Edes Kaurismäki ei pystyisi parempaan

Eilinen huokaileminen ja tuijottelu kantoi sittenkin hedelmää: aamulla tehtävien aihe ja toteutustapa olivat valmiina.

On hauska seurata tuota päänsisäistä prosessia. Kun laittaa keskeneräiset, epävarmat ja heiveröiset ideat samaan astiaan, lyö kannen kiinni ja antaa kunnolla muhia, tuloksena on yleensä jotain ihan kelvollista.

Nyt aion hyödyntää kirjoituskurssin tehtävässä erästä pientä episodia, jota ole usein muistellut. Tapaus sattui kauan sitten, eikä niitä ihmisiä, joista kerron, ole enää tässä maailmassa sen paremmin kuin sitä paikkaa, jossa tämä tapahtui.

Asiain kulku oli seuraava: olin tekemässä gallupia yrittäjälehteen. Olen joskus parkunut täällä, miten vastenmielistä ja hankalaa gallupin tekeminen on ja voin vakuuttaa, että tuon kaiken voi kaksinkertaistaa, kun kiertokyselyn tilaajana on yrittäjälehti. Ei muuten, mutta silloinhan ei voi kysyä kallisarvoisia gallupkysymyksiä keneltä tahansa vastaantulijalta, ensin on varmistuttava, että kyseessä on aito yrittäjä. Suurimmalla todennäköisyydellä heitä löytää jostain yrityksistä ja sellaisista minäkin olin tuolla muinaisella gallupreissullani heitä etsinyt.
Vielä oli kuitenkin löydettävä yksi uhri. Kello oli paljon, olin väsynyt, ilma oli huono, kameralaukku painoi, kotiin oli pitkä matka, harmitti ja väsytti. Tuntui, että olin jo käynyt kaikissa mahdollisissa parturikampaamoissa, kenkäkaupoissa, lemmikkiliikkeissä ja kukkakaupoissa - enimmäkseen turhaan - kun jo lähellä luovuttamista näin vielä yhden oven, jonka ripaa en ollut sinä päivänä kokeillut. Liike oli - miten sen sanoisi - jotenkin erikoinen, sekavan ja nuhruisen oloinen, enkä oikein päässyt perille, mitä siellä myytiin. Päätin kuitenkin yrittää.

Oven edessä seisoi rollaattori. Ajattelin, että se on jonkun asiakkaan ja toivoin, että asiakas saisi asiansa pian toimitettua, ettei minun tarvitsisi kauan odottaa kauppiaan vapautumista. Vähän ihmettelin, kun liikkeeseen astuessani en nähnytkään ketään.

Mutta liike, se vasta oli kummallinen! Hetkessä tunsin siirtyneeni vuosikymmeniä taaksepäin, vähintäään 50-luvulle, suoraan Kaurismäen elokuvaan. Liiketila oli ahdettu täyteen hyllyjä ja ne notkuivat, kirjaimellisesti, mitä ihmeellisimpiä, jo kadonneiksi luulemiani tavaroita. Liivinnauhoja, vahakankaita, paperinukkearkkeja, pitkäpunttisia vaaleanpunaisia alushousuja, laamapaitoja, mitä vain. Sekatavarakauppa sanan kaikissa merkityksissä ja kaiken yllä, sen vannon, leijui harmaa pöly.

Jostain hyllyjen välistä tuli pieni, hyvin vanha nainen.

- Voinko auttaa, hän kysyi.

Hämmentyneenä esitin asiani. Olen toimittaja sejase sieltäjasieltä ja galluppia tässä... oletteko ehkä yrittäjä itse?
Ei, ei ollut yrittäjä tämä mummo. Yrittäjä oli takahuoneessa, mutta hetki vain, hänet noudetaan tuossa tuokiossa.

