Räävitöntä menoa ruokakaupassa

Ruokakaupan hedelmä- ja vihannesosastolla tapahtui seuraavaa:

muuan mies oli vaimonsa kanssa ostamassa kukkakaaleja. He sulloivat suuriin muovipusseihin komeita kukkakaaleja silmiinpistävän paljon. Ei siinä silti ollut mitään merkillistä. Mutta siinä oli, että mies oli ottanut kauppaan mukaansa veitsen, jolla hän poisti jokaisesta kukkakaalista kaikki vihreät lehdet ja muun kelpaamattoman, sekä paloitteli muutaman kukkakaalin ja otti niistä vain osia mukaansa.

Ei tämmöinen käy laatuun. Mitä siitä tulisi, jos kaikki perheenemännät kulkisivat veitset taskussaan ja pilhoisivat tuotteita mielensä mukaan ennen ostamista ja maksamista?

Entäs se sitten, että ruokakauppoja ja niiden henkilökuntaa kyllä ohjataan ja määrätään ja valvotaan siinä miten elintarvikkeita myydään ja käsitellään, mutta sitten, kun omenat ja appelsiinit on saatu esille niille saakin tehdä mitä vain? Kuka tahansa visvatautinen saa klähmiä ja rutistella hedelmiä ja vihanneksia kenenkään estämättä.

Seuraavassa kaksi aiheeseen sopivaa kuvaa. Niissä on ruokaa.

 Hinnoista näkee heti, ettei näitä kuvia ole otettu Suomesta. Ei olekaan, ne ovat Tartosta viime kesältä. Hinnat ovat kuitenkin euroja.

Toinen ruokaan liittyvä harmitus josta minun on jo monta kertaa pitänyt purnata, ovat television suttukokit. On kokkiohjelma mikä tahansa, siellä häärii joku hiukset auki ja paljain päin. Ruokia, jopa salaatteja, sekoitetaan paljailla käsillä, mutta käsien pesua ei esitetä. Olenko ainoa, jonka ruokahalu menee jo tässä kohtaa?

Kuinkahan monet muuten yleensäkään pesevät kätensä kunnolla? Aika usein käsienpesua saa esittää se, että kädet kastellaan äkkiä ja kuivataan puolihuolimattomasti. Tai ei pestä ollenkaan: viimeksi kun olin ison kauppakeskuksen vessassa pesemässä käsiäni, vessakopista tuli nainen ja meni ulos käsiään pesemättä. Oli tietysti matkalla heviosastolle rutistelemaan tomaatteja.

Maailmassa piisaa epäkohtia. Ne huomaa sitä paremmin, kun on jo valmiiksi sopivan ärtyisällä tuulella.
Se ehkä liittyy tähän ikään.
Se liittyy tähän ikään.

Tässä iässä nainen - tahtoi tai ei - alkaa temperamentiltaan muistuttaa kaukaasianpaimenkoiraa. Tiedätte varmasti ne hellyttävästi nallekarhua muistuttavat luppakorvat, jotka yleensä ovat lempeitä ja rauhallisia ja joiden arvaamattomuus piilee siinä, että niillä on räjähtävä temperamentti.   

 Kesken mitä leppoisimman yhdessäolon ne paljastavat terävät hampaansa ja käyvät sumeilematta kimppuun, tappoaikeissa.

Pullot varpailla ei voi olla iloinen

Päivä alkoi vähän huonosti. Avasin tiskipöydän alakaapin oven ja sain varpailleni röykkiön tyhjiä limsapulloja. Pahus, kun pisti vihaksi. On se kumma, että pulloja ei saada kauppaan vaan niitä pitää sulloa sinne kaappiin niin kauan kuin suinkin mahtuu. Yksikään niistä ei muuten ollut minun.

Päivä kului jutunteossa Turun seudulla. Kotimatkalla piti käydä ruokakaupassa ja päädyin Lidliin. Matkan varrella olisi ollut monta muutakin kauppaa, mutta hylkäsin ne koska ne ovat liian isoja. Kun on väsynyt ja nälkäinen, ei halua lähteä työntämään kärryjä minnekään, missä pitää kävellä puoli kilometriä ennen kuin edes pääsee ruokaosastolle. Lidl on helppo, pieni ja halpa. Siwakin on helppo ja lähellä, mutta sen valikoima on aika pieni ja se on myös kalliimpi.

Kurjan aamun vastapainona pääsin Lauran laittamaan valmiiseen ruokapöytään. Kyllä nyt on vatsa pullollaan ja vähän enemmänkin, sorruin nimittäin pieneen heräteostokseen ja ostin riisisuklaata. Olen syönyt melkein kaiken.
Riisisuklaaseen liittyy muuan lapsuudenmuisto. Kun emme vielä olleet koulussakaan, äitimme otti pienen Tarmo-nimisen karjalaispojan päivähoitoon. Jostain syystä me inhosimme poikaparkaa ja teimme välillä hänen olonsa aika kurjaksi. Tarmossa oli kuitenkin kaksi hyvää puolta: hänellä oli rattikelkka ja äiti, joka oli töissä Hellaksella. Sitä kautta saimme aina joskus riisisuklaata, joka oli harvinaista ja ihanaa herkkua.

Juttujen kirjoittaminen jäänee sunnuntaihin. Huomenna aion käydä mökillä ja tänään en enää jaksa kirjoittaa muuta kuin tämän. Sunnuntaissa työpäivänä ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Se on rauhallinen eikä houkuttele mihinkään muuhun kuin korkeintaan ulkoiluun ja sitäkin ehtii harrastamaan jos tahtoo.

