Kotia kohti

Laiva lahtee Santosin satamasta ihan pian. Se onkin sitten jo kotimatka, silla vaikka pysahdymme viela kahdessa satamassa, seilaamme kuitenkin maaratietoisesti kohti Eurooppaa.

Ihan kuin taman kunniaksi, puhelimeni suostui tanaan, ensimmaista kertaa laivalla, yhdistamaan minut Facebookiin. Vietin mukavan puolituntisen lukemalla ihmisten paivityksia. Itse en edes yrittanyt kirjoittaa mitaan, enka tykata mistaan.

Kolme kaveripyyntoakin oli tullut. Kun paasen kotiin, suostun yhteen. En halua olla kenellekaan millaan tavalla tyly, mutta Facebookin suhteen olen paattanyt, etta olen kaveri vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka edes tunnistan ulkonaolta, kun tullaan kadulla vastakkain. Mieluummin sellaisten, joista ihan oikeasti tykkaan.

Santosia ei tule ikava. En edes ajatellut menna maihin tanaan. Kavin aamulla 12. kannella ottamassa vahan kuvia ja ulkona oli niin kuuma, etta tuli oikein huono olo. Minigolfkentallakaan ei ollut tungosta.

Santos on Sao Paulon satama, se on kerrottu moneen kertaan. Sao Paulosta luulen nahneeni vilahduksia vuorten lomitse tuolla kauempana. Minulla ei ole ollut pienintakaan hinkua paasta kaymaan siella. Ehka sinne olisi juuri ehtinyt, luulen, etta taksimatka kestaa tunnin verran.
Seuraava kuva on maisema, jota olen katsellut joka kerran taalla ollessamme. Jos mennaan Sao Pauloon, lahdetaan tasta vasemmalle.

Vaihdoin korttini viimeisen kerran tanaan. Sitakaan hommaa ei tule ikava. Ikavoimista riittaa ilmankin: mukavia ihmisia joihin olen tutustunut, mukavia paikkoja, jotka olen nahnyt. Ja varmasti myos tata huoletonta laiskurina olemista.

Osa matkustajista lahti tanaan ja ne, jotka tulevat tilalle, ovat taalla Roomaan saakka. Hyttisiivoojilla oli taas kova tyo pistaa paikkoja kuntoon. Valmiiden hyttien ovet jatetaan auki ja niinpa paasinkin ohi mennessani ottamaan taman kuva. Hytti on kakkoskannella aika lahella omaamme ja lienee niita laivan halvimpia. Tosin tassa on ikkuna, ikkunattomat ovat tietysti viela halvempia.
Mutta kylla tassa minun mielestani kelpaisi asua, vai mita?

Siivottomuus jatkuu

Hyva uutinen: vatsa ei ole vaivannut tanaan. Huono: siivooja ei ole vielakaan kaynyt.

Ei siivottomuus muuten haittaisi, mutta alkaa vessapaperi loppua. Raine soitti eilen jollekin siivouspaallikolle ja kysyi (ehka vahan purevasti) mista han kenties voisi kayda itse noutamassa vessapaperia, kun sita nyt kuluu vahan enemman kun vaimokin on taalla. Tama siivouspaallikkomikalie lupasi kutakuinkin valittomasti ja henkilokohtaisesti toimittaa sita meille. Arvatkaa, toimittiko? Ei toimittanut.

Cel, joka on seilannut talla laivalla noin kuusi vuotta miehensa mukana kertoi, etta alkuvuosina hyttisiivous toimi erinomaisesti. Silloin heillakin oli kaynyt siivooja kaksi kertaa paivassa. Namahan ovat paitsi siivoojia, myos hyttipalvelijoita, jotka toimittavat hytteihin kaikkea, mita taalla tarvitaan. Tai joiden siis pitaisi.

Tanaan olemme Santosissa mika tietaa sita, etta matkustajat vaihtuvat ja etta meilla tanne jaaneilla oli korttienvaihtopaiva. Se sujuikin lahes ilman ongelmia. Olimme lahdossa ulos Celin kanssa ja kavimme infosta kysymassa, miten menettelemme korttien kanssa. He eivat tietenkaan tienneet mutta olivat talla kertaa oma-aloitteisia ja hetken odottelun jalkeen meilla kummallakin oli uusi kortti. Sittenhan mitaan ongelmia ei enaa ollut.

