En laita vielä kuvaa laseistani, sillä sellaista ei ole otettu. Sen sijaan otin kuvan kasvimaalta, kun taas kerran olin kitkemässä sitä. Tämä on vähän villiintynyt osa.
Etualalla on yrttipenkki ja takana mietiskelypaikka, jossa en vielä kertaakaan ole ehtinyt käydä mietiskelemässä. Tuon sinisen tuolin vieressä on rikkinäinen kukkaruukku, jonka kumosin sinne yhden monivuotisen, valkoisena kukkivan kasvin päälle. Tarkoitukseni oli, että kasvi kukkii kauniisti ruukun rikkinäisen pohjan läpi. Ja näin tapahtuikin muutamana kesänä. Tänä kesänä huomasin kuitenkin hämmästyksekseni, että valkoiset kukat (pahus kun en muista kasvin nimeä!) ovat vaihtuneet vaaleanpunaiseen suopayrttiin. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä suopayrtti on löytänyt tiensä ruukun sisälle.
Kirjoitin aamupäivän juttuja ja sainkin kolme kappaletta valmiiksi. Huomaan taas, miten urautunut olen, sillä kirjoittaminen jossain muualla kuin kotona oman työpöydän ääressä on hankalaa. Työn tekemiseen maalla kannettavalla pitää opettelemalla opetella. Kirjoittavalle, tai mitä tahansa luovaa työtä tekevälle ihmiselle olisi varmaan hyväksi silloin tällöin vaihtaa tekemisen paikkaa. Se pistää aivot uudella tavalla liikkeeseen, luulen.
Ihminen on tapojensa orja. Kauan sitten eräs minua vanhempi kollega kertoi seuraavan jutun: hän oli tupakoinut vuosikausia ja sitten lopettanut. Ennen hänellä oli ollut tapana töistä tultuaan mennä jääkaapille, avata pullo olutta ja pistää sitten tupakaksi siinä samalla.
Oli kulunut vuosia tupakoinnin lopettamisesta. Eräänä iltapäivänä töiden jälkeen nainen havahtui siihen, että hän seisoi jääkaapin oven edessä palava tulitikku kädessään.
Semmoista. Ja nyt minulle alkaa selvitä, että näiden lasien kanssa näkee paremmin, kun kääntelee päätään. Mikä oivallus!
Silti on kauhea houkutus hakea tiimarilasit takaisin. Mitä jos pitäisi näitä uusia vain ihmisten ilmoilla?
