Matkailujuttu

 Terveisiä Tallinnasta! Olimme siellä Rainen kanssa muutaman päivän ja siksi täällä blogistaniassa ei ole ollut mitään merkkejä minusta.

Asuimme Vanhassa kaupungissa, Lai-kadulla tässä viehättävässä ja ikivanhaan rakennukseen saneeratussa hotellissa.

Ikkunalaudat olivat ihanan leveitä ja niillä oli mukava istua. Tosin huoneemme oli kadun puolella ensimmäisessä kerroksessa (Lai-kadun, pääsisäänkäynti on Pikk-kadun puolella) enkä viitsinyt kovin kauaa istuskella ikkunassa etten tulisi väärin ymmärretyksi.

Kävimme museoissa. Neuvostoliiton miehitysajasta kertovassa museossa on esillä muun muassa yläkuvassa näkyviä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n käyttämiä kuuntelulaitteita.
Alakuvassa vene, jolla 1940-luvulla on kuljetettu pakolaisia Hiidenmaalta Gotlantiin.

Kiipesimme mös Kiek in die Köökiin (meniköhän nimi oikein?). Sehän on se paksu torni, jonka huipulla on kahvila. Kahvilan ikkunoista on aika mukavat maisemat yli Tallinnan. Nimensä torni on saanut siitä, että siellä muinoin päivystäneet vartiosotilaat vitsailivat näkevänsä suoraan tallinnalaisten keittiöihin. 

 Ajelimme raitiovaunulla edestakaisin. Parina päivänä ilma oli sateinen ja märkä ja minun saappaistani meni vesi sisään. Aloin palella aivan julmetusti kylmässä raitiovaunussa ja se vähän himmensi muuten mukavan matkailun iloa.

 Tämä arkisen näköinen kerrostalo oli minun matkani kohokohta. Olen jo vuosia toivonut pääseväni joskus näkemään tämän paikan. Osoite on Pärnu Maantee 23 ja tuossa sisäänkäynnin oikealla puolella ensimmäisessä kerroksessa oli Aino ja Oskar Kallaksen koti vuosina 1934-44. Olen varmaan kertonut, että olen intohimoinen Aino Kallas -fani ja harrastanut aikaisemminkin kirjallisia pyhiinvaellusmatkoja. Nyt on tämä kohde nähty, vielä on muutamia jäljellä. Tallinna - samoin kuin Helsinki ja Lontoo - ovat minulle ensisijaisesti Kallaksen kaupunkeja.
Nykyään tuossa huoneistossa on kampaamo.

Viron historiallinen museo on 1400-luvulta olevassa komeassa rakennuksessa.

Alakuvassa oleva pöytä on löydetty tartolaisesta vajasta 1970. Se on erikoinen siksi, että pöydän pinta on täynnä nimikirjoituksia. Useat viime vuosisadan alkupuolella siihen nimensä kirjoittaneet nousivat sittemmin Viron historian merkkimiehiksi. Yksi nimikirjoituksen jättäjistä oli Aino Kallaksen puoliso Oskar. Kuvassa Oskar on kolmas oikealta.

 Söimme hyvin. Tämä annos oli paras kaikista, Balthazar-ravintolassa. Syöminen vaati tehokkaan suojautumisen lautas- ja pöytäliinan alle (oikeasti!) sillä annos oli kiehuvan kuuma ja räiskyi rasvaa vielä kauan pöytään tuomisen jälkeen.

 Tallinnan hinnat ovat jo Suomen tasoa, jopa niiden ohi. Alakuvan kahvitilkka oli reissun pohjanoteeraus. En ollut vielä juonut kupista, kahvia todella annettiin vain tuon verran ja hinta oli kolme euroa!

Ihan ilman kommelluksia emme selvinneet. Pakkasin tavaramme vanhaan kassiin, joka on mielestäni ollut meillä vaikka kuinka kauan. Pakatessani ajattelin, ettei kenellekään muulla varmasti enää ole tällaista kassia, kaikki vetävät toinen toistaan hienompia matkalaukkuja perässään.

Tulimme kotiin Matkapoikien kuljetuksella Helsingistä. Jäimme pois Turun linja-autoasemalla, otimme tavaramme ja kävelimme kotiin. Auto jatkoi Raumalle loppujen matkustajien kanssa.
Kävellessämme Raine alkoi valittaa, että kassi tuntuu merkillisen painavalta.
- Täällä hölskyy joku pullokin, hän sanoi.

Sepäs olikin perin kummallista, sillä emme ostaneet ainuttakaan pulloa Tallinnasta. Aloimme tutkia kassia tarkemmin ja niinhän siinä oli käynyt, että eräällä raumalaisella pariskunnalla oli ollut täsmälleen samanlainen, vanha, ruskea kassi. Ja nyt se siis oli meillä, pulloineen kaikkineen.

Onneksi kassin osoitelapussa oli puhelinnumero. Soitin kassin omistajalle, joka istui yhtä autossa matkalla Raumalle. Taisin herättää, sillä hän kuulosti aika vihaiselta, mutta saimme kuitenkin sovittua, että hän ottaa meidän kassimme ja me ajamme seuraavana aamuna Raumalle.
 Kuten teimmekin ja nyt kassit ovat oikeilla omistajillaan.

