Lehdestä luettua

Turun Sanomissa oli tänään kaksi hyvää mielipidekirjoitusta, jotka molemmat käsittelivät nyt niin keskustelussa olevaa lapsiperheasiaa. Toinen oli Anna Erikssonin kolumni pääkirjoitussivulla, toinen nimimerkki Sannan kirjoitus yleisönosastossa.

Sanna otti kantaa siihen, pitäisikö äitien olla kotona vai ei. Hänen oma äitinsä oli ollut mikä Sannan mielestä ei ollut lainkaan hyvä ratkaisu. Äidissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, hän oli ahkera, taitava ja tunnollinen perheenemäntä, mutta lapsen kanssa hänellä ei ollut aikaa leikkiä. Sanna koki pitkästyneensä ja jääneensä sosiaalisilta kyvyiltään vajaaksi.

Sanna kyseenalaisti kotihoidontukijärjestelmän, jolla hänen mielestään monissa perheissä tehdään mahdolliseksi äitien kokopäiväinen roikkuminen netissä samalla, kun lapset katsovat televisiota.

Hyvä näkökulma. Sannan kirjoituksen herättämänä olen tänään miettinyt sitä, miten kotiäidit itse mahtavat nähdä toimenkuvansa ja miten he näkivät sen silloin, kun itse olin pieni.

Oma äitini oli kotona siihen asti, kunnes täytin seitsemän ja menin kouluun. Olen aina pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna ja tiedän, että se tehtiin lasten parasta ajatellen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että äiti olisi leikkinyt minun kanssani tai tehnyt retkiä tai edes käynyt kylässä toisten kotiäitien luona. Olimme melkein aina kotona ja jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että äiti otti perheenemännyyden hyvin tosissaan, ammattimaisesti. Hän tuskin vietti vapaahetkiäkään muuten kuin joskus illalla eikä olisi tullut kuuloonkaan, että hän olisi maannut päiväsaikaan sohvalla lukemassa. 

Samanlaisen kuvan sain kaikista muistakin tuntemistani kotirouvista (niin heitä siihen aikaan kutsuttiin). He olivat töissä kotona ja miehet olivat töissä jossain muualla. Hyvin hoidettu koti oli naisten kunnia-asia.

En tänä päivänä ymmärrä, mitä pahaa siinä voisi olla?

Mutta sitä minun ei nyt pitänyt pohtiakaan vaan ainoastaan kertoa, mitä nimimerkki Sanna kirjoitti. Olisi tosiaan hauska tietää, miten nykypäivän kotiäidit mieltävät asemansa kotona.

Anna Eriksson puolestaan kertoi toisen käden tietoa eräästä tilaisuudesta, jonne lapset ja vanhemmat olivat tulleet askartelemaan yhdessä. Askartelusta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä vanhemmilla oli liian kiire kuvata tilaisuutta kännykkäkameroillaan ja lähettää ajantasaista tietoa sosiaaliseen mediaan.

Eriksson kritisoi vahvasti vanhempien tapaa kertoa lapsistaan julkisuudessa, vieläpä kuvien kera. Kuin myös ihmisten tarvetta luoda itsestään julkista kuvaa joka tietysti poikkeaa aika lailla siitä, mitä ihmiset todella ovat.

Kiinnostava näkökulma tämäkin. Eriksson ei ole ensimmäinen, jonka huomaan kritisoivan joidenkin tarvetta levittää koko elämänsä facebookiin tai twitteriin. Itse en ole sellaisiin ihmisiin törmännyt; kukaan minun noin kuudestakymmenestä facebookkaveristani ei tee niin. Mutta jossain niitäkin kai on, kun kerran sellaista puhutaan (tosin tässä taitaa istua yksi, blogi tai facebook, sama se).

