Matkamuistosta tenttiahdistukseen

Ehkä joku vielä muistaa, että kerroin tekeväni pientä Ifolor-kuvakirjaa joulutervehdykseksi laivaystävälleni Celille. Sain kuin sainkin sen tehtyä (kiitos myös kuopukselle, joka auttoi) ja tilattua. Äsken tuli sähköpostiini ilmoitus, että kirja on valmis ja matkalla tänne ja sillä välin voin selailla sen sähköistä versiota. Onpas kätevää!


Kirjassa on muiden muassa tämä kuva:

Tämä on Montevideosta Uruguaysta.Tykkään kovasti tämän tunnelmasta ja tyhjästä tilasta, joka pistää mielikuvituksen liikkeelle. Missä kaikki ovat? Mitä noiden ovien takana tapahtuu? Kenen koira tuo on? Miksi se seisoo tuossa? Miksei täällä ole autoja, mopoja, polkupyöriä?

Kun elokuvan alussa on tällainen kuva katsoja tietää, että ihan kohta tapahtuu jotain. Jostain ajaa auto lujaa vauhtia. Tai ovi aukeaa ja sieltä kaatuu kuollut mies. Tai alkaa kuulua moottoripyörän ääntä ja kohta joku ajaa tuon ruskean oven eteen ja menee sisälle. 

Varmasti tässäkin kuvassa tapahtui, mutta mitä, sitä minä en tiedä, sillä kuvan otettuani jatkoin matkaani.

Tulin äsken yliopistolta, jossa meillä oli äänne- ja muoto-opin kurssimme viimeinen luento. Sen päätteeksi saimme pitkän listan asioista, jotka on joko osattava tai osattava ehdottomasti ensi tiistaihin mennessä. Lähdimme koteihimme huokaillen ja päitämme pudistellen.

Joku voi ajatella, että avoimessa yliopistossa pääsee jotenkin helpommalla kuin päiväyliopistossa. Se ei ole totta, sillä vaikka meidän kurssimme ovat sisällöiltään samoja molemmissa paikoissa, on avoimen yliopiston puolella paljon vähemmän aikaa käytettävissä yhteen kurssiin. Ihan sama juttu kuin iltalukiossa: kurssivaatimukset ja viimeistään ylioppilaskirjoitukset ovat kaikille samat, mutta iltaopiskelijat joutuvat selviämään omistaan paljon vähemmillä tunneilla. Sen takia ei kannata esimerkiksi vaihtaa päivälukiota iltalukioon ellei mitään muuta painavaa syytä ole.

Molemmissa paikoissa päässee kursseista läpi melko vähälläkin työllä, mutta jos haluaa oppia jotain niin se vaatii aika paljon. Ja jos nyt haluan, että näistä suomen kielen opinnoista on minulle mahdollisessa jatkossa hyötyä, on tentistä saatava vähintään kolmonen. Sitä varten täytyisi 80 prosenttia vastauksista olla oikein.

Ja tässä minä silti taas istun. Hus pois koneelta!

Graavi lohi on barbaarien ruokaa

Istuin asken promenadikahvilassa ja katsoin, kun eras aiti taytti lapsensa tuttipulloa. Han laittoi sinne kuumaa maitoa ja nelja pussillista sokeria. Mieleeni tulivat vanhojen Kotiliesien ilmoitukset, joissa neuvottiin antamaan lapselle sokeria, silla "onhan se parasta ja puhtainta ravintoa, milla voitte pienokaistanne hemmoitella".

Ja haalahjana saattoi sitten "hemmoitella" jalkikasvuaan tekohampailla.

Sokerinhimoa en tunne, mutta naita katselin eilen vesi kielella. Mitaan ei voinut tietenkaan ostaa, silla laivaan ei saa vieda ruokaa. Naiden syominen taas ilman kunnollista pesua olisi ollut kutsukortti vahintaan vatsataudille, joten piti tyytya vain ihailemaan.

Laivasta saa hedelmia ja tuoreita vihanneksiakin. Suurin osa vihanneksista on kuitenkin sotkettu etikkaisiin kastikkeisiin tai rasvaiseen majoneesiin. Keitetyt vihannekset ovat usein mauttomia ja liian kypsia.

