Uupunut opiskelija ei kehtaa tunnustaa

Tulin äsken yliopistolta. Ulkona sataa ja yltyvä tuuli kokeilee uuden peltikattomme kestävyyttä.

Olipa raskas luento! Ei muuten, mutta väsytti niin kovin. Kaiken lisäksi minulta puuttui muutama, aiemmin jaettu paperi ja oli typerää istua mukamas seuraamassa asiaa, josta minulla ei ollut hajuakaan. En kehdannut sanoa, ettei minulla ole sitä paperia kun luennoitsija on sen varta vasten lähettänyt minulle sähköpostissa: se kuuluu niihin, joita jaettiin sinä yhtenä iltana jonka olin pois.

Tiesin jo yliopistolle mennessäni, että illasta tulee vaikea. Tein tänään kolme haastattelua, ehdin juuri ja juuri käydä kotona syömässä eilistä makaronilaatikkoa ja lähdin saman tien luennolle.

Yritän välttää useita haastatteluja luentopäivinä, mutta aina ei pysty. Yritän yleensäkin järjestää aikatauluni siten, että tapaan vain korkeintaan kahdet haastateltavat päivässä. Kolmansien kohdalla olen jo kovin väsyksissä ja neljänsistä ei käytännössä synny mitään järkevää. Ei minulla ole mitään halua olla nääntynyt Työn Sankari eikä minua valittaisi Vuoden Freelanceriksi vaikka haastattelisin ja kirjoittaisin itseni henkihieveriin. Eipä se lihottaisi edes pankkitiliä, sillä verottaja kohtelisi minua samalla ankaruudella kuin kaikkia muitakin yksinyrittäjiä.

Muuten kyllä tykkään työstäni. Haastattelutilanteet ovatkin raskaita juuri siksi, että uppoudun niihin niin intensiivisesti. Oli aihe mikä tahansa, se muuttuu kiinnostavaksi heti, kun joku asian hyvin tunteva kertoo siitä. Ja ihmisten kohtalot, ne vasta ovat kiinnostavia! Toimittajan työssä viihtymiselle yksi perusedellytys on se, että on luonnostaan oikea juorutäti. Ja minä olen: olen tosi utelias. En ymmärrä ollenkaan (enkä usko) kun joku sanoo, että voi voi, minua eivät toisten ihmisten asiat sitten jaksa kiinnostaa!

Tässä myös oppii uutta koko ajan. Ja saa oivalluksia. Tämän päivän oivalluksen sain eräässä viihtyisässä toimistossa, joka näytti uudelta ja arkkitehdin suunnittelemalta. Sain kuitenkin kuulla, että kaikki kalusteet oli hankittu käytettyinä ja murto-osan hinnalla uusiin verrattuna.

En taas muistanutkaan, että toimistokalusteitakin saa ostaa käytettynä ja olen juuri harkinnut uuden työtuolin hankkimista. Istun parhaillaan aika vanhalla konttorituolilla, jossa ei ole käsinojia. Vieressä on toinen tuoli, jossa on käsinojat, mutta jossa ei voi istua, koska tuoliosa on ihan rikki eikä kestä. Pidän tuota tuolia kuitenkin vieressäni, sillä lepuutan oikeaa kättäni välillä käsinojalla, se tuppaa muuten rasittumaan hiiren käytöstä. Mutta nythän menenkin heti tilaisuuden tullen katsomaan, löytäisinkö käyttökelpoisen, käsinojallisen työtuolin itselleni.

Tuuli yltyy. Säätiedotukset lupasivat syysmyrskyä ja sellainen näyttää olevan tulossa. Tällaisina iltoina olen aina erityisen kiitollinen siitä, etten ole koskaan pyrkinyt sanomalehtien varhaisjakajaksi.

Mikään sovitus ei riitä

Kun kirjoitin eilistä päivitystä en vielä tiennyt koko totuutta Norjan tapahtumista. Nyt ei voi sanoa muuta, kuin että sanoja ei juuri ole.

Missä on se hyvä, mitä tuo äärimmäiseen pahuuteen syyllistynyt ihminen luuli edistävänsä? Missä on mitään hyvää, mitä ikinä on yritetty edistää väkivallalla?

Ei missään.

Mikään sovitus ei ole mahdollinen.

Äärimmäisyys on kaikissa asioissa vaarallista. Kaikkein vaarallisinta, kun siihen liittyy jokin uskonto.

Mutta turha minun on siitä kirjoittaa yhtään enempää. Tuskinpa tämä blogi kuuluu minkään ääriaineksen suosikkilukemistoon.

