Hevonen nöyryytti minut

Minulla oli viime viikolla kamalin ratsastustunti ikinä. En pudonnut eikä rakas ratsuni Heimir yrittänyt edes pukittaa kuten se tekee vähän kepeämmällä tuulella ollessaan. Nyt se oli vakavissaan ja päätti näyttää, kuka on kuka. Hevonen kertakaikkisesti nöyryytti minut, perin pohjin.

Luulen, että kaiken takana oli edellisviikon tunti, joka minun mielestäni meni aika hyvin. Sain hevosen tekemään asioita, joita se ei koskaan ennen ole kanssani tehnyt. Viime viikolla minusta tuntui, että hevonen oli päättänyt kostaa.

Mitä se sitten teki? Ei mitään.  Ei mitään. Yritinpä minä mitä tahansa, se vain otti askelen silloin ja toisen tällöin ilman aikomustakaan totella.

Yritin hyvällä.

- Hop hop nyt, mene, mene. Katso nyt kun kaikki muutkin menee, pidä kiirettä, me jäädään joukosta. Hop hop nyt... (Ja tätä kaikkea tietenkin säesti pohkeiden läiske, maiskuttelu ja jopa raipan viuhahdus silloin tällöin).

Yritin olla jämäkkä.

- NYT menet. Älä yhtään yritä, tiedät, että minun kanssani ei auta. Ala painua!

Yritin pahalla.

- On se nyt perr...! Ja varmasti menet, ihan varmasti senkin junttura, nyt käy huonosti jos et ala mennä!

Ei mitään vaikutusta.

En tarvitse ketään hevoskuiskaajaa sanomaan, että meillä on johtajuusongelma. Tai siis minulla on, Heimirille näyttää olevan selvää, kumpi johtaa.

Viime viikon tuntia pitänyt Marianne ehdotti lopulta, että voisin välillä mennä Heimirin kanssa maastoon. Että hevosella olisi hauskaa. Ja ehkä minullakin.

Niinpä olin maastossa tänään.

Tämä mainio tapaus on Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta.

Kuvassa Heimir ennen kuin harjasin ja satuloin sen tänään. Jostain syystä en tähän aikaan vuodesta kadehdi yhtään niitä, jotka omistavat oman hevosen ja hoitavat sen itse joka päivä.

Meillä oli tänään ihan mukavaa, oikein mukavaa. Yhdessä toisen ratsukon kanssa kiertelimme syyslauhassa puolipäivän hämärässä metsäteitä pari tuntia. Heimir oli reipas ja ihana eikä siinä ollut jälkeäkään viimeviikkoisesta juntturasta.

Yhteisymmärrys. Se on se, mitä etsin. Oppisinpa tietämään, mitkä ovat ne viestit, joilla kerron tälle hevoselle, mitä haluan sen tekevän siten, etten loukkaa sen herkkää omanarvontuntoa. Pelolla ja pakottamalla ei synny hyvää yhteistyötä, ei ihmisten eikä hevosten kanssa. Ei missään.

Yhdessä asiassa me Heimirin kanssa kuitenkin olemme samanlaisia, olemme melkoisen itsepäisiä.

Olkoon siis yhteinen  mottomme: periksi ei anneta.


  

Ratsastusterapiaa

Pitkästä aikaa pääsin hevosen selkään tänään. Välillä jo ajattelen, että minun täytyy lakata mainostamasta hevosharrastustani tuossa sivupalkin esittelyssä, kun en ikinä enää ehdi tallille.

Olin kahden tunnin maastolenkillä Jaakkolan islanninhevostallilla. Mynämäen metsissä oli vielä täysi talvi.

 Oli ihanaa päästä ratsaille, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Epäilin, etten kykene enää edes kampeamaan itseäni satulaan, mutta hyvin sekin onnistui. Ainoa harmi oli se, että vanha ratsastusvamma, oikean puolen murtunut istumaluu, muistuttaa itsestään varsinkin pitemmillä matkoilla.




Oikeanpuolimmaisessa kuvassa on Mynäjoki. Aina, kun ylitämme tämän sillan ja kopsuttelemme siitä puolelta toiselle muistan vanhan sadun kolmesta kilistä ja sillan alla asuneesta sudesta vai mikä örkki siellä nyt olikaan. Se, missä sillanalustyyppi aina kysyi: "Kuka siellä kopsuttaa", muistatteko?

Minun ratsuni tänään oli islanninhevoseksi isokokoinen Höfdingi, sama heppa, jolla aloitin ratsastusharrastukseni uudelleen muutama vuosi sitten. Se on tosi vakaa ja luotettava ratsu joka ei pidä turhaa kiirettä; kuten näette, sillä ei ollut mitään tarvetta kulkea turpa edellä menijän häntäjouhissa, vaikka näillä hevosilla muuten on luja "Kaveria ei jätetä" -henki.

Jos teillä on niska-, hartia- tai selkävaivoja, niin suosittelen ratsastusta, se tekee lihaksille hyvää. Suosittelen sitä myös kaikenlaisten kolotusten, yleisen vetämättömyyden ja erityisesti pahan mielen hoitamiseen. Se parantaa ihan kaikki vaivat. Joskus  se tosin saattaa tuoda jonkun uuden, kuten minulle sen rikkoontuneen luun mutta yleensä sentään ei, kunhan muistaa olla kohtuullisen varovainen.