Laivan ruoka ei tahan mennessa ole tarjonnut muuta kuin ikavia yllatyksia. Yksi poikkeus sentaan on joukossa, graavi lohi. Sita on ollut pari kertaa pienella salaattilautasella reunakoristeena ja se on ollut todella hyvaa. Se, ettei taalla ole sellaisia graavilohikekoja kuin ruotsinlaivoilla johtuu tietysti siita, etteivat ihmiset syo sita. Raakaa kalaa syodaan vain jossain barbaarisessa pohjolassa. ja Japanissa, sushin yhteydessa.

Ruoka jos mika on makuasia. Se, etta ruoka on taalla korkeintaan valttavaa, on vain minun mielipiteeni. Tosin aika moni muu sanoo samaa.

Toistaiseksi olen syonyt vain miehiston ruokaa seka sita, mika matkustajille kuuluu hintaan. Tanaan taidan paasta maksulliseen ravintolaan silla konepaallikko on kutsunut meidat illalla syomaan. On formal-ilta ja voin lopultakin pukeutua parhaisiin vaatteisiini, mukaan ottamaani ylioppilasmekkoon. Se ei ole niin vanha kuin milta se kuulostaa, onhan se ostettu vain muutama kuukausi sitten.

Ruokaa ei siis saa tuoda laivaan, mutta ei sita saa vieda poiskaan. Eras pariskunta oli ajatellut ottaa tayden hyodyn risteilystaan ja pakannut lahtiaisiksi matkalaukun tayteen syotavaa. Ikava kylla he joutuivat luovuttamaan saaliinsa ja lahtemaan ilman evaitaan.

Montevideossa harrastettiin paljon grillaamista. Tassa on menossa paikallisen puusepanverstaan ruokatunti. Grilli nostettiin villkkaan kavelykadun reunaan niin, etta ohikulkijatkin saivat haistella ihania  tuoksuja. En oikein paassyt perille tuosta grillaussysteemista, kun laitteessa oli seka avotuli etta hiilia, mutta hyvaa jalkea se naytti tekevan.

Nain avotulella grillaamista ensimmaisen kerran Ushuaiassa, jossa katselin sita kadulla, ravintolan ikkunan takana. Siella kypsyi kokonainen lammas kahtena puolikkaana. Se nayttaa hauskalta ja on hyva ruokahalunnostatusnumero asiakkaille. Mitenkahan tuo onnistuisi suomalaisessa ravintolassa, tehdaanko sita jossain? Tarkoitan sisatiloissa, ulkona kylla tehdaan.

Tassa niita grillihiilia ja puita on myytavana. Tama ei ollut turistikauppa, vaan ihan paikallisten ihmisten ostospaikka.

Olemme tanaan ja huomenna merella ja sitten tullaankin maihin Brasiliassa. Kavin aamulla reippailemassa kannella, ilma on mukavan lammin, eika tuule liian lujaa. Kavelin toista tuntia ja olin taas tyytyvainen siita, etta hankin lahtiessani kunnolliset kavelykengat. Reippailun jalkeen tulin hyttiin ja pesin vahan pyykkia. Samalla pidin itselleni ankaraa puhuttelua siita, etta paasykoekirjoja pitaa lukea entista tarmokkaammin. Jos en nyt muka ehdi niita lukemaan, niin miten ikina kuvittelen ehtivani lukemaan kotona?

Rahattomat suomalaiset tunnetaan

Suomalaisten tavat tunnetaan taalla Montevideossa. Kavi nimittain niin, etta hypistelin turistikadun kojussa laukkua, joka muistutti aika paljon sita, minka olen paattanyt ostaa, jos naen. Myyja halusi esitella laukkua tarkemmin, mutta kielsin ja silloin han kysyi, mista olen. Suomesta, sanoin mina.

-Ooh, Finland. Ei rahaa, han vastasi. Siis ihan suomeksi. Ja sitten han osasi sanoa myos kiitos ja nakemiin, mutta tama "ei rahaa" oli hanen bravuurinsa.

- Nainko suomalaiset aina sanovat, mina kysyin.
- Nain juuri, han sanoi.

 Montevideon vanha kaupunki, joka tassa on kuvattuna laivan kannelta, on syntynyt vanhan linnoituksen ymparille kapealle niemenkarjelle. Satama sen edessa on iso ja vilkas. Yon aikana meidan viereemme oli kiinnittynyt kaksi isoa risteilijaa. Vierestamme oli havinnyt valtava rahtilaiva nimeltaan Morning Charlotte. Pienempia risteilijoita ja rahtilaivoja on useita.