Näin tänään kevään ensimmäiset leskenlehdet. Muistin, että istutin syksyllä pikkunarsissien sipuleita isoon ruukkuun ja vein kellariin. Jokohan ne uskaltaisi nostaa ulos? Jos onnistaisi, voisi saada pääsiäiseksi kukkivan ruukun porraspieleen.   

Tilkkupeitto työn alle

Ostimme ennen joulua uuden sängyn ja silloin jo sanoin, että se tarvitsee uuden päiväpeiton. Nyt sen tekeminen on merkittävästi edistynyt, sillä kävin tänään ostamassa kankaat.

Ensin kävin kuitenkin kirjastossa lainaamassa tilkkutyökirjan. Ei niin, ettenkö olisi niitä tehnyt, tilkkupeittoja. Olen tehnyt montakin, mutta vain yksinkertaisia, nopeasti syntyviä malleja. Olen kärsimätön ja aina jossain vaiheessa työtä tulee mitä-sillä-niin-väliä-on -olo ja siksi kaikki peitot ovat jollakin tapaa kakkoslaatua. Jos ei muuten, niin huolimattomat tikkaukset vetävät reunat kieroon.

Tällä kertaa kaikki tulee olemaan taas kerran paremmin.

Kankaat on ostettu Turun Eurokankaasta ja siitä pienestä kangasliikkeesta, joka on Ra-Ken vieressä Yliopistonkadulla. En muista kaupan nimea, mutta siellä on paljon hyviä tilkkutyökankaita kohtuuhintaan. Myyjä tosin varoitti, että puuvillan hinta on noussut ja uudet kankaat tulevat olemaan jopa 80 prosenttia nykyista kalliimpia.Sama koskee myös vaatteita.

Näistä olisi nyt tarkoitus se peitto tehdä. Mallia en ole vielä päättänyt. Minulla ei ole mitään erityisiä tilkkutyöhön tarkoitettuja työkaluja kuten leikkureita, olen aina leikannut tilkut yksitellen saksilla sen jälkeen, kun olen ensin piirtänyt ne kankaan nurjalle puolelle. Se on toiminut kohtuullisen hyvin, kun on tarkkana.

Kerron työn edistymisestä täällä.

Muuten Suomen arkeen palaaminen sujuu hitaasti. Minuun on iskenyt kauhea väsymys, tuntuu, että osa aivoista on vaipunut lähes koomaan. Väsymyksestä huolimatta olen nukkunut huonosti, mikä on varsin epätavallista. 

Osa tästä väsymyksestä johtuu varmasti rajusta hiilihydraattihyökkäyksestä, jonka olen saanut aikaan ahmimalla keitettyjä perunoita ja ruisleipää, herkkuja, joista laivalla saattoi vain uneksia. Tuhoisa yhdistelmä on täydentynyt lakritsalla, jota olen pihistänyt Lauran keittiön kaappiin unohtuneesta karkkilaatikosta. Tiedän, että kerjään vaikeuksia, mutta juuri nyt en mahda syömähimoilleni mitään.

Syömähimoista puheen ollen: unohdin tänään maksamakkaran kauppaan. Kankaanostoreissulla päätin, että kävelen kotiin Siwan kautta ja ostan tuoretta ruisleipää ja maksamakkaraa. Oikein hekumoin ajatuksella, miten sitten kotona laitan sitä maksamakkaraa reilusti leivän päälle ja nautin. Ja sitten kotiin päästyäni huomasin, että olin kyllä ostanut makkaran, mutta en ottanut sitä mukaani.

Mikä siinä sitten muu auttoi kuin lähteä takaisin Siwaan. Otin kuitinkin mukaan varmuuden vuoksi.

Myyjä kassalla oli vaihtunut.

- Onkohan tänne jäänyt maksamakkara, minä kysyin.
- En minä vaan tiedä, ei minun aikanani ainakaan, myyjä sanoi ja jatkoi työtään.
- Niin kun minä kävin täällä hetki sitten ja ostin maksamakkaran eikä sitä ollutkaan missään ja minulla on kyllä kuittikin, selittelin siinä ovensuussa kuittiani heilutellen.
- Katotaan vihosta, kyllästyneen näköinen myyjä sanoi ja otti tiskin alta vihon. Hän selasi sitä hetken.
- On täällä. Jäänyt herkkumaksamakkara, hän sitten ilmoitti.


Niin minä sain maksamakkarani takaisin ja kiikutin sen tyytyväisenä kotiin.
Mutta arvatkaa mitä juuri nyt tajusin?

Olen unohtanut syödä sitä.

Huomiseen.

Kunnon ateria vei unet

Ohitimme tanaan aamulla Kap Verden saariryhman. Kaikki, mita onnistuin saamaan siita muistikortille, nakyy alla. Nakyma on viimeinen saarille ja sen ohi menimme kymmenen maissa.

Noin 420 000 asukkaan Kap Verde on itsenainen Afrikan valtio 450 kilometrin paassa Lansi-Afrikan rannikolta. Portugalilaiset asuttivat sen 1400-luvulla ja pian sen jalkeen saarista tuli orjakaupan keskus. Nykyiset asukkaat ovatkin enimmakseen entisten orjien ja portugalilaisten jalkelaisia.