Mitä tästä opimme? Sen, että aina, aina pitää tarkistaa vaikka luulee tietävänsä.

Ja vaikka Tallinnaan ei enää kannata lähteä ostosmatkalle halpojen hintojen perässä, sinne on yhä halpaa matkustaa. Me matkustimme nyt linja-autolla ja laivalla Turusta Tallinnaan ja olimme kolme yötä hyvässä hotellissa samalla hinnalla kuin olisimme menneet vaikka junalla Helsinkiin, käyneet teatterissa ja viipyneet hotellissa yhden yön.

Halpaa tai ei, pidän kyllä valtavan paljon enemmän tästä nykyisestä Tallinnasta kuin siitä, jossa kävin ensimmäisen kerran joskus 1980-luvun lopulla. Siihen tunkkaiseen, salakähmäiseen ja epäluulojen täyttämään suljettuun tilaan en tunne vähintäkään kaipuuta. 

Lähdetään yhdessä reissuun

Mielikuvitus on mahtava työkalu. Sen avulla voi esimerkiksi tehdä mielikuvitusmatkoja. Helppoa ja halpaa.

Tässä olen parhaillaan mielikuvitusmatkalla, voitte tulla mukaan. Kävelkää vasenta reunaa pitkin, se on turvallisinta.

Mielikuvitusmatkan hyviä puolia on myös se, että matkaan ei liity vaivalloista pakkaamista eikä hotellien etsintää, senkun vain päättää minne menee ja viuh vaan, siellä ollaan.

Nyt tulee vähän filosofiaa: kun ihminen - minä - ei kuitenkaan osaa ottaa hetkestä kiinni, ei koskaan ole aidosti läsnä missään niin onko hän enemmän oikeasti läsnä ollessaan fyysisesti jossain vain ollessaan mielessään jossain? Jos teillä, rakkaat lukijani, ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään tekemistä, niin miettikää nyt vaikka tätä.

Marraskuu alkaa vastoin kaikkia odotuksia olla lopussa. Huomenna laitan adventtikynttilät ikkunalle ja sitten on tämä Pimentola taas himpun verran siedettävämpi paikka. Marraskuusta on kauhean vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. En keksikään.

Paitsi sattui tänään sentään yksi hauska juttu. Tapasin koiralenkillä erään vanhan tutun, sillä tavalla tutun, että olemme kiertäneet samoja koiralenkkejä ainakin 20 vuotta. Molemmilla ovat koiratkin vaihtuneet remmin päässä, hänellä kaksikin kertaa.

Tiedän aika paljon tästä tuttavastani. Hän ei tiedä minusta juuri mitään. Se johtuu siitä, että tuttavani on tosi kova puhumaan. Nytkin hän aloitti jo matkan päästä, ennen kuin edes ehdin tunnistaa vastaantulijaa. Nyt tiedän, mitä hänen vanhalle koiralleen tapahtui, miten hänen rakkauselämänsä voi, kuinka töissä sujuu ja niin edelleen. Yritin aina välillä sanoa jotain, mutta en päässyt alkuäännähdystä pitemmälle.

Ei se mitään. Enhän tiedä edes hänen nimeään. 


Muuten lauantaipäiväni on kulunut rikoksen valmistelussa ja sen toteuttamisessa. Ymmärrätte, etten voi kertoa tarkemmin, mutta sen verran voin vihjaista, että tähän liittyy mustekasetin ostaminen, muuan kirja ja kopiokone. Liittyy jotenkin opiskeluun.

Ihan kiva

Aamutoimiini kuuluu nykyään tarkistaa netistä, mistä maailmankolkasta puolisoni milloinkin löytyy. Tänään hän näkyi olevan Hondurasissa, Roatanin saarella. Löysin pari kuvaakin sieltä.

Varsinkin tuo alempi on ihan kiva. Jotenkin.

Ajatellaan positiivisesti. Vaikka Suomen marraskuu alkaa olla niin synkkä, ettei pahemmasta väliä, se pystyy silti yllättämään: se muuttuu vieläkin synkemmäksi! Ja siksi on ihanaa, että puolet meidän kahden hengen joukkueeksi kutistuneesta perheestämme on Karibian lämmössä ja auringossa. Tässä katsannossa se, etten se puolisko ole minä, on pelkkää tilastoa.

Roatanin saari on noin viidenkymmenen kilometrin päässä mantereesta, tiesi joku matkasivusto kertoa. Mantereella kai tarkoitettiin Hondurasia, joka on banaaninmuotoinen saarivaltio Väli-Amerikassa. Hondurasiin ei taideta tehdä mitään valmismatkoja Suomesta, mutta kun noita kuvia katselee niin luulen, että lähtijöitä olisi. Ja pääsee sinne muutamaksi tunniksi, jos lähtee Karibian-risteilylle. 