Ja toden totta: hetken päästä takahuoneesta tuli vaivalloisesti nainen, joka oli vielä vanhemman näköinen kuin tuo toinen joka hänkin näytti todella vanhalta. Tämä yrittäjä vaikutti paitsi hirveän vanhalta, myös puolikuurolta ja -sokealta. Kaduin jo tuloani, mutta perääntyäkään ei voinut. Esitin taas asiani kovalla äänellä, mahdollisimman selkeästi artikuloiden. Että gallupia, sopiiko yrittäjän vastata ja jos kuvankin sitten saisi ottaa...

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Luulin, ettei yrittäjä kuullut tai ymmärtänyt ja olin jo aikeissa aloittaa litaniani uudelleen. Sitten hän kuitenkin vastasi, sanoi ettei taida nyt tällä kertaa, eikä ainakaan kuvaan, ei ollut aamulla aikaa katsoa peiliin, ei voi.

- Paa vähän meikkiä, puuttui se toinen mummo puheeseen.

Minä purin kieltäni ja ajattelin, että voi tsiisus sentään mihin tässä tulee sotkeennuttua. Että minun piti tänne tulla, miten tästä nyt pääsee kunnialla ulos? En tietenkään näyttänyt mitä ajattelin, nyökyttelin vain silmät suurina kuin hyvällekin ehdotukselle. Tosiaan, meikkihän saattaisi piristää.

Ei siitä sitten mitään tullut, kaikkien onneksi, ehkä. Mutta sen sanon, että ikinä en ole ollut niin kummallisessa paikassa. Tilanteen absurdiuden kruunasi tuo "Paa vähän meikkiä" - repliikki jota tyylipuhtaampaa ei Kaurismäkikään olisi keksinyt.

Anteeksi vain, kaikki vanhat naiset! En halua olla ilkeä, mutta työuran pidentämisellä voi olla kaikenlaisia seurauksia. Jonkun gallupkyselijän perinpohjainen hämmentyminen on niistä yksi, tosin aika harmiton.

Puhdas lohduttomuuden hetki

Lauseopin tentistä tuli hylätty.

Olen kuvitellut, että suomen kielen opiskelulla ja sillä, että käyttää suomen kieltä työkaluna, on jotain tekemistä keskenään, että niillä on riippuvuussuhde. Olen ollut väärässä. On näköjään täysin mahdollista käyttää suomen kieltä kohtuullisen menestyksellisesti hallitsematta koskaan sen rakennetta kovin syvällisesti. Ja minkä myös ja erityisesti taas tänään olen oppinut on se, että kielioppi on minulle tosi vaikea asia oppia.

Tentti oli mennyt lähes koko ryhmältä huonosti. En edes ollut ainoa hylätty. Vaikka mitäpä se lohduttaa.

Tuntuu tosi tympeältä kaivaa taas käsitekartat ja muistilaput esiin ja aloittaa transitiivilauseiden erottaminen intransitiivilauseista ja InfP:n, PartisP:n ja AdvP:n etsiminen. Esimerkiksi.

Opettajan mukaan jäin vain "parin pisteen" päähän läpimenosta. Olen minä sitten jotain osannutkin.

Syvä huokaus.

Koska päivä oli joka tapauksessa piloilla ajattelin, ettei se tule siitä sen kurjemmaksi vaikka teen yhden tosi ikävän työn alta pois. Nimittäin gallupin.

En ole vielä tavannut yhtään toimittajaa, joka sanoisi pitävänsä gallupien tekemisestä. Yleensä kaikki inhoavat niitä.

Minulle tulee aina silloin tällöin gallupin tekoa eteen ja tunnustan, että melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta kuin se. Inhoan sitä niin paljon, että melkein jo pidän siitä. En osaa selittää tarkemmin tätä ristiriitaa.