Olin kuvitellut olevani aamulla varhain valppaana ulkona tahystamassa, mutta kun herasin, kello naytti ennatyksellisesti yhdeksaa! Siihen on kaksi syyta: me siirsimme taas eilen kelloja tunnilla eteenpain ja toiseksi nukuin viime yon hirvean huonosti. Siihen puolestaan on vain yksi syy, olimme illalla syomassa laivan italialaisravintolassa Portofinossa. Konepaallikko kutsui meidat ja muutaman muun sinne ja soimme hyvin, pitkan kaavan mukaan ja ehdottomasti liian myohaan.

Kerrankin en valita ruoasta. Se oli tosi hyvaa. Soin aluksi minestronekeittoa, sitten  lampaankyljyksia ja lopuksi kokoelman erilaisia pienia jalkiruokia. Kun kaikki tama ja pari lasi viinia etsiskeli paikkaansa minun vatsassani kaiken yota niin ihmekos, ettei nukuttanut.

Olen muuten elanyt siina uskossa, etta minestronekeitto on aina punaista. Se minestrone, jota syon Suomessa on punaista. Se, mita myydaan pussissa. Eilinen oli kirkasta. Ihmettelin asiaa aamukahvilla Celille ja han sanoi, etta kirkasta sen kuuluukin olla. Vaikka Cel on ranskalainen, han asuu Italiassa ja on naimisissa italialaisen miehen kanssa joten han taitaa tietaa, mista puhuu.

- Meilla kalakeitto on aina punaista, han sanoi. Niin myos Ranskassa. Siihen laitetaan aina tomaattia tai paprikaa.

Omaan minestroneensa Cel laittaa erilaisia vihanneksia, papuja ja vahan pastaa. Eilen pohdimme pitkaan pastan keittamista. Mina keitan sita aina summamutikassa, mieluummin paljon, ettei kukaan jaa nalkaiseksi ja laitan ajastimen kertomaan, milloin se on valmista. Taysjyvabarilla valmistuu kahdeksassa minuutissa.

Cel taas kysyy jokaiselta ruokailijalta erikseen, kuinka paljon nama ovat aikeissa  syoda ja keittaa sitten sen verran. Mitaan ei koskaan mene hukkaan. Ajastinta han ei kayta, han tarkkailee pastan kypsymista kokeilemalla. Ja poytaseurue odottaa pastan kypsymista, pasta ei koskaan odota ketaan.

Pitkaksi venahtaneen aamun jalkeen paiva on kulunut huilaillessa. Asken kavin juomassa iltapaivakahvit promenadikahvilassa. Tai oikeasti otin mukillisen kahvia ja join sen alemman kannen tyhjassa baarissa, promenadikahvila kun oli ihan taynna. Kuvan keskiosassa nakyva jono menee sinne. Aamuisin kahvila on ihan tyhja, usein olemme Celin kanssa olleet ainoat asiakkaat. Vahan ennen viitta viimeistaan jono alkaa olla pitka ja viiden ja kuuden valilla en viitsi edes kayda yrittamassa sinne.

Huomenna pakataan, palautetaan lainattuja kirjoja ja lehtia ja heitetaan hyvasteja. Nyt alan kerailla tarpeettomia papereita ja pistan ne roskiin.

Siivottomuus jatkuu

Hyva uutinen: vatsa ei ole vaivannut tanaan. Huono: siivooja ei ole vielakaan kaynyt.

Ei siivottomuus muuten haittaisi, mutta alkaa vessapaperi loppua. Raine soitti eilen jollekin siivouspaallikolle ja kysyi (ehka vahan purevasti) mista han kenties voisi kayda itse noutamassa vessapaperia, kun sita nyt kuluu vahan enemman kun vaimokin on taalla. Tama siivouspaallikkomikalie lupasi kutakuinkin valittomasti ja henkilokohtaisesti toimittaa sita meille. Arvatkaa, toimittiko? Ei toimittanut.

Cel, joka on seilannut talla laivalla noin kuusi vuotta miehensa mukana kertoi, etta alkuvuosina hyttisiivous toimi erinomaisesti. Silloin heillakin oli kaynyt siivooja kaksi kertaa paivassa. Namahan ovat paitsi siivoojia, myos hyttipalvelijoita, jotka toimittavat hytteihin kaikkea, mita taalla tarvitaan. Tai joiden siis pitaisi.

Tanaan olemme Santosissa mika tietaa sita, etta matkustajat vaihtuvat ja etta meilla tanne jaaneilla oli korttienvaihtopaiva. Se sujuikin lahes ilman ongelmia. Olimme lahdossa ulos Celin kanssa ja kavimme infosta kysymassa, miten menettelemme korttien kanssa. He eivat tietenkaan tienneet mutta olivat talla kertaa oma-aloitteisia ja hetken odottelun jalkeen meilla kummallakin oli uusi kortti. Sittenhan mitaan ongelmia ei enaa ollut.

Olemme saaneet taas huonon laituripaikan kaukana terminaalista ja sen takia tarvitaan jalleen linja-autoja kuljettamaan matkustajia terminaaliin ja takaisin. Mekin menimme sellaiseen ja otimme terminaalista taksin. Viimeksi olin Santosin vanhassa kaupungissa Rainen kanssa, talla kertaa menimme kaupungin uuteen keskustaan. Sen edustalla on suuri hiekkaranta, jossa nain sunnuntaina oli paljon ihmisia, vaikka ilma onkin aika pilvinen.

Niin no, on niita ihmisia siella,  vaikka kuvassa ei naykaan.