Tähän ei oikein ole mitään lisättävää. Tuollaisten kuvien rinnalla kaikki sanat tuntuvat kovin köyhiltä.
Vetäydyn vielä vähäksi aikaa tankkaamaan kielioppia huomista tenttiä varten. Kerron sitten kuinka kävi.

Kiertoajelulla

Salvador de Bahiaan on aikoinaan tuotu paljon orjia Afrikasta. Heidan jalkelaisiaan asuu taalla edelleen runsaasti ja kaupungilla voikin nahda poikkeuksellisen paljon afrikkalaista alkuperaa olevia ihmisia. Orjuuden muisto elaa joka puolella ja nyt silla tietysti tehdaan bisnesta. Ravintoloissa tarjoilijat saattavat olla pukeutuneita orjuuden aikaisia asuja muistuttaviin pukuihin, kaupoissa myydaan pienia orjapatsaita, koruliikkeissa orjanaisten kayttamia, onnea tuovia koruja ja jopa satamassa oli vastassa orjanaisiksi puettuja hahmoja, kun aamulla tulimme tanne.

Lahdin aamulla Celin kanssa kaupungilla, silla molempien miehet olivat kiinni toissaan. Kavimme kasityolaiskojujen tayttamassa kauppahallissa emmeka muuta jaksaneetkaan. Halli on suuri ja siella on kojuja kahdessa kerroksessa. Jaksoimme katsoa vain osan niista, mutta se ei haittaa, silla mehan tulemme viela takaisin tanne.

Tavallisimpia myyntiartikkeleita tallaisissa kaupoissa taalla kuten myos Uruguayassa, Argentiinassa, Chilessa ja Perussa ovat puiset tai pavuista kootut helminauhat. Brasiliassa on myos paljon puuvillavaatteita, hyvin kauniitakin. Samoin kirjailtuja tai reikaompelein somistettuja poytaliinoja. Hinnoissa on reilusti tinkimisen varaa. Hallissa nain aivan samanlaisen nahkalaukun, minka jo ostin vanhasta kaupungista 85 realilla eli noin 40 eurolla. Hallissa siita pyydettiin 320 realia. Ennen kuin paasimme kojun luota pois, hinta oli laskenut 170 realiin. Enka mina edes kysynyt siita mitaan, naytin vain Celille, etta tuollaisen olen jo ostanut.

Kaikenlainen yksityisyritteliaisyys kukoistaa. Virallisten kauppojen ja kojujen lisaksi taalla on vaikka minkalaisia myyjia myymassa ties mita. Myyjat eivat missaan ole kauhean paallekayvia, mutta mikaan rauhassa katseleminen ei silti onnistu muualla kuin hienommissa liikkeissa.

Vaihtorahaakaan nailla yrittajilla ei koskaan ole, vaikka paiva olisi jo pitkalla. Se tuli tanaankin todistettua moneen otteeseen. Viimeksi asken, kun tulimme Rainen kanssa laivaan. Tulin nimittain keskipaivalla takaisin ja me lahdimme sitten Rainen kassa iltapaivalla kahdestaan. Terminaalin ulkopuolella karkkyy aina joukko takseja ja nyt innostuimme lahtemaan kaupunkikierrokselle. Saimmekin oikein antoisan ja pitkan kierroksen pienen ja hurjaa vauhtia ja hyvin taitavasti ajavan taksin kyydissa. Naimme kaupungin keskeiset nahtavyydet kuten merimuseon, jonkun vanhan linnoituksentapaisen, nakoalapaikan, vanhaa kaupunkia ja pari uimarantaa. Se, etten tarkemmin tieda nahtavyyksien nimista tai tarkoituksesta, johtuu siita, ettei kuskimme osannut sanaakaan englantia.

Jaimme kyydista pois ylhaalla vanhassa kaupungissa ja menimme siistin nakoiseen ravintolan syomaan. Tilasimme Filet Mignonit ja saimmekin oikein kauniit annokset. Fileet jaivat kuitenkin syomatta, silla ne maistuivat pilaantuneilta. Ja sitten me taas otimme taksin (kamalaa taksilla ajoa) ja tulimme takaisin laivaan, tosin mutkan kautta kun kuski vei ensin meidat vaaraan paikkaan, eihan hankaan ymmartanyt sanaakaan englantia. Niin ja sitten hanellakaan ei ollut vaihtorahaa.

Taksit taalla eivat ole samaa luokkaa kuin Suomessa. Viimeisin taksimme oli virallinen, valko-puna-sininen auto, mutta siina ei silti ollut turvavoita takapenkilla. Kiertoajelutaksimme oli ihan tavallinen pikkuauto ja siina oli takapenkilla turvavyot - ne pysyivat koossa pakkausteipin avulla.

Viimeksi tulleille matkustajillemme Salvador de Bahia oli risteilyn toinen ja viimeinen satama. Nyt olemme kaksi paivaa merella ja sitten he lahtevat pois. Tuntuu, etta se on aika vahan, kun kuitenkin on kyse risteilysta. Mutta kaipa nuo jo ostaessaan ymmarsivat, mita olivat hankkimassa.