Vanhakin nyt nuortuu (jos selkä kestää)

Kävi juuri kuten eilen arvelimme: Unikulma-sänky ei mahtunut makuuhuoneeseen.

Tai mahtui, puoliksi. Sängyn runko moottorisysteemeineen jäi tuonne toiselle puolelle odottamaan parempia aikoja ja siirsimme vain patjat. Teemme siis paluuta juurillemme, lattialla sitä nuorenakin nukuttiin kun ei ollut vielä ensimmäistäkään sänkyä.

Makuuhuoneesta tuli tällainen.

Muutoksen yhteydessä sanoin hyvästit myös sille edellisvuonna ompelemalleni tilkkupeitolle. Se ei tietenkään sovi tähän huoneeseen, eikä sillä ole paikkaa myöskään tulevissa suunnitelmissani.

Tuossa isossa korissa ovat nyt kaikki villapaidat. Villapaitojen säilyttäminen hyllyllä pinossa on hankalaa, eikä niitä voi laittaa henkariinkaan etteivät  ne veny. Katsotaan, jos tämä ratkaisu toimisi.

Entisen makuuhuoneemme yhteydessä on vaatehuone ja tyhjensin myös sen tänne toiselle puolelle, jossa niin ikään on vaatehuone ja komeroita. Laitoin jonkun verran pois sellaisia vaatteita, joita en koskaan käytä joskin totesin, että jos olisin yhtä raaka kaikkia vaatteitani kohtaan, minulle ei jäisi juuri mitään.

Järjestin kaikki oikein hienosti ja nyt kaikella on oma paikkansa, jopa huivit roikkuvat nätisti komerossa jossa ei ole mitään muuta. Paitsi kirjoja, mutta ei muita vaatteita.

Hämmästyin, kun ripustin kaikki mekkoni perätysten vaatehuoneen tangolle ja laskin ne. Niitä on parikymmentä, vaikka minusta tuntuu, etten omista kuin korkeintaan kaksi mitenkuten kelvollista.
Joukossa on yksi uusi, jota en ole käyttänyt kertaakaan. Enkä käytä. Näin sen saman nimittäin eilisessä Vallan linnakkeen jaksossa kun Tanskan seksityöläisten puhenainen oli pukeutunut siihen. 

Ei sentään töissä, mutta en minäkään sitä töissä ajatellut käyttää.

Sunnuntai ei ole suosikkipäivä

Aloitin tämän sunnuntaipäivän ikkunanpesulla. Meillä on täällä Vanhalla Maatilalla taas yksi uusi ikkuna, nyt tässä ns. tyttöjen huoneessa. Huone on ns. tyttöjen huone siksi, että vaikka se alun alkaen on ollut tyttöjen huone, siellä nukkuvat nyt kaikki, jotka tulevat tänne vieraiksi.

Sen verran täytyy kehuskella, että olen tehnyt kaikki tekstiilit, mitkä kuvassa näkyvät, myös matot. Vain tuo pieni ruudullinen pöytäliina on Linumin mallistosta, sen ostin Tre Små Rum -liikkeestä Paraisilta.

Vielä lähikuva ikkunasta. Ikkunalaudat maalaamme valkoisiksi, jahka ehdimme. Nämä uudet, Rainen alusta loppuun itse tekemät ikkunat ovat valtava parannus vanhoihin, jotka olivat huonossa kunnossa ja joiden puitteista kärpäset pääsivät ikkunoiden väleihin ja reunoista hiiret huoneisiin. Tästä ei ihan heti tulla ja taitaa viimakin pysyä paremmin ulkopuolella. Ja mikä melkein parasta: nämä saa auki ilman työkaluja!