Juttelin aamulla promenadikahvilassa eraan tyontekijan kanssa, joka on kotoisin taalta Santosista. Han sanoi, etta kaupat aukeavat sunnuntaisin yhdeltatoista. Se ei kuitenkaan ihan pitanyt paikkaansa, silla vain muutama liike oli auki. Toiset avasivat kahdeltatoista ja ostoskeskukset vasta kolmelta iltapaivalla. Kiertelimme Celin kanssa vahan aikaa kaupungilla, kavimme avoinna olleissa vaatekaupoissa hypistelemassa vaatteita, katsastimme uimarannan ja lahdimme sitten aika pian takaisin laivalle.

Nain matkustajien vaihtuessa tuntuu silta, etta he ovat yhta aikaa joka paikassa. Menin kaupungilta tultuani syomaan ylakerran ravintolaan  ja se oli niin taynna ihmisia, etta vain vaivoin loysin itselleni istumapaikan. Ruokaa en paljon loytanytkaan, kun en viitsinyt tungeksia. Soin siina kumminkin vahaista saalistani ja katselin uusia matkustajia. Ihmettelen, miksi on niin julmetun tarkeaa paasta istumaan saman poydan aareen kaikkien sukulaisten ja tuttavien kanssa, joita matkalla sattuu olemaan? Kun kaiken lisaksi on viikko aikaa istua heidan kanssaan. Mutta naille ihmisille se nayttaa olevan, silla vaikka poydat olisivat kuinka taynna, siella vaivataan tarjoilijoita jarjestamaan jostain vapaata kuuden hengen poytaa.

Huomenna olemme taas Riossa. Nyt paatimme ottaa lusikan kauniiseen kateen ja osallistua henkilokuntaretkelle jota viimeksi ylenkatsoimme. Jospa talla kertaa onnistuisi se Kristus-patsaalla kayminen.

Porsasjuhlissa ei porsastella

Meilla oli taas pienet henkilokuntakekkerit taalla. Alhaalle, tyopajaan, oli katettu herkullinen buffet, jossa lajien runsauden korvasi hyva maku.

Minulle ei viela ole ihan selvinnyt, milla logiikalla naita juhlia jarjestetaan. On ilman muuta selvaa, etteivat ne koske koko tuhatpaista henkilokuntaa. Eivathan ihmiset taalla edes tunne toisiaan, elleivat tee samoja toita tai muuten ole laheisemmin tekemisissa. Naissa juhlissa, joihin me olemme osallistuneet, on sahko- ja konepuolen ihmisia, paaasiassa filippiinilaisia, jotka myos vastaavat ruoanlaitosta.

Talla kertaa ruoan valmistamiseen naytti menneen koko paiva. Ainakin tama possu on saanut viettaa paivansa uunissa. Taalla matkustajille ei todellakaan jarjesteta mitaan possujuhlia, joten ihmettelen, mista tama yksilo on ylipaataan laivaan joutunut. Oli mista hyvansa, niin ainakin se naytti maistuvan.

Porsaan lisaksi oli paistettua kanaa, riisia ja kiinalaista vihanneskastiketta. Oikein, oikein hyvaa kaikki. Juhlien puitteet oli yritetty laittaa siisteiksi: tyopaja oli verhoiltu lakanoilla ja olipa jostain loydetty yksi diskovalokin kattoon pyorimaan.

Filippiinilaiset nayttavat rakastavan karaokea. Mita tahansa juhlitaankin, karaokelaitteet ovat paikalla. Niin nytkin. Joukossa on erittain hyvia laulajia, joten mukavahan sita oli kuunnella.

Juhlissa oli tietysti myos juotavaa. Olutta, viinia ja vahan vakevampaakin. Juomia otetaan kuitenkin vain vahan, silla paissaan heiluminen ei taalla oikein tule kysymykseen. Vapaa-aikanaan jokainen saa tietysti tehda, mita haluaa, mutta toissa on oltava selvin pain. Saannot ovat ankaria, henkilokunnalle voidaan tehda puhalluskokeita milloin tahansa ja kiinni jaamisesta saa aika helposti potkut. Taalla ei paljon tunneta sympatiaa heikkouksia kohtaan eika lopputileista neuvotella. Se, joka tekee tarpeeksi pahan virheen, saa passin kouraansa ja lahtee seuraavassa satamassa pois laivasta.

Kerroin eilen Salvador de Bahiassa nakemistani kasitoista, mutta enpa laittanut yhtaan kuvaa. Nyt laitan. nama innovatiiviset tekeleet on valmistettu juomatolkkien sulkijoista. Hienoa kierratysta ja hienoa tyota. Miten mahtaa metallinen verkkopaita toimia?

Joko olen kertonut, etta hinnat ovat nousseet laivan kaupoissa nyt, kun olemme taalla Brasiliassa? Kavin tanaan promenadilla tarkoituksenani ottaa kuva viinakaupan suklaahyllysta. Ajattelin, etta kukaan ei muuten usko, miten kallista se voi olla. Mutta kun paasin kauppaan, kaikki suklaat oli ostettu. Kaikki pienet 14,95 dollarin Tobleronet ja  14,95 dollarin pienet suklaalevyt. Nama brasilialaiset ovat tosi kovia ostamaan ja ilmeisesti aika varakkaita..
14,95 dollaria on noin kymmenen ja puoli euroa, jos dollarin kurssi on 1,40.

Raine tiesi, etta hintojen nousu johtuu siita, etta me olemme tulossa Eurooppaan, eika Euroopassa ole sellaista juomarahakulttuuria kuin Amerikassa. Se taas johtaa siihen, etta juomarahoista elaneen henkilokunnan osan palkkoja joudutaan nostamaan.