Koska tama on turistien suosima satama, myos kaupunki on varustautunut turisteja varten. Turistipoliiseja, turistikatuja, turistimyymaloita. Satama-alueelle paasee vain laivakorttia nayttamalla ja oman laivan viereen ei ole asiaa kenellakaan muulla kuin vain meilla, sen matkustajilla tai miehistolla.

Lahdin aamulla yksin ulos, silla Raine ei ehtinyt. Ei kai oikein halunnutkaan, kun jo eilen tallustimme katuja edestakaisin monta kilometria.
Kavin ensin niemen karjessa olevalla aallonmurtajalla katselemassa, kun ihmiset olivat ongella ja lahdin sitten etsimaan kauppaa, josta voisin ostaa ihan tavallisen vihon. Loysinkin sellaisen, kaikkien baarien, ravintoloiden ja matkamuistomyymaloiden joukossa oli akkia suurehko liike, jossa myytiin miesten vaatteita ja kasapain vihkoja ja kynia. Luulen, etta se oli tavaratalo ja muissa kerroksissa myytiin jotain muutakin, mutta minulle riitti tama yksi, aika erikoinen esillepano.

Valikoin vihkoani hartaasti. Se ei saanut painaa liikaa, silla joudun tuomaan kaiken lentokoneessa Suomeen. Kun lopulta tein paatokseni, vein vihon kassaksi arvelemaani paikkaan. Se ei kuitenkaan ollut kassa, vaan nainen, joka seisoi tiskin takana, huitoi paikalle toisen naisen, joka otti minun vihkoni ja lahti viemaan sita jonnekin. Kiiruhdin peraan ja tulin varsinaiselle kassalle, jossa tyoskenteli kaksi naista. Toinen otti rahaa ja toinen antoi tavaran kuittia vastaan. Taas naita tyollistavia, mutta hankalia systeemeja,  joista on joustavuus kaukana.

Mutta nyt minulla on vihko. Sen kannessa on kaunis kuva ruskavareissa loistavista vaahteranlehdista. Taalla on sellaisia. Eivat ne ihan samanlaisia ole kuin Suomessa, mutta melkein.

Tassa menee roskakuski. En paassyt perille, mita roskia han keraa, silla kyytiin kelpuutettiin vain osa jateastioiden viereen jatetyista sakeista. Naita kuskeja menee joka puolella ja heidan hevosparkansa saavat kiskoa valtavia kuormia. Kiirekin nakyy painavan, silla hevoset hoputetaan reippaaseen raviin pysahdysten valilla. Taalla on lamminta tanaan noin 25 astetta varjossakin, joten elainparat ovat lujilla.

Roskaamisen suhteen ihmiset olivat varsin suurpiirteisia. Turistikatuja siivottiin ahkerasti, mutta sivukaduilla roskalajat kukoistivat. Koirien jatoksia oli joka puolella. Kulkukoirien lisaksi taalla nakyi paljon hihnoissa talutettavia lemmikkeja, mutta kakkapusseja ei ollut kenellakaan mukana. Katsoin, miten eras mies kavelytti koiraansa suurinta ostoskatua pitkin, antoi koiran tehda isomman tarpeensa suunnilleen kaupan oven eteen ja jatkoi muina miehina matkaansa. Oli ihmisten asia katsoa eteensa, etteivat astuneet lajaan.

Aivan sataman lahella oli vanha, suuri rakennus, joka muistutti kauppahallia. Se oli taynna ravintoloita ja turistikauppoja ja siella tuoksui todella hyvalta. Tuoksun lahde nakyy tassa: lihaa ja makkaraa grillattiin avotulella. Tassa lampotilassa kokkien tyo on varmasti rankkaa, mutta asiakkailta nakyi riittavan tungokseksi asti.

Laiva lahtee muutaman minuutin paasta. Montevideosta jaa mukava muisto, mutta tuskinpa mina tanne tulen enaa koskaan.

Paivan huono uutinen oli tietysti se, etta naiden laivojen valmistus loppuu Turussa. Toinen huono oli Nokian aikeet vahentaa vakea ja se, etta Chilessa on ollut iso maanjaristys. Nyt, kun olen taalla, Chilen asiat tuntuvat olevan lahempana.