Toinen asia on sitten se, että ihmisten tarve esittää parempaa kuin ovat ei ole mikään uusi asia. Voi olla, että jos minun äidilläni 60-luvulla olisi ollut käytössään facebookin kaltainen väline, hän olisi illan vähäisen vapaahetkensä käyttänyt lisäämällä kuvia vastavahatusta linoleumlattiasta, säntillisesti haravoidusta pihasta ja somasti kiharretuista tyynyliinannauhoista.

Nämä eivät nyt olleet mitään kannanottoja, halusin vain kertoa, mitä olen lehdestä tänään lukenut. Tähän kotihoidontukikeskusteluun sotkeudun sen verran, että ainakin tiedän, mitä on olla kotiäiti ilman sitä. 70-luvulla, kun esikoiseni syntyi, ei vielä tunnettu mitään kotihoidontukea joten jos oli kotona lapsen kanssa, ei saanut rahaa mistään. Olihan se ihan hirveän tiukkaa. Mitään shoppailukierroksia ei voinut ajatellakaan, sillä rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen eikä aina välttämättömäänkään.

En usko, että kovin moni nuori nainen haluaisi nykyään elää sillä tavalla. Mutta jos kotihoidontukea ei makseta niin sitten on oltava niitä työpaikkoja joihin naiset menevät. Ja niistä on saatava palkkaa, joka riittää kohtuulliseen elämään.

Nyt saa riittää, tästä asiasta on puhuttu jo niin paljon, ettei minun ehkä olisi tarvinnut aloittaa ollenkaan.

Tervetuloa lukijaksi, Lady of the Mess!

.

 

  

Vapaaehtoisesti asunnoton

Tänään ilmestyneessä Turun Sanomien viikkoliite Extrassa oli artikkeli parikymppisestä Erkka Luutosesta, joka on ryhtynyt vapaaehtoisesti asunnottomaksi. Kalle Toivosen kirjoittamassa jutussa valokuvaustaiteilija Luutonen kertoo, että "Systeemi ja töiden teko tuntuivat liian sitovilta. Rahat töistä kuluivat 600 euron vuokraan".
Nuorukainen on nyt ollut asunnoton 13 kuukautta ja yöpynyt omien sanojensa mukaan tänä aikana kymmenien ihmisten luona.

Luutosella ja muilla hänen kaltaisillaan on onnea, kun jotkut muut jaksavat vielä raapia vuokrarahoja kokoon. Muuten ei vapaaehtoisillakaan asunnottomilla olisi paljon sillanaluksia kummempia vaihtoehtoja.

Toisten ihmisten hyväksikäyttö suututtaa. Suomessa on maantieteellisen sijaintimme takia lähes mahdotonta olla aidosti asunnoton. Täällä voi olla vain näennäisasunnoton siipeilijä, jonka elämäntapa kantaa yhtä pitkälle kuin kohta entisten ystävien kärsivällisyys.

Luutonen perustelee valintaansa halulla olla vapaa. Sitähän me kaikki haluamme.
"Luutonen uskoo, että ihminen on onnellinen vapaana ympäristön tukiverkosta, johon ennen oli takertunut kynsin ja hampain kiinni."
Mitä ne "kymmenet ihmiset", joiden luona asunnoton on majaillut, ovat muuta kuin tukiverkkoa?

Järjestyneessä yhteiskunnassa - jollainen Suomi ainakin toistaiseksi on - vapauden korkein aste on se, kun ihminen pystyy huolehtimaan itse itsestään. Sitä ei muuksi muuteta millään filosofisluonteisilla selityksillä.

Sinänsä kyllä arvostan pyrkimystä tulla vähällä toimeen ja kykyä iloita pienistä asioista. Mutta jos yksinkertaisuuden tavoittelua ilmennetään sanoutumalla irti kaikille yhteisistä velvollisuuksista ja turvautumalla muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen, se on pelkkää pintaa ja teatteria.
Oikea asunnoton vie homman loppuun saakka: muun muassa Brasiliassa näin melko aidolta vaikuttavia asunnottomia. He asuivat pahvien alla jalkakäytävillä ja lastauslaitureilla. Heidän likaiset ja tummanruskeiksi paahtuneet raajansa olivat paitsi tikkulaihoja, usein myös täynnä mätiviä haavoja ja kärpäsiä.