Ehka niin. Mutta emme me viela ole Euroopassa. Ehka tama on harjoitusta tulevan varalle.

Kiertoajelulla

Salvador de Bahiaan on aikoinaan tuotu paljon orjia Afrikasta. Heidan jalkelaisiaan asuu taalla edelleen runsaasti ja kaupungilla voikin nahda poikkeuksellisen paljon afrikkalaista alkuperaa olevia ihmisia. Orjuuden muisto elaa joka puolella ja nyt silla tietysti tehdaan bisnesta. Ravintoloissa tarjoilijat saattavat olla pukeutuneita orjuuden aikaisia asuja muistuttaviin pukuihin, kaupoissa myydaan pienia orjapatsaita, koruliikkeissa orjanaisten kayttamia, onnea tuovia koruja ja jopa satamassa oli vastassa orjanaisiksi puettuja hahmoja, kun aamulla tulimme tanne.

Lahdin aamulla Celin kanssa kaupungilla, silla molempien miehet olivat kiinni toissaan. Kavimme kasityolaiskojujen tayttamassa kauppahallissa emmeka muuta jaksaneetkaan. Halli on suuri ja siella on kojuja kahdessa kerroksessa. Jaksoimme katsoa vain osan niista, mutta se ei haittaa, silla mehan tulemme viela takaisin tanne.

Tavallisimpia myyntiartikkeleita tallaisissa kaupoissa taalla kuten myos Uruguayassa, Argentiinassa, Chilessa ja Perussa ovat puiset tai pavuista kootut helminauhat. Brasiliassa on myos paljon puuvillavaatteita, hyvin kauniitakin. Samoin kirjailtuja tai reikaompelein somistettuja poytaliinoja. Hinnoissa on reilusti tinkimisen varaa. Hallissa nain aivan samanlaisen nahkalaukun, minka jo ostin vanhasta kaupungista 85 realilla eli noin 40 eurolla. Hallissa siita pyydettiin 320 realia. Ennen kuin paasimme kojun luota pois, hinta oli laskenut 170 realiin. Enka mina edes kysynyt siita mitaan, naytin vain Celille, etta tuollaisen olen jo ostanut.

Kaikenlainen yksityisyritteliaisyys kukoistaa. Virallisten kauppojen ja kojujen lisaksi taalla on vaikka minkalaisia myyjia myymassa ties mita. Myyjat eivat missaan ole kauhean paallekayvia, mutta mikaan rauhassa katseleminen ei silti onnistu muualla kuin hienommissa liikkeissa.

Vaihtorahaakaan nailla yrittajilla ei koskaan ole, vaikka paiva olisi jo pitkalla. Se tuli tanaankin todistettua moneen otteeseen. Viimeksi asken, kun tulimme Rainen kanssa laivaan. Tulin nimittain keskipaivalla takaisin ja me lahdimme sitten Rainen kassa iltapaivalla kahdestaan. Terminaalin ulkopuolella karkkyy aina joukko takseja ja nyt innostuimme lahtemaan kaupunkikierrokselle. Saimmekin oikein antoisan ja pitkan kierroksen pienen ja hurjaa vauhtia ja hyvin taitavasti ajavan taksin kyydissa. Naimme kaupungin keskeiset nahtavyydet kuten merimuseon, jonkun vanhan linnoituksentapaisen, nakoalapaikan, vanhaa kaupunkia ja pari uimarantaa. Se, etten tarkemmin tieda nahtavyyksien nimista tai tarkoituksesta, johtuu siita, ettei kuskimme osannut sanaakaan englantia.

Jaimme kyydista pois ylhaalla vanhassa kaupungissa ja menimme siistin nakoiseen ravintolan syomaan. Tilasimme Filet Mignonit ja saimmekin oikein kauniit annokset. Fileet jaivat kuitenkin syomatta, silla ne maistuivat pilaantuneilta. Ja sitten me taas otimme taksin (kamalaa taksilla ajoa) ja tulimme takaisin laivaan, tosin mutkan kautta kun kuski vei ensin meidat vaaraan paikkaan, eihan hankaan ymmartanyt sanaakaan englantia. Niin ja sitten hanellakaan ei ollut vaihtorahaa.

Taksit taalla eivat ole samaa luokkaa kuin Suomessa. Viimeisin taksimme oli virallinen, valko-puna-sininen auto, mutta siina ei silti ollut turvavoita takapenkilla. Kiertoajelutaksimme oli ihan tavallinen pikkuauto ja siina oli takapenkilla turvavyot - ne pysyivat koossa pakkausteipin avulla.

Viimeksi tulleille matkustajillemme Salvador de Bahia oli risteilyn toinen ja viimeinen satama. Nyt olemme kaksi paivaa merella ja sitten he lahtevat pois. Tuntuu, etta se on aika vahan, kun kuitenkin on kyse risteilysta. Mutta kaipa nuo jo ostaessaan ymmarsivat, mita olivat hankkimassa.

Tapojen turmelusta

Ensin yksi kysymys: kuinka moni teista menisi ravintolaan syomaan pelkissa alushousuissa?

Tuskin kukaan. Mutta namapa menevat, nama brasilialaiset. Eika asia kaunistu siita, etta kyseessa ovat uimahousut, alusvaatteista puhutaan kuitenkin ja joka tapauksessa, mista tahansa nakokulmasta katsottuna, ne ovat ravintolaan liian vahan! Nakokulmasta... juuri niin.