Ikkunanpesun jälkeen kävin käsiksi puuvajan takana olleeseen tiilikasaan. Siinä makasivat salin entisen pystyuunin tiilet. Olivat maanneet jo pari vuotta, siitä asti, kun uusi uuni muurattiin paikoilleen, mutta en ole saanut tartutuksi toimeen aikaisemmin. Nyt pinosin tiilet siististi ja harjasin ne puhtaiksi sitä ennen. Se olikin kovempi urakka kuin luulin, sillä tiiliä riitti aina vain.

Tein vielä Nonnan kanssa pitkän lenkin ennen kuin päätin, että sunnuntaityöt saavat riittää. Otin vanhan naistenlehden käteeni ja kuinka ollakaan, siinä oli artikkeli sunnuntaimasennuksesta. Onko tuttua?

Muistan kärsineeni sunnuntaiahdistuksesta - ei kai ihan masennuksesta kuitenkaan - kouluaikoina. Maanantaisin tuntui aina olevan pitkä koulupäivä, monta tuntia matematiikkaa ja liikuntaa ja suklaapuuroa ruoaksi, sitä ainoaa kouluruokaa, jota todella inhosin. En tiedä, johtuiko sunnuntaipäivien ahdistava tunnelma siitä tiedosta, että ikävä maanantai oli tulossa vai siitä, että sunnuntaina ei ollut sitäkään.

Lehtijutun mukaan sunnuntaimasennus on yleistä ja sen kourissa ollaan todella onnettomia. Minulla ei missään nimessä ole mitään neuvoja annettaviksi. Sunnuntait eivät vieläkään ole suosikkipäiviäni, vaikka en tietääkseni pode minkäänasteista ahdistusta niiden takia. Sunnuntait vain ovat vähän tylsiä, maanantait tuntuvat paljon paremmilta. Maanantai on arkinen ja käyttökelpoinen kuin lattiaan levitetty puhdas räsymatto.

Lopuksi saan vielä ilmoittaa, että olen Lottovoittaja. Kyllä.

Voitin kolme ja puoli euroa. Euron lotosta ja kaksi ja puoli euroa jokerista.

Saa kadehtia, mutta kerjuukirjeitä ei kannata lähettää.

Valmista tuli

Tilkkupeitto on valmis. Tein vielä viimeiset tikkaukset eilen tallilta tultuani ja sain peiton kuntoon vähän ennen puolta yötä.

Tämä on laskujeni mukaan yhdeksäs tilkkupeittoni. Tässä lähtökohtana oli tuo lattialla näkyvä matto, jonka kudoin viime kesänä. Päätin jo silloin, että jos ja kun teen uuden sängynpeiton, sen värien pitää sopia mattoon.

Olen tyytyväinen työn jälkeen sikäli, että peitto on siisti, se ei vedä eikä kiristä mistään, kulmat ovat siistejä ja tilkut aika hyvin kohdallaan. Tämä peitto on varmasti kaikkein siisteintä työtä, mitä olen tehnyt.

Värit olisin voinut valita paremmin. Tilkkupeiton tekemiseen pitäisikin varautua pikku hiljaa, keräillä sopivia kankaita vähitellen. Nyt menin kauppaan ja ostin kaiken kerralla. Se tarkoitti sitä, että oli otettava, mitä sai.

Sommittelussa annoin taas periksi kärsimättömyydelleni. Parhaan tuloksen saisi, jos vaivautuisi käyttämään paperia ja värikyniä ja ehkä ottamaan malliakin jostain. Tämä peitto on sommiteltu aika summittaisesti ja varoen ainakin sitä, etteivät samanväriset tilkut tule vierekkäin.

Tein tämän sillä tavalla, että piirsin ensin neliönmuotoisen pahvimallin. Sitten piirsin ja leikkasin saksilla (leikkureitakin on olemassa!) jokaisen tilkun erikseen. Sen jälkeen silitin tilkut kulmat vastakkain ja leikkasin ne halki keskeltä. Sitten vain yhdistin ne uudestaan, sommittelin kuvion lattialla ja ompelin.  Lopuksi ompelin reunakaitaleet.

