Vanhuuden oireita

Olen koko kesän säilönyt yöpöydälläni Instrumentariumin tarjouskuponkia. Siinä luvataan, että Plussa-kortin haltijat saavat silmälasinkehykset eurolla, kun ostavat koko lasit. Tarjous menee umpeen viikon päästä ja tänään sain niin paljon toimeksi, että kävin tilaamassa itselleni ajan Laitilan Instrusta näöntarkastukseen.

Olisin tarvinnut laseja jo monta vuotta sitten. Tai olen tarvinnut ja hankkinutkin, Tiimarista. Minulla on monta paria lukulaseja, toinen toistaan kamalamman näköisiä. Nytkin minulla on yhdet päässä kun en kerran näe enää lukea enkä kirjoittaa ilman. Enkä enää kunnolla näillä tiimarilaseillakaan ja sen takia nyt hankin kunnon rillit.

Miten se on ollutkin niin vaikeaa. Olen selittänyt itselleni ja muillekin, että olen niin nuuka, etten millään raaski pistää isoa summaa niin olemattomaan asiaan kuin silmälasit. Se on osa totuutta, mutta ei kaikki. Suostun haparoimaan hämärässä, arvailemaan, mitä eteeni työnnetyissä kaavakkeissa lukee, lykkäämään tekstiviestin lukemista tuota tuonnemmaksi ja ostamaan ruokapakkauksia, joiden sisällöstä minulla ei ole täyttä varmuutta siksi, etten tahdo tunnustaa tulevani vanhaksi.

Silmälasit ennakoivat tukisukkahousuja, hammasproteeseja, inkontinenssia sekä sosekeittoa ja tuolijumppaa vanhustenkerhossa. Ne ovat ensimmäinen askel tielle, jolle kukaan ei halua lähteä.

Mutta nyt olen nöyrtynyt ja huomenna kymmeneltä menen optikolle. Sitten onkin ajettava Turkuun, sillä syyspuolen ensimmäinen juttupalaveri on iltapäivällä.

Ihana, vapaa kesä alkaa olla ohi. Yritän vielä olla täällä maalla mahdollisimman paljon, voinhan tehdä töitä täältäkin käsin. Yrittää ainakin.

Laitan vielä muutaman tänään otetun kuvan.

   Sanoin täällä joskus aikaisemmin, etten kehtaa laittaa kuvaa uudesta perennaistutuksestani, koska se näyttää niin hölmöltä. Tässä se nyt kuitenkin on, molemmista suunnista kuvattuna. Ja nyt tämä viime syksynä tehty istutus on jo paremman näköinen. Istutin siihen 86 kasvia. Kaikki taisivat selvitä talven yli.

Kesäkukat ovat parhaimmillaan. Keittiön ikkunoiden takana olevissa koreissa on ahkeraliisoja ja maahumalaa. Vaikka maahumala on vihon viimeinen kiusa puutarhassa, siitä tulee tosi nätti kukkalaatikoissa.

Edessä olevassa penkissä on särkynyt sydän, kuunliljoja ja kevätpikkusydämiä. Viimeksi mainitut näyttivät menneen huonoon kuntoon aivan yllättäen, vaikka niiden pitäisi vielä tässä kohtaa kesää voida hyvin. Kun katsoin tarkemmin, näin, että suuri osa kasveista oli poikki. Ja samassa muistin, että olin edellisenä päivänä naureskellut Nonnalle, joka seisoi keskellä penkkiä ja heilutti innoissaan häntäänsä kun oli löytänyt puskista jotain tosi kiinnostavaa. Eipä tullut yhtään mieleen, että koira voi tehdä pahaa jälkeä kukkapenkissä.

Nonna on nyt syönyt lääkkeensä kiltisti. Sulatejuusto toimii tässä asiassa hyvin, sinne saa pillerin näppärästi piiloon ja koira nielaisee ahneuksissaan juuston kokonaisena. Lääke annetaan kaksi kertaa päivässä.

Näin. Koiralla on inkontinenssi ja minulla silmälasit. Ehkä se on kumminkin näin päin helpompaa.

Raatamisen ihanuudesta

Takanani on varmaan aika tavallinen suomalaisen mökkiläisen päivä: ruohonleikkuuta, haravoimista, puiden tekoa, pientä korjailua ja saunan lämmitystä. Päivä ei riittänyt kaikkeen, mitä olisin halunnut tehdä, mitä pitäisi tehdä.

Suomalaisten intohimo lähteä lomiksi ja viikonlopuiksi alkeellisiin oloihin raatamaan saattaa herättää kysymyksiä tietämättömissä ulkomaalaisissa, mutta me kyllä tiedämme totuuden. Tämä on hauskaa. Me nautimme tästä. Haluamme sijoittaa kaikki rahamme ja vapaa-aikamme huonokuntoisiin mökkeihin ja suuritöisiin pihamaihin emmekä edes uneksi mistään muusta koska emme parempaa tiedä.

Olen tosissani.

Minulle tämä Vanhalla maatilalla raataminen on vapaaehtoista, huvia. Mutta jollekin toiselle naiselle, täällä tai kymmenillätuhansilla muilla maatiloilla, se on ollut ja on yhä välttämättömyys. Minulle on samantekevää, onnistuvatko kylvökseni vai tuleeko halla viemään, mutta joskus se on ollut elämän ja kuoleman kysymys.

Olen aina ihaillut maatilojen emäntiä. Muistan, kuinka jo pikkutyttönä ajattelin, että emännän ammatti olisi yksi hienoimmista. Olen edelleen sitä mieltä. Tosin luulen, etten olisi selvinnyt kovinkaan pitkälle emäntänä, en ainakaan silloin, kun apuna ei ole ollut sähkölaitteita eikä paljon piikojakaan tällaisissa pienemmissä paikoissa. Työn määrä olisi vienyt hengen jo varhain ja isäntä olisi saanut etsiä uuden emännän. Näinhän tehtiin, isännät eivät kauaa siekailleet kun yksi emäntä oli sortunut lapsivuoteeseen vaan naivat nopeasti uuden työntekijän.

Omat puuhasteluni täällä, niin aikaa vieviä kuin ne ovatkin, ovat kuitenkin vain puuhasteluja. Jos erehtyy pitämään itseään ahkerana, voi miettiä, miten kävisi, jos tässä pitäisi hoitaa myös muutama lehmä ja kymmenkunta lasta, leipoa leivät ja tehdä perheelle vaatteet.

 Huonosti siinä kävisi, eikä apua olisi edes elämäntaitovalmentajasta.

Istutin tänään ensimmäiset kesäkukat. Kävimme Laitilan Agrimarketin puutarhakaupassa ja ostin muutaman petunian ja pari lobeliaa. Ihanaa vaaleanpunaista, niin kaunista en muista ennen petunioissa olleenkaan. Laitoin kukkia vain kahteen ruukkuun ja ruukut hyllylle, joka viime kesänä kiinnitettiin navetan seinään. Vanha navetta kallistuu yhä pahemmin vuosi vuodelta, eikä siinä kohta ole yhtään ehjää ikkunaakaan, mutta onpahan hylly ja siinä kukkia.