Olin asken syomassa ylakerran ravintolassa ja aikeissa  istua, kun huomasin, etta tuoli oli ihan marka. Joku oli istunut siina marissa uimahousuissa. Naita uimahousuveikkoja nain useampiakin. Eivat osaa edes lukea, silla ravintolan ovella lukee isoilla kirjaimilla, etta paljaat jalat, topit ja lyhyet sortsit eivat ole sallittuja.

Niin juu, uimahousuja ei tosiaan mainita erikseen.

Oi voi tata tapojen turmelusta. Tuskin kannattaa enaa edes mainita miehia, jotka ovat kasvaneet lippalakkiensa sisaan?

Samaa aihetta sivuaa seuraava. Meilla oli taas eilen pelastusharjoitukset. Olen joka kerta ollut liian aikaisin (lue: siihen aikaan kuin on maara) omalla pelastusasemallani ja saanut odotella hyvan tovin. Eilen seisoskelin kannella, odotin harjoituksen alkua ja paatin, etta talla kertaa en mene ennen kuin melkein kaikki muut ovat tulleet. Oma asemani on neloskannen ravintolassa, mutta asemia on seka nelos- etta viitoskansilla myos ulkona. Kuvan ihmiset tulivat maaraikaan omille asemilleen, joissa henkilokunta paimensi heidat seisomaan jonoon. Tassa he saivat sitten seista noin kolme varttia, silla kun itse menin sisalle ja omalle paikalleni, siella ei viela ollut paljon ketaan, tallakaan kertaa.

Myohastelijoille ei juolahda mieleen, etta harjoitus ei voi alkaa, ennen kuin kaikki ovat paikalla. Etta jos kolmestatuhannesta matkustajasta 2999 on paikalla ja yksi ei, niin ne 2999 odottavat sita yhta.

Itse harjoitus ei ole kummoinen. Me vain kuuntelemme kaiuttimista tulevat ohjeet hatatilan varalle ja katsomme, kun henkilokunta nayttaa, miten pelastusliivit puetaan paalle. Muuta ei tarvita.

Nyt tuli tammoista valitusta, mutta osaavat ne muutkin valittaa. Kun eilen menin syomaan, oli ravintolassa parhaillaan menossa oikein kohtaus. Muuan nainen valitti kiihkeasti ruoasta. Han antoi palautettaan buffet-poydan edessa ravintolapaallikolle ja kahdelle tarjoilijalle. Kun menin siita ohi, kuulin, miten ravintolapaallikko kysyi, etta mita Te sitten haluatte?
- Meilla on taalla joka paiva lihaa, kalaa, ja kanaa, han sanoi.Totta.

Se ei ollut tarpeeksi eika riittavan hyvaa, silla nainen jatkoi ja jatkoi. Ehdin hakea ruokani, loytaa paikkani ja syodakin hyvan aikaa, ennen kuin valikohtaus tuli siihen pisteeseen, etta nainenkin meni istumaan. Hetken paasta ravintolapaallikko toi hanelle lautasellisen leipaa. Muuta han ei ottanut. Han oli tosi vihainen. Sitten hanen miehensa tuli ravintolaan ja nainen paasi purkamaan sisuaan tahan. Mies katseli hiljaisena ikkunasta ulos, kun vaimo dramaattisesti elehtien kuvaili kohtaamiaan vaaryyksia.

En tieda sen tarkemmin, kun en kuullut, mita nainen sanoi, mutta ruumiinkieli kertoi riittavasti.

Eihan tama ruoka taalla saisi Gordon Ramsaylta kiitosta, mutta kylla sentaan jotain aina loytyy. Tanaan soin perunamuusia ja palapaistia ja se oli ihan hyvaa. Olen nyt enimmakseen kaynyt ylhaalla syomassa, silla miehiston messista en oikein tahdo loytaa mitaan syotavaa.

Lahdemme kotiin tasan kuukauden paasta. Eilen aloin ensimmaisen kerran miettia, mita laittaisin ruoaksi sitten, kun paasen omaan keittiooni. Makkarasoppaa. Laskisoosia. Niita nyt ainakin.

Graavi lohi on barbaarien ruokaa

Istuin asken promenadikahvilassa ja katsoin, kun eras aiti taytti lapsensa tuttipulloa. Han laittoi sinne kuumaa maitoa ja nelja pussillista sokeria. Mieleeni tulivat vanhojen Kotiliesien ilmoitukset, joissa neuvottiin antamaan lapselle sokeria, silla "onhan se parasta ja puhtainta ravintoa, milla voitte pienokaistanne hemmoitella".

Ja haalahjana saattoi sitten "hemmoitella" jalkikasvuaan tekohampailla.

Sokerinhimoa en tunne, mutta naita katselin eilen vesi kielella. Mitaan ei voinut tietenkaan ostaa, silla laivaan ei saa vieda ruokaa. Naiden syominen taas ilman kunnollista pesua olisi ollut kutsukortti vahintaan vatsataudille, joten piti tyytya vain ihailemaan.

Laivasta saa hedelmia ja tuoreita vihanneksiakin. Suurin osa vihanneksista on kuitenkin sotkettu etikkaisiin kastikkeisiin tai rasvaiseen majoneesiin. Keitetyt vihannekset ovat usein mauttomia ja liian kypsia.

Laivan ruoka ei tahan mennessa ole tarjonnut muuta kuin ikavia yllatyksia. Yksi poikkeus sentaan on joukossa, graavi lohi. Sita on ollut pari kertaa pienella salaattilautasella reunakoristeena ja se on ollut todella hyvaa. Se, ettei taalla ole sellaisia graavilohikekoja kuin ruotsinlaivoilla johtuu tietysti siita, etteivat ihmiset syo sita. Raakaa kalaa syodaan vain jossain barbaarisessa pohjolassa. ja Japanissa, sushin yhteydessa.