Taustapuolella on yksiväristä puuvillakangasta ja samanvärinen reunakaitale kuin päällipuolella. Välissä on vanulevyä.

Kaikkein hankalin vaihe oli isojen kappaleiden yhdistäminen. Valmis peitto on noin 240 x 240 cm, neliskulmainen siis. Mittaamisessa piti olla tosi tarkka, muuten työstä ei olisi tullut mitään.

Viimeistelin peiton tikkaamalla sen käsin reunakaitaleen ommeljuovaa pitkin.

Olen minä aika tyytyväinen, vaikka tämäkään ei ole vielä se unelmien päiväpeitto.

Tästä projektista opin ainakin sen, että kannattaa kertoa aikomuksistaan julkisesti: se antaa kummasti puhtia tekemiseen.

Ompelutöitä ja onnea hääparille

Tilkkupeitto on nyt siinä vaiheessa, että osia pääsee yhdistämään. Jos alkupuoli peiton teosta sujui helposti, on loppu nyt hankalampaa. Isoja kappaleita on vaikea käsitellä, eikä niitä oikein mahdu levittämään kunnolla minnekään.

Olohuoneen lattia on nyt tämän näköinen.

Reunakaitale on keltainen, yhtä tilkkukankaista. Tein saman reunakaitaleen myös taustapuolelle, mutta koko taustaa en raaskinut tehdä kalliista puuvillasta. Muuten tausta on oranssia lakanakangasta Eurokankaan palakopasta. Olen yrittänyt mitata osat tarkasti, jotta ne sopisivat toisiinsa mahdollisimman hyvin. Eniten ongelmia aiheuttaa välivanu, joka piti ommella kokoon kahdesta palasesta ja joka tahtoo venyä helposti. Ompelin sen ensin koneella, mutta siitä ei tullut hyvää. Purin ompeleen ja ompelin käsin.

Käsin ompeleminen sujuu aina parhaiten lattialla istuen. Samalla katsoin televisiosta Williamin ja Katen hääkoostetta. Selostajat puhuivat moderneista häistä, mutta minun mielestäni ne olivat kauhean vakavat, tunnelma oli kuin hautajaisista. Juhlalliset, sitä ne tietysti olivat ja sopivat sikäli tulevalle kruununperijälle. Mutta miksi virsien ja puheiden piti olla niin synkkiä ja ilottomia? Ei jälkeäkään siitä vilpittömästä ilosta ja rakkauden ilmapiiristä, joka välittyi viime kesänä Victorian häistä.

Prinsessasadut ovat ihania, mutta kun asiaa alkaa ajatella vähänkään pitemmälle, koko touhu näyttää naurettavalta. Eihän siinä oikeasti ole mitään järkeä, että joku muka olisi siniverinen ja jo syntyessään parempi kuin muut. Se on sitä paitsi kovin epäreilua sitä siniveristäkin kohtaan, jolla ei pahemmin ole vaihtoehtoja. Ja mitä sitten, jos kruununperijä sattuu olemaan ihan pöljä? Semmoinen, josta ei millään kasvatuksella saada hovikelpoista.

Toivon joka tapauksessa vilpittömästi, että William ja Kate ovat onnellisia ja jaksavat olla yhdessä. Englannin hovi ei tunnetusti ole ollut mikään onnen tyyssija.

Takaisin sorvin ääreen

Ensimmäinen kunnon työpäivä takana. Tapasin aamupäivällä mukavan nuoren parin, jolla oli yhteinen yritys ja hienoja ideoita. Löysin taas kerralla tämän työn suolan kun kuuntelin heidän tarinaansa joka koostui paitsi lahjakkuudesta ja muutamista onnenpotkuista, myös sinnikkyydestä, rohkeudesta ja ahkeruudesta. En yhtään ihmettele, vaikka he olisivat tulevaisuuden armiratioita ja vuokkonurmesniemiä.