Olemme saaneet taas huonon laituripaikan kaukana terminaalista ja sen takia tarvitaan jalleen linja-autoja kuljettamaan matkustajia terminaaliin ja takaisin. Mekin menimme sellaiseen ja otimme terminaalista taksin. Viimeksi olin Santosin vanhassa kaupungissa Rainen kanssa, talla kertaa menimme kaupungin uuteen keskustaan. Sen edustalla on suuri hiekkaranta, jossa nain sunnuntaina oli paljon ihmisia, vaikka ilma onkin aika pilvinen.

Niin no, on niita ihmisia siella,  vaikka kuvassa ei naykaan.

Juttelin aamulla promenadikahvilassa eraan tyontekijan kanssa, joka on kotoisin taalta Santosista. Han sanoi, etta kaupat aukeavat sunnuntaisin yhdeltatoista. Se ei kuitenkaan ihan pitanyt paikkaansa, silla vain muutama liike oli auki. Toiset avasivat kahdeltatoista ja ostoskeskukset vasta kolmelta iltapaivalla. Kiertelimme Celin kanssa vahan aikaa kaupungilla, kavimme avoinna olleissa vaatekaupoissa hypistelemassa vaatteita, katsastimme uimarannan ja lahdimme sitten aika pian takaisin laivalle.

Nain matkustajien vaihtuessa tuntuu silta, etta he ovat yhta aikaa joka paikassa. Menin kaupungilta tultuani syomaan ylakerran ravintolaan  ja se oli niin taynna ihmisia, etta vain vaivoin loysin itselleni istumapaikan. Ruokaa en paljon loytanytkaan, kun en viitsinyt tungeksia. Soin siina kumminkin vahaista saalistani ja katselin uusia matkustajia. Ihmettelen, miksi on niin julmetun tarkeaa paasta istumaan saman poydan aareen kaikkien sukulaisten ja tuttavien kanssa, joita matkalla sattuu olemaan? Kun kaiken lisaksi on viikko aikaa istua heidan kanssaan. Mutta naille ihmisille se nayttaa olevan, silla vaikka poydat olisivat kuinka taynna, siella vaivataan tarjoilijoita jarjestamaan jostain vapaata kuuden hengen poytaa.

Huomenna olemme taas Riossa. Nyt paatimme ottaa lusikan kauniiseen kateen ja osallistua henkilokuntaretkelle jota viimeksi ylenkatsoimme. Jospa talla kertaa onnistuisi se Kristus-patsaalla kayminen.

Kuumat paikat Santosissa

Jos joku etsi siita eilisesta kuvasta niita pienia veneita suurennuslasilla, niin pahoitteluni, ei niita siella ollut. En tosin vaittanytkaan, kerroin vain, etta olin nahnyt sellaisia.

Tanaan olemme Santosissa ja vaikka eilen saimme tiedon, etta laiva paasee kiinnittymaan terminaalin eteen, nain ei kuitenkaan tapahtunut. Joku toinen risteilija, paljon pienempikin viela, oli vienyt parhaan paikan ja me olemme nyt melkein samassa kohdassa kuin viimeksikin, parin kilometrin paassa matkustajaterminaalista.

Tanaan lahdimme kuitenkin ulos jo kohta yhdeksan jalkeen aamulla. Tosin on korttienvaihtopaiva, mutta saimme eilen oikein sahkopostiviestin jossa sanottiin, etta saan uuden korttini neuvonnasta heti aamulla. Sainko? En. Mutta ulos lahdettiin.

Emme edes aikoneet Sao Pauloon, joka on se varsinainen nahtavyys taalla. Santos on Sao Paulon satama ja kaupunki sen ymparilla elaa enemman tai vahemman satamasta eika ole mikaan merkittava turistipaikka. Kaupungin keskusta ei ole kovin kaukana satamasta, mutta meilta meni toista tuntia, ennen kuin olimme siella. Ensin jonotimme pois laivasta, ajoimme linja-autolla matkustajaterminaaliin (kun kavella ei saa), jonotimme taksia ja sitten ajoimme taksilla keskustaan, hyvin hitaasti, silla matkalla oli tietyo ja muutenkin ruuhkaa.

Kun sitten lopulta paasimme kaupungille, totesimme, etta sehan on ihan hauskannakoinen paikka. Ne, jotka olivat jo aikaisemmin kayneet siella sanoivat, ettei siella ole "mitaan". Mitahan he sitten odottivat, silla olihan siella kaikkea, mita kaupungeissa yleensakin on, kauppoja, ravintoloita, puistoja, patsaita ja kirkkoja? Sikseensa aika siisti paikka.

Tuo "sikseensa" sisaltaa puuttuvine aapilkkuineen sen varauksen, etta vaikka Santosissa oli paljon siisteja rakennuksia ja sen nakoisia kahviloita, joihin olisi voinut menna, niin kylla rappiota ja roskaa nakyi sitakin paljon. Ja kodittomia ihmisia, heita naki joka puolella, jalkakaytavillakin nukkumassa.