Ehkä he kuitenkin tunsivat itsensä vapaiksi?

Nuo lystikkäät talousjutut

Turun Sanomien Talousliite oli taas ilahduttava. Turha luulla, etteivät talouslehdet voisi olla hauskoja, pois se!

Juhani Brander kirjoitti Tilin tarkastaja -kolumnissaan siitä, miten kansa palvoo jääkiekkoilijoita ja viis veisaa jonkun entisen suomalaispresidentin saamasta Nobelin palkinnosta.

"Kultamitalistit saapuivat Suomeen Hornet -saattueessa: jopa puolustusvoimat kunnioittivat jääkiekon maailmanmestareita. Kun presidentti Martti Ahtisaari voitti Nobelin elämänmittaisesta työstään, lennätettiin äijä takaisin kotimaahan yksisiipisellä rahtikoneella lampaiden ja muulien seassa. - - - Ahtisaarta vastassa ei ollut muutaman lehtimiehen lisäksi ketään. - - -  Kun kansallinen identiteetti on sidoksissa kumista lätkää lyövään miljonääriryhmään, kertoo se väkisinkin oman minäkuvan heikkoudesta," Brander kirjoittaa.

Myöhemmin kirjailija esittää, miten vanhempien tulisi ohjata lapsiaan kirjojen äärelle sen sijaan, että näyttävät huonoa esimerkkiä junttimaisesta jääkiekon seuraamisesta ja peliin eläytymisestä. Jos kansa saataisiin patisteltua kirjallisuuden pariin, isänmaamme voisi paljon paremmin.

Pidän kovasti nuoresta Branderista tai paremminkin hänen tyylistään kirjoittaa. Joskus se menee vähän yli, mutta useimmiten sanankäyttö on oivallista ja ajatukset tuoreita.

En silti ole samaa mieltä hänen kanssaan. Brander - ehkä tietämättään on tänään samalla asialla kuin sivistyneistö oli jo reilut sata vuotta sitten. Hän haluaa sivistää kansaa.

Sivistyneistö - johon kai kirjailijan voi lukea - halusi silloin ja haluaa näköjään nytkin kaataa sivistystä rahvaan päälle, tehdä siitä vähän itsensä kaltaisen, ei toki liikaa kuitenkaan. Reilut sata vuotta sitten tulokset jäivät melko laihoiksi, sillä kansa itse ei ollut pyytänyt saada sivistyä eikä ymmärtänyt asian hienompia nyansseja. Luulenpa, että nyt käy samoin: vaikka kuinka näytettäisiin oikeaa tietä, jukuripää kansa palvoo silmät kiiltäen Koivua ja Granlundia eikä Ahtisaarta. Sellaista se on, kansaparka, ei ymmärrä omaa parastaan ja on ihan kollektiivisesti väärässä.

Tottahan minunkin käy sääliksi autiolle Helsinki-Vantaalle laskeutuvaa Ahtisaarta. Vastassa ei ollut ketään, ei yhden yhtäkään ihailijaa. Ei siellä tainnut olla Brander itsekään?

Riemastuttavan talousliitteen parhaat naurut sain kuitenkin puutarhakauppaa koskevasta jutusta. Siihen oli haastateltu paikallisen puutarhakaupan toimitusjohtajaa, jota itsekin olen käynyt joskus jututtamassa ja joka on oikein mukava mies. Lopuksi kerrotaan liikevaihdosta ja siitä, mistä rahat tulevat.

"- yritys tekee asiakkaan toivomuksesta myös pihasuunnittelua ja -rakentamista."

Kuinka huomaavaista!

Että tehdään toivomuksesta, eikä mennä omin päin kaivelemaan.