Iltapäivän istuin elinkeinofoorumissa Datacityssä. Paikka on vihonviimeinen sen takia, että lähistöltä ei tahdo millään löytää parkkipaikkaa. Minulta kului puoli tuntia ja yksi hukkaan heitetty kaksieuroinen ennen kuin sain autoni jonnekin puolen kilometrin päähän ja puoliksi luvattomaan paikkaan. Se kolikko meni, kun ajoin ensin Datacityn parkkialueelle toteamaan, ettei siellä ollut yhtään tyhjää paikkaa ja pistin kolikon automaattiin jotta pääsin pois. Viheliäistä. Lemminkäisen- ja Joukahaisenkadun alueet ovat pysäköinnin suhteen tukkoisimpia Turussa ja jos alueelle jotain pitäisi rakentaa, niin lisää parkkitaloja. Sen sijaan sinne näkyi olevan rakenteilla taas uusi kerrostalo. 

Elinkeino- ja kaikki muut foorumit ovat varmasti tarpeellisia, mutta eivät ne kovin elähdyttäviä ole. Koska ihminen ei kuitenkaan voi aina tehdä sitä, mitä haluaa, on useimmiten tehtävä vain se, mitä pitää. Niinpä istuin korva tarkkana loppuun saakka. Tosin sitten, kun iltapäivä eteni pitemmälle ja varsinkin kahvitauon jälkeen, mieleeni tuli monta kertaa muuan tapaus iltalukiosta. Siellähän systeemi on varsin vapaa sikäli, että oppilaat istuvat tunneilla jos tahtovat ja saavat mennä ja tulla kuten haluavat. Tätä tilaisuutta varsinkin nuoremmat oppilaat käyttivät surutta hyväkseen. Kerran matematiikantunnilla aihe taisi olla sen verran hankala, että yksi ja toinen parikymmenpäisestä ryhmästämme tunsi äkillistä tarvetta poistua. Opettaja opetti sinnikkäästi, vaikka tuolit kolisivat ja ovi kävi. Lopulta, kun luokassa ei ollut enää paljon ketään, hän parkaisi: "Älkää nyt kaikki lähtekö!"

Turussa sataa parhaillaan räntää. Sataa nyt mitä hyvänsä, niin viikonloppuna aion mennä käymään mökillä. Tiedän, että hiiret ovat pitäneet siellä oikeita orgioita koko talven kenenkään häiritsemättä ja ennen kuin siellä voi taas asua, kaikki irtain on tuotava kaupunkiin pestäväksi.

Nyt menen vähäksi aikaa jatkamaan tilkkupeittoprojektia. Yritän tehdä sitä joka päivä vähän. Menetelmä on osoittautunut varsin toimivaksi silloin, kun on tehtävä isoja juttuja vaikka aikaa ei oikein olisi.

Koiran kanssa menee paremmin vaikka laskeminen ei onnistu

Olin laskenut väärin. 144 ei tilkkua ei riitä läheskään uuteen päiväpeittooni, tarvitsen niitä melkein sata enemmän. Eikä ollut mikään vaikea lasku, mutta pieleen vain meni.

Voi olla, että kankaat eivät riitä.

Koiran kanssa menee paremmin. Se on kulkenut viime päivät niin nätisti minun vieressäni, että epäilen sen olevan jotenkin kipeä. Tai sitten sekin on saanut Tammialan Koirakoulusta sähköpostia.

Esimerkiksi tänään olen kävellyt sen kanssa kaksi kertaa koirapuistoon. Matka kestää yhteen suuntaan noin 25 minuuttia. Nonna ei edes yrittänyt vetää eikä sännätä minnekään. Olemme jopa ohittaneet ainakin yhden koiran ilman rähinää ja autoja, joiden perään se ennen yritti lähteä, se ei ole edes huomannut. Vain liikennevalot ovat yhtä huono paikka kuin aina ennenkin: jos niissä tulee toinen koira vastaan, Nonna menee pois tolaltaan.