Lupailin eilen kuvia uusista tuoleistani. Niitä ei nyt tule, sillä tuolit eivät ole valmiit. En löytänyt koristenauloja yhdestäkään potentiaalisesta kaupasta Laitilasta, vaikka kävin aamupäivällä kysymässä jokaisesta. Nyt minulla on ne naulat, mutta ostin ne Bauhausista samalla, kun tulin Turkuun. Pääsen naulaamaan vasta huomenna.

Matkalla jouduin pahimpaan myrskyyn, missä ikinä olen ollut maantiellä. Tuuli riepotteli tienvarren puita vaarallisen näköisesti ja satoi niin rankasti, etten nähnyt kuin ehkä parinkymmenen metrin päähän jos sinnekään. Ajoin sydän kurkussa lähimmälle linja-autopysäkille ja pysähdyin siihen. En ollut yksin, pysäkillä seisoi neljä tai viisi autoa jo ennen minua.

Myrsky tuntui painuvan kohti Laitilaa. Saa nähdä, mikä siellä sitten taas odottaa.

Munasoosia hääpäivälliseksi

Puu kaatui myöhään eilen illalla ja tukki tien. Tietääkseni kukaan ei kuitenkaan ollut pulassa sen takia, liikenne mökkitiellämme on hyvin hiljaista.

Naapuri tuli aamulla ja kesti tuskin puolta tuntia, kun toistasataa vuotta vanha puu oli hävinnyt   lopullisesti. Minä siivosin oksat pois ja haravoin vielä lopuksi tien. Se siitä myrskystä.

Tänään oli jo uusi myrsky. En muista pitkään aikaan, jos koskaan, kuulleeni niin kovaa ukkosen jylinää. Vai pitäisikö puhua räjähdyksistä, siltä ne enemmän kuulostivat. Kiskoin taas kaikki töpselit irti pistokkeista. Laitoin ne takaisin vasta, kun Monacon ruhtinashäät alkoivat, pitihän niihin sentään päästä.

Päivän kuuluisin sulhanen on neljä päivää nuorempi kuin minä. Positiivisesti ajatellen hänen pitäisi olla riittävän kypsä perheen perustamiseen. Hauraan ja eksyneen näköistä morsianta katsoessa ei voinut välttyä uhrilammasajatuksilta.

Leikkasin vähän matonkuteita, sahasin vähän puita, silitin pyykkiä. Päivä on ollut kaikkeen aivan liian kuuma. Laitoin yhtä lempiruuistani, jota kukaan muu ei meillä syö: valkokastiketta, johon tulee keitettyä kananmunaa, tilliä ja ruohosipulia. Keitin muutaman uuden perunan sen kanssa ja söin niin, että oli pakko mennä päiväunille.

Monacossa ruoat lienevät juhlavampia. Parempia ne tuskin ovat.

Myrskyn jälkeen

Lähdin iltapäivällä Turkuun viemään lapsia takaisin heidän vanhemmilleen. Siivosimme lähtiessämme, että minun olisi sitten mukava tulla takaisin. Nonna jätettiin odottamaan. Kaikki oli kaunista ja rauhallista ja päivä paistoi.

Kun palasin muutaman tunnin kuluttua, näytti tältä.

Niin on kuin olisi isommatkin kemut vietetty. Tuo kallellaan oleva pöytä on todella painava ja sen on täytynyt lentää ilmassa, jotta se on päätynyt tuohon. Mutta onhan sillä ollut hyvä purje: iso aurinkovarjo, joka on muuten jo ainakin kolmas joka täällä on mennyt tuulen takia rikki.

Tämä ei ollut ainoa vahinko. Meillä on mökkitien varressa ollut ikivanha, pystyynkuollut, iso kuusi. Nyt se oli katkennut juuresta, kaatunut ja jäänyt nojaamaan nuorta koivua vasten. Se ei ole kovin tukevan näköisesti siinä ja kun se kaatuu, se kaatuu tielle.

Soitin naapuriin ja varoitin puusta. Naapurin pojat ajelevat usein mopoilla ja mönkijöillä tästä ohi ja ajattelin, että olisi ihan kauheaa, jos puu kaatuisi heidän päälleen. Suunnittelin, että etsin jonkun ongelmapuunkaatajan heti huomenna.

Ihana naapurini kävi katsomassa puuta ja totesi, että hän saa sen kaadettua ja lupasi tulla aamulla. Menen tietysti auttamaan, missä voin.

Tällaistakin on elämä maalla. Eteen voi tulla ihan mitä vain eikä missään ole huoltomiestä tai isännöitsijää, jolle voisi soittaa.