähetettiin 107 hakemusta, kokeisiin osallistui ehkä 70 ihmistä ja 14 otettiin sisään.

Totta kai nyt harmittaa, mutta ei mitenkään maatakaatavasti. Tämän kanssa pystyy elämään. Ja olen ihan vilpittömästi iloinen niiden nuorten puolesta, jotka saivat opiskelupaikan. Ei se sieltä helposti tullut.

En tiedä, mihin kompastuin. Pohjapisteitä minulla oli 35/50, kokeesta saattoi saada toiset 50. Ylioppilastodistuksessani on vain yksi laudatur, äidinkielestä. Muut arvosanat olivat E, M ja C ja niistä ei tuon enempää sitten tullut.

Olin lukenut kirjani hyvin. Luin jokaisen useampaan kertaan, alleviivasin ja tein vähän tiivistelmääkin. Vastasin asiallisesti ja kirjoitin varmasti tarpeeksi hyvin, joskin ehkä vääristä asioista. Se selvinnee vielä.

Se vähän huvittaa, että jos kokeen tarkoituksena on mitata ihmisen kypsyyttä opiskella yliopistossa, niin enkö muka ole tarpeeksi kypsä? Jopa ylikypsä.

Viime yön nukuin todella huonosti. Olin kaupungissa ja siellä nukun aina huonommin kuin täällä maalla, mutta viimeöinen oli jo harvinaista. Kääntelin kylkeä joka puolen minuutin päästä ja kello oli varmasti lähempänä aamuyön tunteja, kun vaivuin uneen. Sitten näinkin komeaa unta, jossa sain yliopistolta suuren kirjeen missä kerrottiin hienoin sanakääntein, että minä olen saanut yliopiston kaikkien aikojen parhaat pisteet pääsykokeissa. Varmemmaksi vakuudeksi paperiin oli painettu vielä lihavoitu numero 1. Taisi peräti olla laakeriseppeleetkin jo valmiina siinä ympärillä.

Olisipa se edes enneuni siitä varasijasta.

Muuten päivääni on kuulunut auton vieminen Veholle määräaikaishuoltoon ja juhlavaatteen etsiminen kummitytön häihin. Veho on mukavasti Raision Myllyn vieressä ja menin tietysti sinne vaateostoksille.

Minulla on yleensä aika selkeitä mielikuvia siitä, miltä haluaisin jossain tilanteessa näyttää, mutta eihän sellaisia vaatteita missään myydä. Nyt on muutenkin huono aika ostaa juhlamekkoa, sillä kesämekot alkavat olla loppu ja syysvaatteita ei vielä paljon ole tarjolla. Se, mitä oli, oli enimmäkseen mustaa.

Sovittelin muutamia ja totesin kaikki huonoiksi. Olen sekä ylä- että alapäästä kokoa 36 ja 167 senttiä pitkä, aika standardikokoinen siis. En osaa edes kuvitella, kuinka vaikeaa sellaisten ihmisten on löytää vaatteita, jotka ovat jotenkin eriparisia tai pitkiä tai lyhyitä tai jotain muuta kuin keskimittaisia ja -kokoisia kun se minullekin tuottaa tuskaa. Sovittamani mekot olivat kokoa 36, mutta silti niissä saattoi yläosa pussittaa tai repsottaa tai ihan mitä vaan.

Lopulta iskin silmäni Sokoksella ruskeankirjavaan leninkiin, joka olikin se oikea. Aika usein näissä Oikeissa lukee Esprit ja niin nytkin.

Tein aikaisemmin kaikki vaatteeni itse. Myös tyttöjen vaatteet kun he olivat pieniä. Nytkin kävi mielessä, että saisin itse tekemällä paitsi sopivan, paljon halvemmalla, mutta ei nyt sitten tällä kertaa. Vaatetuskankaita on muuten aika heikosti myynnissä, ihmiset eivät taida paljon enää ommella.

Tämmöinen päivä. Nyt odotan vielä sitä yliopiston kirjettä joka tulee, vaikka ei ehkä niin komeana kuin viime yönä. Vasta sen jälkeen teen uusia suunnitelmia.  