Normaalisti en käy kahta kertaa päivässä puistossa, mutta tänään menin, sillä ensimmäinen yrityksemme mennä puistoilemaan ei onnistunut. Puiston aidalla oli vastassa dalmatialainen, joka näytteli hampaitaan ja Nonna vastasi samalla mitalla. Turha siis mennä kokeilemaan onneaan, jos jo alku on tuollainen. Muuten puistoilu on sujunut hyvin ja Nonna on leikkinyt iloisesti jopa aikuisen belgianpaimenkoiranartun kanssa, mustan koiran, joita se erityisesti on inhonnut.

Ihmettelen tätä muutosta. Voiko se, että olen päättänyt tehdä lopun kiskomisesta ja remmiräyhäämisestä ja ilmoittanut meidät käytöskursseille, muka vaikuttaa näin? Vai eikö koira pitkän poissaoloni jälkeen muista, että minä olen se sama nainen, jota se on retuuttanut remminjatkeena?

Onhan tietysti mahdollista ( ja todennäköistä) että matkani aikana koiravastaavat Niina ja Laura ovat tehneet ihmeitä, eikä minulla ole asian kanssa mitään tekemistä.

Ja jos koira ei vielä ole kipeä, se saattaa kohta olla. Lenkkipolun varteen oli taas jätetty leipää ja Nonna ehti nielaista palasen ennen kuin ehdin edes huomata kunnolla. Kulkukoiraksi syntynyt ei jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä, kun on syömisestä kysymys. Ikävä kyllä sen vatsa ei kestä vehnäjauhoja. Tai rotanmyrkkyä - sitähän aina joskus yritetään ihmisten lemmikeille tarjota tällä tavalla. 

Turku on täydellinen risteilykaupunki

En aio jauhaa loputtomiin matkastani, mutta yhden asian haluan vielä sanoa, halusin sanoa jo monta kertaa matkan aikanakin.

Turku on loistava risteilykaupunki. Lähes täydellinen.

Perustelut: matkustajasatamasta on lyhyt matka ydinkeskustaan. Täysin mahdollinen kävellä ja ihailla jokirantoja. Lisäksi heti terminaalin edessä on huomattava nähtävyys, Turun linna.

Turku on sopivan kokoinen, kävellen ehtii moneen paikkaan ja nähtävää riittää koko päiväksi. Museot ja galleriat, Vanha Suurtori, kirkot - kaikki ovat hyvin hoidettuja ja kauniita. Kauppoja on paljon ja niissä myydään hyvää tavaraa, jota ei ole tehty vain turisteille. Myyjät ovat kielitaitoisia ja antavat asiakkaiden katsella rauhassa.

Turku on turvallinen.Turistin todennäköisyys tulla ryöstetyksi on lähes olematon. Taksit ja poliisit ovat luotettavia.

Miinusta tulee siitä, että Turkuun on hankalaa ja kallista tulla. Muuten olen vilpittömästi, täydestä sydämestäni sitä mieltä, että risteilykaupunkina Turku päihittäisi jokaisen paikan, jossa laivan kanssa kävimme. Niissä kaikissa oli hyviä puolia, mutta ei niin paljon samassa paikassa kuin täällä Turussa. 

Tämän halusin sanoa, tämän sanoin ja matkasta puhuminen loppuu tähän.

Selasin  netistä tilkkupeittomalleja, kun en lainaamastani kirjasta löytänyt sopivaa. Ihastuin kovasti string-tekniikalla tehtyihin peittoihin ja punnitsin vakavasti mahdollisuuksiani saada sellainen aikaiseksi. Järki voitti toistaiseksi ja olen kallistumassa helpompaan neliömalliin. Neliöitähän ne stringitkin ovat, mutta ne on koottu suikaleista. Vähän isommista kuitenkin kuin ne stringit, joita jotkut nimittävät alushousuiksi.