Oppimisteoria ja Koirapuiston Kauhukaksikko

Opiskelu näin kypsemmällä iällä ei suinkaan ole hukkaan heitettyä työtä, mikä tuli todistettua viimeksi äsken. Ainakin tässä oppii ymmärtämään itseään ja omia tekemisiään paremmin.

Kävi nimittäin niin, että olin koiran kanssa koirapuistossa. Siellä ei ollut muita ja nautin kovasti olostani hiljalleen hämärtyvässä illassa, lumen sataessa sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän - ja koiran puuhaillessa vapaana mitä sitten puuhasikin. Minulla on tapana vaellella hitaasti puiston laidasta toiseen, sillä siten Nonna pysyy paremmin liikkeessä ja omatkin ajatukseni virtaavat vuolaammin. Oli kertakaikkisen mukavaa ja rauhallista kun ketään ei näkynyt missään.

Ja sitten yhtäkkiä jostain näkymättömistä, matkan päästä, kajahti kiukkuinen

-Perkele!

Sillä siunaaman hetkellä minulle tuli kova kiire laittaa koirani hihnaan ja lähteä pois puistosta niin nopeasti kuin ikinä kykenin. Tiesin, että kyseessä on pahimmillaan kuolemanvaara, kirjaimellisesti.

Mistä minä sen tiesin, vaika en edes nähnyt ketään? Jotenkin vain yhdistin mielessäni tuon vihaisen perkeleen ja koirapuistossa moneen kertaan kerrotut jutut, joissa verenhimoinen amerikanbuldoggi ja sen piittaamaton isäntä ovat aiheuttaneet harmia milloin kenellekin. Itse en ole vielä koskaan osunut näkemään kyseistä kaksikkoa, en siis ennen tätä päivää. Nyt näin, sillä kun sain oman koirani kiinnitettyä ja pääsin puiston portista ulos, oli pahamaineinen kaksikko jo vaarallisen lähellä. Vanha mies talutti mustavalkoista amerikanbuldoggia, joka Nonnan havaittuaan aloitti kauhean rähinän (ja johon Nonna vastasi kaikella kapasiteetillaan, joka ei sekään ole aivan vähäinen).

Sydän pamppaillen pääsin turvallisen matkan päähän ja toivoin kovasti, että vanhan miehen voimat riittävät pitelemään vahvaa koiraa liukkaalla tiellä.

- Saatana! oli miehen  seuraava repliikki, mutta silloin me olimme jo kaukana menossa.

En liioittele kun sanon, että asia oli kuolemanvakava. Tuo koira on purrut sekä ihmisiä että muita koiria koirapuistossa. Isännälle on kuulema aivan turha sanoa mitään, sillä hän hyökkää lähes yhtä aggressiivisesti kuin koiransa. Nonnalla ei olisi mitään mahdollisuuksia bulldoggin käsittelyssä ja haavoittuminen olisi varsin todennäköisesti kohtalokasta, koska Nonnan veri ei hyydy normaalisti.

Loppu hyvin, ainakin tällä kertaa.

Mitä tämä sitten opiskeluun liittyy? No sillä tavalla, että aikuiskasvatustieteessä minulla on parhaillaan menossa jakso Aikuisen oppiminen. Olen juuri perehtynyt muun muassa tutkivan oppimisen menetelmään ja siihen, miten ihmiset järkeilevät asioita. Nythän sain oikein mainion käytännön esimerkin päättelystä, joka tapahtui aikaisemmin kerättyjen tiedonmurusten, tilanteen ja ympäristön perusteella ja osui aivan oikeaan vaikka en pitkiin aikoihin saati tänään ole edes muistanut Koirapuiston Kauhukaksikon olemassaoloa.

Tutkivan oppimisen malliin tämä taas istuu sillä tavalla, että nyt, kun olen itse kerännyt hieman kokemusta asiasta, olisin valmis myös teoriaosuuteen eli saamaan lisätietoa vaikka amerikanbuldoggien luonteesta yleensä. Tutkiva  oppiminen kun luottaa siihen, että opiskelijat etsivät ja jalostavat tietoa itse ja jos ja kun luentoja tarvitaan, niitä pidetään vasta sitten, kun opiskelijalla on esittää kysymyksiä. Minusta tämä on oikein hyvä järjestys, harmi vain, ettei tutkivan oppimisen teoriasta tiedetty vielä minun kouluaikoinani mitään. 

Muuten olen sitä mieltä, ettei mitään koirarotua pitäisi tuomita vihaiseksi. Mikä tahansa koira voi olla vihainen, joko huonon kohtelun tai silkan arkuuden takia. Mutta jos niin on, koiraa ei pitäisi viedä koirapuistoihin, ei ainakaan kysymättä lupaa niiltä, jotka jo ovat aitauksen sisäpuolella.