Munasoosia hääpäivälliseksi

Puu kaatui myöhään eilen illalla ja tukki tien. Tietääkseni kukaan ei kuitenkaan ollut pulassa sen takia, liikenne mökkitiellämme on hyvin hiljaista.

Naapuri tuli aamulla ja kesti tuskin puolta tuntia, kun toistasataa vuotta vanha puu oli hävinnyt   lopullisesti. Minä siivosin oksat pois ja haravoin vielä lopuksi tien. Se siitä myrskystä.

Tänään oli jo uusi myrsky. En muista pitkään aikaan, jos koskaan, kuulleeni niin kovaa ukkosen jylinää. Vai pitäisikö puhua räjähdyksistä, siltä ne enemmän kuulostivat. Kiskoin taas kaikki töpselit irti pistokkeista. Laitoin ne takaisin vasta, kun Monacon ruhtinashäät alkoivat, pitihän niihin sentään päästä.

Päivän kuuluisin sulhanen on neljä päivää nuorempi kuin minä. Positiivisesti ajatellen hänen pitäisi olla riittävän kypsä perheen perustamiseen. Hauraan ja eksyneen näköistä morsianta katsoessa ei voinut välttyä uhrilammasajatuksilta.

Leikkasin vähän matonkuteita, sahasin vähän puita, silitin pyykkiä. Päivä on ollut kaikkeen aivan liian kuuma. Laitoin yhtä lempiruuistani, jota kukaan muu ei meillä syö: valkokastiketta, johon tulee keitettyä kananmunaa, tilliä ja ruohosipulia. Keitin muutaman uuden perunan sen kanssa ja söin niin, että oli pakko mennä päiväunille.

Monacossa ruoat lienevät juhlavampia. Parempia ne tuskin ovat.

Ompelutöitä ja onnea hääparille

Tilkkupeitto on nyt siinä vaiheessa, että osia pääsee yhdistämään. Jos alkupuoli peiton teosta sujui helposti, on loppu nyt hankalampaa. Isoja kappaleita on vaikea käsitellä, eikä niitä oikein mahdu levittämään kunnolla minnekään.

Olohuoneen lattia on nyt tämän näköinen.

Reunakaitale on keltainen, yhtä tilkkukankaista. Tein saman reunakaitaleen myös taustapuolelle, mutta koko taustaa en raaskinut tehdä kalliista puuvillasta. Muuten tausta on oranssia lakanakangasta Eurokankaan palakopasta. Olen yrittänyt mitata osat tarkasti, jotta ne sopisivat toisiinsa mahdollisimman hyvin. Eniten ongelmia aiheuttaa välivanu, joka piti ommella kokoon kahdesta palasesta ja joka tahtoo venyä helposti. Ompelin sen ensin koneella, mutta siitä ei tullut hyvää. Purin ompeleen ja ompelin käsin.

Käsin ompeleminen sujuu aina parhaiten lattialla istuen. Samalla katsoin televisiosta Williamin ja Katen hääkoostetta. Selostajat puhuivat moderneista häistä, mutta minun mielestäni ne olivat kauhean vakavat, tunnelma oli kuin hautajaisista. Juhlalliset, sitä ne tietysti olivat ja sopivat sikäli tulevalle kruununperijälle. Mutta miksi virsien ja puheiden piti olla niin synkkiä ja ilottomia? Ei jälkeäkään siitä vilpittömästä ilosta ja rakkauden ilmapiiristä, joka välittyi viime kesänä Victorian häistä.

Prinsessasadut ovat ihania, mutta kun asiaa alkaa ajatella vähänkään pitemmälle, koko touhu näyttää naurettavalta. Eihän siinä oikeasti ole mitään järkeä, että joku muka olisi siniverinen ja jo syntyessään parempi kuin muut. Se on sitä paitsi kovin epäreilua sitä siniveristäkin kohtaan, jolla ei pahemmin ole vaihtoehtoja. Ja mitä sitten, jos kruununperijä sattuu olemaan ihan pöljä? Semmoinen, josta ei millään kasvatuksella saada hovikelpoista.

Toivon joka tapauksessa vilpittömästi, että William ja Kate ovat onnellisia ja jaksavat olla yhdessä. Englannin hovi ei tunnetusti ole ollut mikään onnen tyyssija.