Vaikka Brasiliassa ollaan kovin suurpiirteisia roskaamisen suhteen, on maassa erittain tiukka tupakkalaki. Taalla ei saa polttaa oikein missaan. Kun laiva on satamassa, tupakointi on kielletty kaikkialla muualla, paitsi 12. kannella, paljaan taivaan alla. Edes neloskannella ulkona tai parvekkeellisten hyttien parvekkeilla ei saa polttaa. Tupakansavu ei kerta kaikkiaan saa menna kenenkaan sivullisen, viattoman uhrin nenaan. Vasta, kun laiva on tunnin matkan paassa satamasta, matkustajat saavat taas tupakoida laivan tupakointialueilla. Niita ei ole yleensakaan paljon, silla laiva on teoriassa savuton.

Taman lahemmaksi sademetsaa en toistaiseksi ole paassyt. Tama puisto oli Santosin keskustassa ja siella oli aanesta paatellen myos kaikenlaisia eksoottisia lintuja. En osunut nakemaan yhtaan, silla puut olivat rehevia ja niiden latvukset kovin ylhaalla.

Paluumatka laivaan oli hikinen. Otimme taksin, jossa ei ollut ilmastointia ja kun taalla on nyt noin 30 astetta lamminta, oli takapenkilla aika tukalat oltavat. Asiaa ei yhtaan parantanut korvan juuressa olevasta kaiuttimesta raikaava samba. Taalla selvasti suositaan kovia aania, niin etta jos soitetaan, soitetaan lujaa. Brasilialaiset pitavat keskenaankin aikamoista mekkalaa vaikka istuisivat saman poydan aaressa.

Kun lahdimme laivasta, minulle sanottiin, etta saisin uuden korttini, kun tulen. Saamassamme sahkopostissahan luki, etta saan sen infosta, mutta infossa sanottiin, etta saan sen terminaalista. No, kun paasimme sinne asti ja saimme hiet pyyhittya silmistamme, naimme, etta suuri terminaali oli tapotaynna ihmisia, jotka jonottivat laivaan paasya. Meidan uudet matkustajamme. En tiennyt, pitaako minun jonottaa heidan kanssaan vai onko jokin muu keino tai paikka tai jotain, joka pelastaisi meidat pois sielta ja arviolta pari tuntia kestavalta jonotukselta..

Kun ei muutakaan jaksettu keksia, menimme terminaalin baariin ja ostimme oluet. Olemme nyt joka satamassa juoneet yhden paikallisen oluen ja kun sita ei viela tahan mennessa oltu tehty - kun kaupungilla ei tullut tarpeeksi houkuttelevan nakoista paikkaa vastaan - oli nyt hyva aika. Paatimme katsoa, josko jono ehtisi vahan lyheta ennen kuin olut on loppu.

Pelastus tuli sitten virkapuku paalla. Kanadalainen Jana ja meksikolainen Rosy, jotka olivat huolehtimassa uusien matkustajien laivaantulosta, tulivat pitamaan kahvipaussia ja nakivat meidat. Sita tieta paasin sitten jonon ohi kadessani paperi, joka todisti, etta mina olen mina ja liikun oikeilla asioilla. Sen uuden kortin sain laivassa. Rainehan olisi paassyt jonon ohi joka tapauksessa ja minakin, jos minulla vain olisi ollut se kortti.

Huomenna olemme taas Riossa ja silloin meidan on tarkoitus kayda Kristus-patsaalla, jos suinkin paasemme lahtemaan tarpeeksi ajoissa. Henkilokunnale on jarjestetty oikein linja-autoretki sinne, joka maksaa 65 dollaria per henki. Kysyimme viimeksi Riossa terminaalin edessa odottaneilta taksikuskeilta, paljonko maksaisi  matka patsaalle ja takaisin. 60 dollaria, meilta kahdelta siis.

Emme aio osallistua henkilokuntaretkelle, se ainakin on nyt paatetty.

Uuden risteilyn alkaessa

Olemme nyt Santosin satamassa lahella Sao Pauloa Brasiliassa. Laivan kannelta nakyma nayttaa talta.

En voi lahtea ulos laivasta. Satama on valtavan suuri ja olemme lahes sen peralla. Satamaterminaaliin on matkaa kaksi ja puoli kilometria. Kavellen ei saa menna. Linja-autokuljetus on jarjestetty, mutta meita varoitettiin, etta tuon 2500 metrin matkan taittaminen voi pahimmillaan kestaa jopa kaksi tuntia. Kasittamatonta, mutta totta.