Ruoka jos mika on makuasia. Se, etta ruoka on taalla korkeintaan valttavaa, on vain minun mielipiteeni. Tosin aika moni muu sanoo samaa.

Toistaiseksi olen syonyt vain miehiston ruokaa seka sita, mika matkustajille kuuluu hintaan. Tanaan taidan paasta maksulliseen ravintolaan silla konepaallikko on kutsunut meidat illalla syomaan. On formal-ilta ja voin lopultakin pukeutua parhaisiin vaatteisiini, mukaan ottamaani ylioppilasmekkoon. Se ei ole niin vanha kuin milta se kuulostaa, onhan se ostettu vain muutama kuukausi sitten.

Ruokaa ei siis saa tuoda laivaan, mutta ei sita saa vieda poiskaan. Eras pariskunta oli ajatellut ottaa tayden hyodyn risteilystaan ja pakannut lahtiaisiksi matkalaukun tayteen syotavaa. Ikava kylla he joutuivat luovuttamaan saaliinsa ja lahtemaan ilman evaitaan.

Montevideossa harrastettiin paljon grillaamista. Tassa on menossa paikallisen puusepanverstaan ruokatunti. Grilli nostettiin villkkaan kavelykadun reunaan niin, etta ohikulkijatkin saivat haistella ihania  tuoksuja. En oikein paassyt perille tuosta grillaussysteemista, kun laitteessa oli seka avotuli etta hiilia, mutta hyvaa jalkea se naytti tekevan.

Nain avotulella grillaamista ensimmaisen kerran Ushuaiassa, jossa katselin sita kadulla, ravintolan ikkunan takana. Siella kypsyi kokonainen lammas kahtena puolikkaana. Se nayttaa hauskalta ja on hyva ruokahalunnostatusnumero asiakkaille. Mitenkahan tuo onnistuisi suomalaisessa ravintolassa, tehdaanko sita jossain? Tarkoitan sisatiloissa, ulkona kylla tehdaan.

Tassa niita grillihiilia ja puita on myytavana. Tama ei ollut turistikauppa, vaan ihan paikallisten ihmisten ostospaikka.

Olemme tanaan ja huomenna merella ja sitten tullaankin maihin Brasiliassa. Kavin aamulla reippailemassa kannella, ilma on mukavan lammin, eika tuule liian lujaa. Kavelin toista tuntia ja olin taas tyytyvainen siita, etta hankin lahtiessani kunnolliset kavelykengat. Reippailun jalkeen tulin hyttiin ja pesin vahan pyykkia. Samalla pidin itselleni ankaraa puhuttelua siita, etta paasykoekirjoja pitaa lukea entista tarmokkaammin. Jos en nyt muka ehdi niita lukemaan, niin miten ikina kuvittelen ehtivani lukemaan kotona?

Ylistys grillimakkaralle

Terveisiä Turun yöelämästä. Se on näin vilkasta.

Kuva on otettu Turun kävelykadulta tänään noin puoli yhdeksän aikaan illalla. Varhainen ajankohta selittänee aution näkymän, oikea yöelämä alkaa tietääkseni nykyään paljon myöhemmin.

Me kaksi, Raine ja minä, olimme kuitenkin rohkeasti lähteneet yöelämään ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Kaikki alkoi siitä, kun kerroin, että mieleni on jo pitemmän aikaa tehnyt Martinsillan Grillin grillimakkaraa.

-Ei sitä voi syödä, jos ei ensin juo jotain, Raine sanoi ja niin me päätimme lähteä Kouluun.

Koulussakaan ei ollut vielä juuri ketään. Istun mieluummin Viinituvassa, mutta kun sen tiskiltä ei saa mustikkasiideriä, menimme pubiin. Ei sieltäkään enää saanut, joten otin yhden mustaherukkasiiderin ja yhden karpalosiiderin. Ilman jäitä. Raine joi kaksi irishcoffeeta.

Näiden huikeiden juominkien jälkeen olimme valmiit grillille. Martinsillan Grilli on ollut lohdullinen valo yössä jo useammalle sukupolvelle.

En tiedä mitään muuta paikkaa, josta saisi yhtä hyvää grillimakkaraa. Varmaan niitä on, mutta minulle riittää tämä yksi. Meihin nähden grilli on myös loistavalla paikalla, onhan tämä kotimatkan varrella, kun tulemme keskustasta.

Näitä grillimakkaroita voi syödä, vaikka ei olisi mitään juonutkaan. Mutta parin hyvän juoman herkistämillä makuaisteilla nautinto on täydellinen.

Annos ei hurmaa ulkonäöllään eikä esillepanolla, mutta päälliskaupaksi saa Aurajokimaiseman iltavalaistuksessa. Ja huomiset mahanpurut, sillä sen verran maustettua tämä herkku on.

Tämä oli hyvä aloitus uudelle vuodelle. Jos minä tulevan ulkomailla oleskeluni aikana jotain ruokaa kaipaan Suomesta, niin se on tämä tässä.

Parhaat reseptini on äkkiä esitelty

Nyt puhutaan ruoasta. Innoituksen tähän aiheeseen sain television Arvostele mun illallinen -ohjelmasta. Olen katsonut sitä puolitoista jaksoa, sillä ruokaohjelmat eivät yleensä ole kovin kiinnostavia. Mutta tänään Valerie-niminen ruotsalainen kielenkääntäjä laittoi niin mukavan näköisesti ruokaa, että olkoon tämän kerran.