Gallupin tekeminen on monesta syystä kurjaa. Ensinnäkin sen informaatioarvo on nolla. Jokainen tietää, että kun joku vieras tulee yllättäen kysymään, millä vastaaja on ajatellut pelastaa maailman ekokatastrofilta, vastaus ei voi olla kovinkaan mietitty tai edes järkevä. Kaiken lisäksi on aivan yhdentekevää, mitä viaton vastaajaparka hädissään vastaa, sillä se ei voisi gallupintekijää vähempää kiinnostaa. Hän on kiinnostunut vain siitä, että edes joku vastaa jotain sen viiden rivin verran joka gallupiin tarvitaan.

Ihmisten yllättäminen haiskahtaa hyväksikäytöltä. Se on myös nöyryyttävää. Minusta tuntuu, kuin olisin kerjuulla kun kuljeskelen siellä täällä etsimässä sopivia uhreja. Sanonpa vaan, että jos jokainen media-alalle hinkuva nuori pistettäisiin noin kokeeksi tekemään gallupia ypöyksin, niin mieli saattaisi nopeasti muuttua järkevämpään suuntaan.

Ihmiset eivät läheskään aina suostu vastaamaan. Ja jos vastaavatkin, eivät ainakaan suostu kuvaan. Kaikkein kauhein gallupkokemukseni on muutaman vuoden takaa. Taisi olla marras- tai joulukuu, ainakin oli tosi kurja ilma, satoi räntää, tuuli, oli märkää ja loskaista ja puolihämärää. Tarvoin painava kameralaukku olallani pitkin Turun katuja ja etsin ihmisiä, jotka suostuisivat vastaamaan gallupkysymykseen. Mikä kysymys oli, sitä en tietenkään muista, mutta todennäköisesti jotain niinkin tärkeää kuin "Joko olet aloittanut jouluvalmistelut?"

Olin kävellyt ja kävellyt, laihoin tuloksin. Ihmiset olivat väsyneitä ja pahalla päällä. Ei heillä ollut aikaa vastata. Ei heitä saanut kuvata. Eivät he halunneet osallistua. Olin kysynyt vaikka kuinka monelta saamatta yhtään vastausta.

Lopulta päädyin erääseen pikkuliikkeeseen, jossa minua vanhempi nainen järjesteli tavaroita. Esitin asiani taas kerran, gallupinteossa olen, saisinko kysyä yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan? Saisinko?

Nainen pudisti päätään. Ei, ei. Ei se käy. Kaikenlaisia esteitä, on kiirettä ja ei tiedä jos hän vaikka eläkkeelle tästä...

Minä seisoin ovensuussa, räntä suli vedeksi ja valui kylmänä pitkin poskiani ja yhtäkkiä, varoittamatta, olin purskahtaa itkuun. Se oli niin lähellä, että jokunen kyynel taisi räntäveteen sekoittua. Nainen huomasi sen ja katsoi minua säikähteenä.

Kohtaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Kaksi eri syistä onnetonta naista ankeassa marraskuisessa miljöössä. Niin puhdas lohduttomuuden hetki, että jos sen saisi siirrettyä kehyksiin, siitä tulisi taidetta.

Tänään sujui sentään paremmin. Tapasin vain mukavia ihmisiä ja nekin, jotka kieltäytyivät vastaamasta, olivat ystävällisiä. Olin jo ihan hyvällä tuulella, kun tulin takaisin kotiin.

Illalla olin taas yliopistolla. Nyt on menossa kielenhuollon kurssi ja lauseopin jälkeen se tuntuu petollisen helpolta. Käsittelimme tänään  isoja ja pieniä alkukirjaimia ja välimerkkien käyttöä.

Opettajamme kertoi meille sivumennen sanoista, joita joskus on ehdotettu virallisiksi suomen kielen sanoiksi, kuten esimerkiksi joukkoistuin ja myymiö. Edellinen tarkoittaa sohvaa ja jälkimmäinen kioskia eikä kumpaakaan saatu istumaan suomalaisten kielenkäyttöön, vaikka ne nyt tuntuvat tosi hupaisilta.

Vai kuinka: "Makaa sinä vaan siinä joukkoistuimessa, minä kipaisen R-myymiöön hakemaan virvokkeita!"