Ei se mitaan. En olisi muutenkaan ehtinyt, silla meillahan oli tama korttienvaihtopaiva taas tanaan. Kertauksena viela, etta risteilykortti on luottokortin kokoinen kortti, joka toimii kulkulupana ja ostosten maksuvalineena laivassa. Meidankin, jotka jaamme laivaan, pitaa vaihtaa korttimme uuteen aina, kun risteily paattyy.

Viime kerralla korttienvaihto oli vieda hermot. Sotkusta oli opittu jotain, silla talla kertaa se sujui paljon paremmin. Meidat oli kutsuttu sahkopostilla samppanjabaariin puoli kahdeksitoista. Ei suinkaan samppanjaa nauttimaan, vaan odottamaan. Odottaminen kuitenkin palkittiin jo vajan tunnin paasta, kun tuli kutsu hakea infosta kortti. Sitten viela uloskayntiin otattamaan itsestaan uusi valokuva ja asia oli silla selva.  Valokuva otetaan, koska joka kerta, kun lahdemme laivasta tai tulemme sielta, tyonnamme korttimme lukulaitteeseen, joka nayttaa vartijalle myos kuvamme.

Puolenpaivan aikaan laivassa alkoi olla aika tyhjaa. Ihmiset lahtivat pois, suurin osa varmaan lentokentalle.

Hain itselleni kahvia, nojailin kaiteeseen ja seurasin ihmisten lahtoa pitkan aikaa. Valilla kavin katsomassa, mita laivaan lastattiin. Ainakin laatikoittain vihanneksia ja banaaneja, joita ihmeen harvoin on kuitenkin tarjolla. Samaan aikaan kun laivan ulkopuolella ahkeroitiin, ahkeroitiin vahintaan yhta paljon sisalla. Joka puolella siivottiin, kohennettiin paikkoja ja valmistauduttiin kaikella tapaa uusien matkustajien tuloon. Silla valin nama uudet odottelivat jo satamaterminaalissa paasya linja-autoihin ja laivaan.

En ihan ymmarra, mita hienoa suuruudessa on. Kun laivaan mahtuu tuhansia matkustajia, se tietaa vaistamatta ruuhkaa, jonotusta ja tungosta. Suuruus ei koskaan voi olla luksusta, vaikka sita sellaisena markkinoitaisiin. Taalla ihmisten kulkeminen esimerkiksi laivasta pois on aika hyvin jarjestetty. Kaikkia ei paasteta jonottamaan miten sattuu, matkustajat kutsutaan kansi kerrallaan ja toiset saavat odottaa. Mutta silti jonot ovat pitkia. Varsinkin, kun tullaan laivaan ensimmaista kertaa, terminaalissa seisominen (onnekkaimmat saavat istumapaikan) voi olla tuskallista.

Uusia matkustajia alkoi tulla heti, kun viimeiset olivat lahteneet. He paasivat hytteihinsa yhden jalkeen iltapaivalla, siihen mennessa hyttisiivoojien piti olla valmiita. Olin taas katsomassa, kun matkustajat tulivat. He olivat iloisia, jopa riehakkaita, innoissaan. He ottivat toisistaan kuvia jo heti sisaankaynnissa. Myos laivan valokuvaaja oli pystyttanyt laivakulissin sopivan paikkaan ja sen edessa ihmiset kuvauttivat itsensa ( ja ostavat kuvat myohemmin itselleen). Ihmiset olivat taynna iloista odotusta.

Hytit, jotka olivat olleet jonkun toisen asuntona viela hetki sitten, oli siivottu ja puettu uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. Ihminen, joka astuu sisaan, ei ajattele, etta aamulla tuossa kauniisti sijatussa vuoteessa nukkui joku toinen. Han nakee vain sen, etta kaikki on siistia ja hienoa eika mitaan kiiretta ole nyt, kun on tultu rentoutumaan..

Ylellisyyden illuusio on luotu taas kerran ja kaikki alkaa alusta.

Ilmapallotkin oli laitettu tervetulotoivotukseksi.

Laiva lahtee jo viidelta iltapaivalla, joten siina syy, miksi emme voineet edes ajatella lahtea minnekaan. Jos jo satamasta paaseminen ja takaisin tuleminen nielee jopa nelja tuntia, niin eihan siina mitaan ehdi. Tulemme tanne uudestaan viela monta kertaa ja jos hyvin kay, saamme paremman laituripaikan, lahempana terminaalia. Huomenna olemme Rio de Janeirossa.