Oi, miten hän laittoikaan! Puolitoista litraa kuohukermaa, reippaasti sokeria ja paljon valkosuklaata. Eikä puolikastakaan voivotuksen ja anteeksipyynnön sanaa tai elettä, vaikka rehevän Valerien uumille oli kertynyt pannacotta jos toinenkin, jopa niin, että hän juuri ja juuri mahtui hääräämään pienessä, somassa keittiössään. Mikä nainen!

Sillä lailla ruokaan pitää suhtautua: jos siitä kerran tykkää, niin sitä tehdään intohimolla ja säästelemättä. Ei mitään aamuteevekokkien aneemisia parsatankoja kevytmajoneesissa. 

Nyt siellä joku jo hamuaa kommenttinäppäintä sanoakseen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet tuommoinen kuikelo. Tottahan sekin on. Ehkä olisin isompi, jos minulla olisi intohimoinen suhde ruokaan, mutta kun ei ole. Ruoan ostaminen on tylsää ja sen laittaminen ikävää. En todellakaan harrasta ruoanlaittoa saati leipomista. Siitä todisteena kuva tänä vuonna leipomastani kakusta. Siitä ainoasta.

 
Aika surullista, vai mitä? Tämä syntyi, kun jostain syystä sain mieliteon kokeilla kakunpaistoa kesäkodin puu-uunissa.

Olen kyllä laittanut elämässäni hirmuiset määrät ruokaa. Laskin kerran, kuinka monta ateriaa suunnilleen olen ehtinyt tehdä ja sain tulokseksi noin 14 000. Todellinen luku lienee paljon suurempi, sillä tässä laskussa on ajateltu, että ruokaa tehdään vain kerran päivässä. Joka tapauksessa sitä on niin paljon, että minusta se riittäisi jo yhden naisihmisen urakaksi. 

Ruoanlaitto ja leipominen ovat monille mieluisia harrastuksia, ainakin päätellen reseptien määristä lehdissä. Hyppään ruokasivut yleensä yli ja olen muuten sitä mieltä, että ruokalehdet voisivat olla erikseen. Jos reseptiä tarvitsee, niitä löytyy netistä yllin kyllin. Vaikka paras ruoka minun mielestäni on niin yksinkertaista, ettei sen tekemiseen tarvita ohjeita. Kaikenlainen sörssääminen, musertelu ja sotkeminen vain pilaa hyvät aineet.

Joskus minusta tuntuu, että kaikki muut naiset - aivan kaikki - osaavat leipoa myötäsyntyisesti. Silloin tällöin olen jossain naisseurassa kertonut etten osaa esimerkiksi tehdä piirakkaa, en siis minkäänlaista.

- Et osaa tehdä piirakkaa! Se nyt on maailman yksinkertaisinta! Otetaan vaan mitä kaapista löytyy, niin minä teen, minulle sanotaan.

Se nyt kummalliselta kuulostaa. "Otetaan mitä kaapista löytyy." Kun ajattelen kaikkea, mitä omista kaapeistani löytyy, niin aika merkillisiä yhdistelmiä syntyy. En minä semmoisia piirakoita halua syödä, hyi olkoon.

Tai sitten toinen kummallisuus, sämpylöiden "pyöräyttäminen". Kuinka monta kertaa olenkaan törmännyt vaikkapa lehtijuttuihin, joissa puuhakkaan pikku emännän päivä alkaa sillä, että hän pyöräyttää sämpylät perheelleen. Muistan erityisesti erään vauvalehdestä kauan sitten lukemani jutun, jossa lohduteltiin äitejä vakuuttamalla, ettei äidin suinkaan tarvitse olla täydellinen eikä koko valveillaoloaikaansa olla loistava kasvattaja ja viihdyttäjä, sekin riittää, että vain pyöräyttää sämpylät aamuteelle.

Arvatkaa, millaisia haavoja tämä viilsi nuoren äidin sydämeen?

Joo, mutta Valeriesta tämä alkoi. Hän teki ruokaa ilman syyllisyyttä.Hän menee varmaan ruokakauppaankin ilman syyllisyyttä, ottaa mitä tarvitsee ja haluaa eikä ajattele, että mitähän nuo minusta ajattelevat kun olen näin lihava ja ostan kuohukermaa?
Minä en tunne syyllisyyttä ruokakaupassa - johtuu siis tästä tyystin intohimoa vailla olevasta suhteesta po. paikkaan ja siellä myytäviin tuotteisiin - mutta viinakaupassa syyllisyys iskee ankarana. Käyn Alkossa aika harvoin ja yritän aina näyttää siltä, että olen siellä ensimmäistä kertaa. Olisi kauheaa, jos myyjä tunnistaisi minut ja aivan kuolettavan hirveää, jos kassalla tarjottaisiin kanta-asiakaskorttia (vaikka niitä ei kai olekaan). Jos joku nyt ihmettelee niin pitää muistaa, että synnyin aikana, jolloin viinakorteilla valvottiin ihmisten alkoholiostoja ja jolloin naiset eivät edes päässeet ravintolaan ilman miesseuraa. Alkoon astumisen ja syyllisyyden yhteys on siis tullut selväksi jo varhain.

Ja jos nyt ei ihan intohimosta voi puhua, niin onhan sopivasti jäähdytetyn kuohuviinin juominen verrattomasti nautinnollisempaa kuin perunoiden keitto.