Ihmisten kielelle käännettynä sen sanoma kuului kutakuinkin näin:
- Äiti. Arvaa mitä, äiti? ARVAA MITÄ? Meillä on KISSA, se on täällä jossain, se on kissa, arvaa äiti, arvaa...älä ota takkia pois, mennään ulos, äiti mennään, ihan totta äiti, aika pian kiitos, heti...
Ja kun noin minuutin päästä seisoin hihnanjatkeena radanvarressa ja katselin, miten koira ripuloi helpottuneena mietin kuinka hienoa olisi, kun osaisi piirtää. Tästäkin saisi hauskan sarjakuvan, jossa pieni pullea kissa pistää ison koiranroikaleen vatsan sekaisin vain ilmestymällä paikalle.
Nonnarukka, Miss Herkkävatsa.
Meille oli tosiaan ilmestynyt kissa. Soma pieni kissatyttö makasi meidän sängyssämme ja näköjään viis veisasi aiheuttamastaan järkytyksestä.
Tiesin kyllä, että meille tuodaan kissa sillä välin, kun olen töissä. Mimmi on meillä pääsiäisen yli hoidossa. Se on hauska ja hyvätapainen otus ja on mukavaa, kun talossa on välillä kissa.
Olen varmaan joskus kertonutkin, että olen isän puolelta syntynyt tavattoman eläinrakkaaseen sukuun. Tavatonkin on ehkä liian mieto sana, jopa patologinen voisi osua paremmin. Itse olen saanut tuota geeniperimää kohtuullisesti, muutamille muille sukulaisille sitä on siunaantunut liikaakin. Iäkkäät tätini ovat oman aikansa kettutyttöjä, joille mikään eläinten eteen tehty uhraus ei ole liikaa ja Kreikassa asuva serkkuni hoitaa siellä pientä eläintarhaa, sillä ihmiset tietävät, ettei hyväsydäminen suomalainen käännytä kodittomia portiltaan. Myös isäni oli eläinten ystävä, ihmisiä, joista kaikki eläimet pitivät heti.
Aito eläinrakkaus on eri asia kuin eläinten keräily. Sitäkin jotkut harrastavat: hankkivat eläimiä, kyllästyvät, pistävät kiertoon ja ottavat uusia. Tai sitten otetaan eläimiä, vaikka niille ei oikeasti ole aikaa.
Toinen asia, mikä nykyään pistää silmään, on eläinten ylenpalttinen hemmottelu. Tai voiko edes puhua hemmottelusta, jos koiralle puetaan takki turkin päälle, vaikka ulkona ei ole kylmä? Tai kun hevoset ulkoilevat vähänkin viileällä säällä paksuihin loimiin kiedottuina? Se, että eläintarviketeollisuus syytää markkinoille mitä ihmeellisimpiä vaatteita ja tavaroita ei tarkoita, että eläimet oikeasti olisivat niiden tarpeessa.
Suomi on tietääkseni tilastojen huipulla mitä tulee koirien määrään per asukas. Sen huomaa täällä Turussakin. Koiria on selvästi enemmän kuin vaikkapa 20 vuotta sitten ja huomattavan monilla on enemmän kuin yksi koira. Sehän on toisaalta ihan mukavaa, koiran ei tarvitse olla ainoa koira perheessä, mutta joillakin suhteellisuudentaju pettää tässäkin asiassa. Itse en ainakaan haluaisi asua viiden koiran kanssa pienessä kaupunkiasunnossa saati ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa hihnoissa. Tällaisia laumoja täällä kuitenkin näkee.
Nonnan vatsa on jo asettunut. Kissa pysyttelee yläkerrassa ja käy vain silloin tällöin kurkistelemassa portaiden yläpäässä.
Minä varon avaamasta ikkunoita. Jostain syystä olen ihan varma, että kissa pötkisi karkuun sillä siunaamalla kun tilaisuus tulisi.
Ei se näytä siltä, mutta kissoista ei tiedä.Tunteeko muka joku niiden sielunelämää?
